Miksi mielenterveys on edelleen tabu?
Viime aikoina olen lukenut ja keskustellut usein mielenterveydestä ja mielenterveyden ongelmista. Minua kiinnostaa etenkin se ilmiö, että mielenterveyden ongelmat vaikuttaisivat edelleen olevan Suomessa aikamoinen tabu. Vaikka niistä puhutaan paljon ja esimerkiksi julkkiset avautuvat yhä useammin diagnooseistaan ja ongelmistaan, harvoin sitä tavan kansa tuntuu näistä ongelmistaan avautuvan. Esimerkiksi Suomen Mielenterveysseuran puheenjohtajan
Pentti Arajärven mukaan joka toinen suomalainen sairastuu jossakin vaiheessa elämäänsä mielenterveyden häiriöön ja joka viides masennukseen.
Vuoden 2015 mielenterveysbarometrin mukaan moni suomalainen pelkää, että esimerkiksi työpaikalla mielenterveyden ongelmista kertominen johtaisi aseman, arvostuksen tai pahimmillaan jopa työpaikan menetykseen. Voisiko kukaan kuvitella, että samaa pitäisi pelätä fyysisten sairauksien, kuten diabeteksen tai vaikkapa keliakian takia? Mielenterveysbarometrin mukaan harva enää pitää mielenterveysongelmien syinä vain yksilöä itseään, mutta silti se on edelleen yksilö, jonka tulee ongelmiaan hävetä ja peitellä. Esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, jossa ylitunnollinen työntekijä polttaa itsensä loppuu ja jää sairaslomalle masennusdiagnoosin saatuaan, parannettavaa tulisi etsiä niin työntekijästä kuin koko työyhteisöstä. Olisi hyvä pohtia koko työporukalla, tuntevatko ihmiset, että he voisivat pyytää työkavereilta apua tarvittaessa, tai sanoa suoraan, jos työtaakka on esimerkiksi elämäntilanteeseen nähden liian suuri.
Mielenterveyden ongelmien tabu ei tunnu koskevan ainoastaan "tavallisia" ihmisiä vaan myös mielenterveyden ammattilaisia. Esimerkiksi Mielenterveysbarometrin mukaan noin puolet vastanneista psykologeista ja psykiatreistakaan ei kertoisi mielenterveysongelmistaan työpaikalla. Eihän kenenkään tietenkään tarvitse kertoa henkilökohtaisista asioistaan työkavereille, mutta onhan se aika surullista, etteivät ihmise koe voivansa puhua elämän haasteista ihmisille, joiden kanssa he viettävät suuren osan päivästä. Olen itsekin kuullut ja nähnyt kovin omituista suhtautumista mielenterveyden ongelmiin opiskeluaikanani. Opiskelijat ovat saattaneet esimerkiksi pohtia, "mitenhän sekaisin sitä pitäisi olla, että pääsisi Kelan psykoterapiaan" tai "oletteko koskaan nähneet oikeasti masentunutta ihmistä". Itse tunnen psykologianopiskelijoita, jotka käyvät terapiassa ja joilla on ihan oikeasti diagnoosi, ja he ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Moni ihminen kokee tarvetta saada puhua ammattilaisen kanssa elämästään, tunteistaan ja ajatuksistaan. Minun mielestäni puhumisen pitäisi olla mahdollista ilman leimautumista hulluksi tai heikoksi: se, että ihmisellä on vaikea hetki elämässä tai että hän käy läpi vaikeita kokemuksia tai kaipaa apua elämänsä muuttamiseen ei tarkoita sitä, etteikö hän voisi opiskella, työskennellä tai harrastaa aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin.
Yliopistossa olen myös kuullut väitettävän, että toisaalta psykologian opiskelijaksi hakevat ne, jotka kaipaavat apua omiin ongelmiinsa ja toisaalta eihän kenestäkään voi tulla psykologia, jos hänellä itsellään on mielenterveysongelmia. Milloinhan sitä kuulisi sanottavan lääkäriopiskelijalle, ettei hänestä voi tulla lääkäriä, koska hänellä on kilpirauhasen vajaatoiminta, tai että naisesta ei voi tulla gynekologia, koska no, aihe on tietenkin hänelle aivan liian henkilökohtainen.
Vaikka välillä ihmisten asenteet todella ärsyttävät, on mielenterveyden tabua vastaan taistelemisesta hyviäkin esimerkkejä. Esimerkiksi Euroopan psykologianopiskelijoiden järjestö Efpsa järjestää Suomessakin psykologianopiskelijoille
Mind the Mind -koulutusta, jotta he voivat kiertää lukiossa pitämässä oppintunteja mielenterveydestä ja pyrkiä vähentämään mielenterveysongelmien stigmaa. Joensuussa nuorisovaltuusto on vastikään julkaissut
Mielenrauhaa -nettilehden, jossa mielenterveyden järkkymisen kokeneet nuoret ovat saaneet kertoa koko tarinansa.
Voin myöntää, ettei minulla ole mitään valmista vastausta tähän esille tuomaani ongelmaan. Halusin vain kirjoittaa aiheesta, joka on mietityttänyt minua viime aikoina paljon. Haluan uskoa, että tilanne vielä paranee tulevaisuudessa, kunhan ihmiset avoimesti miettivät omia asenteitaan. Itse toivoisin, että niin opinnoissa kuin työelämässä ihmiset voisivat puhua avoimesti niin elämän hyvistä kuin huonoista puolista ilman jatkuvaa pelkoa leimatuksi tulemisesta. Myös eräs kaverini kirjoitti samasta teemasta hyvän tekstin Psykologi-lehden opiskelijakolumniin vuonna 2015:
 |
| Kuvan saa suurennettua klikkaamalla. |
