Kohti uutta vuosikymmentä

Nyt on taas yksi vuosi ohi, ja aikamoinen vuosi se olikin! Niin paljon on tapahtunut ja muuttunut, ettei pää meinaa kestää mukana. Kuluva vuosi on ollut todella raskas. Tunteet ovat seilanneet laidasta laitaan, on ollut paljon iloja ja suruja. Jos jotain saisin ensi vuodelta toivoa, se olisi tasaisuutta, rauhaa ja pysyvyyttä. Uuden vuoden lupauksena itselleni on pysähtymisen taidon harjoittelu.

Kuten totesin, vuosi 2019 on ollut todella vauhdikas ja täynnä muutoksia. Tässä muutamia juttuja, jotka ovat päällimmäisenä mielessä:

Matkat

Haluaisin siis kehittyä pysähtymisessä ja rauhoittumisessa. Toisaalta tänä vuonna on nimenomaan ollut tosi hienoja pysähtymisen hetkiä. Kesällä tein elämäni hienoimman reissun, kun lähdin avomiehen kanssa toista kertaa Ruotsin Lappiin Kungsleden-nimiselle vaellusreitille. Vaelsimme viisi päivää, mutta olisin voinut jäädä sinne vuorten keskelle vaikka kahdeksi viikoksi! Vitsi mikä fiilis tulee, kun on vain yhdet vaatteet valittavana, ruoka on laskettu juuri riittäväksi ja pakattu valmiiksi, ei tarvitse meikata tai laittaa hiuksia, eikä huolehtia yhtää mistään. Voi vain kävellä ja keittää välillä kahvia. Sitten illalla pystytetään teltta ja mennään nukkumaan. 

Toukokuussa kävin myös ensimmäistä kertaa yksin ulkomaanmatkalla, kun lähdin ex tempore Riikaan. Minun piti päästä olemaan yksin, tutustumaan itseeni. Kun olin koko ajan jossain työn ja vaikeiden ihmissuhteiden pyörremyrskyssä, tuntui kuin olisin kadottanut itseni. Matkasta kerroin tekstissä Elämän tärkein matka. 

Ennen kärsin tosi matalasta mielialasta ulkomaanmatkojen jälkeen. Minua ahdisti palata kotiin, ahdisti palata arkeen ja todellisuuteen. Minulla saattoi mennä viikko tai kaksikin siinä, että "alistuin" taas elämään tavallista elämääni. Nykyään huomaan, että rakastan olla reissussa, mutta odotan myös kotiinpaluuta. Kodista on tullut turvallinen paikka ja arjesta mukavaa. Hyvä muutos siis! :)

Psykoterapia

Huhtikuussa päättyi kolmen vuoden psykoterapia. Se päättyi todella huonoon saumaan, koska juuri silloin elämä tuntui hajoavan käsiin ja olin ihan eksyksissä. Mutta oli aika pärjätä omillaan ja katsoa, mitä kaikkea oli tullut vuosien aikaan opittua. Kun katson taaksepäin, en voi uskoa, miten paljon olen kasvanut. Matkastani psykoterapiaan kerroin tekstissä Kolme vuotta takana, loppuelämä edessä.

Ihmissuhteet

Yhteys toisiin ihmisiin on minulle hankala asia. Minun on todella vaikea luottaa toisiin ja olla rehellinen tunteistani ja ajatuksistani. Samaan aikaan parisuhteessa vaadin, että yhteys puolisoon on täysin saumaton. Se on tietenkin ihan älytön vaatimus, joka johtaa usein pettymyksiin. Olen joutunut kamppailemaan paitsi luottamuksen myös itsenäisyyden kanssa: puoliso ei ole vastuussa minun tunteistani tai jaksamisestani. Hän voi olla tukena ja auttaa, mutta lopulta minun on itse kannettava vastuu. Toinen psykoterapeuttini sanoi aina "jokainen on vastuussa omista tunteistaan".

Harrastukset

Olen panostanut jo parin vuoden ajan ratsastukseen. Siihen kuluu paljon rahaa ja aikaa, mutta se antaa kaiken moninkertaisesti takaisin. En todellakaan saa mistään sellaisia kiksejä ja flow-kokemuksia kuin hevosten kanssa. Tänä vuonna löysin uusin vuokrahevosen, Myssy-tamman, johon ihastuin ensi silmäyksellä. Myssy on täysin minulle sopiva kaveri: hermostunut, reaktiivinen ja vaativa. Se todella saa minut keskittymään vain itseensä! Ollaan kehitytty Myssyn kanssa ratsukkona todella paljon, joten jokainen tallilla vietetty tunti on ollut tärkeä.

Työ 

Kuten aiemmin kirjoitin tekstissä Minusta ei tullut koulupsykologia, olen vaihtanut tosi usein työpaikkaa, osittain omasta halusta ja osittain itsestä riippumattomista syistä. Jatkuva muutos on ollut tosi raskasta. Huomaan, että levottomuuden tunne on jäänyt päälle. Onkin yllättävän vaikeaa lopettaa avoimien työpaikkojen selaaminen ja parempien vaihtoehtojen etsiminen. Tuntuu, että koko ajan tarjolla olisi vaikka minkälaisia mahdollisuuksia, joihin kaikkiin pitäisi osata tarttua. Kuulin vastikään termistä fear of better options eli fobo. Huomaan oikeasti kärsiväni siitä työelämässä, vaikka termi on ilmeisesti kehitetty kuvaamaan parisuhteita :D

Samaan aikaan, kun olen murehtinut uraani psykologina, olen kiinnostunut psyykkisestä valmennuksesta. Sportfocuksen psyykkisen valmentajan koulutus on tuonut tosi paljon energiaa ja uusia mielenkiintoisia ihmisiä elämääni. Olen todella tyytyväinen, että lähdin hommaan mukaan. Psyykkinen valmennus on hyvää vastapainoa psykologin työlle, jossa pääpaino on usein ongelmissa, masennuksessa ja ahdistuksessa. Välillä on todella kiva orientoitua vahvuuksiin ja motivaatioon. Samaan aikaan psykologin koulutuksesta on tietysti todella paljon hyötyä, kun vuorovaikutus ja ihmisten kuunteleminen on tuttua.

Olen todellakin valmis vuoteen 2020! 

Minusta ei tullut koulupsykologia

(ainakaan vielä)

Niinhän siinä sitten kävi, että työelämäni vaihtoi suuntaa. Ehdin olla yhden lukuvuoden ammattikoulussa ja noin puoli vuotta lukiossa koulupsykologina. Sitten sainkin vakityön lastensuojelussa noin kuukausi sitten. Mietin pitkään, haluanko vaihtaa. Koulu ja lastensuojelu ovat kaksi täysin eri ympäristöä. Joudun siis aloittamaan ihan nollasta tietämättä mistään mitään.

Olen valmistunut psykologiksi pari vuotta sitten ja olen nyt jo neljännessä työpaikassa. Alan huomata itsestäni, etten jaksaisi enää jatkuvaa muutosta, oppimista ja sopeutumista. Olisi kiva ottaa jotakin haltuun kunnolla ja löytää oma paikkani työelämässä. Tähän mennessä olen ollut "vain sijainen", jonka odotetaan hetkeksi jatkavan jonkun toisen työtä, ja mielellään ihan samalla tavalla kuin se "oikea psykologi" on työtä tehnyt.

Nyt olo on aika ristiriitainen. Olen helpottunut, että löysin kiinnostavan paikan, jossa voin työskennellä niin kauan kuin haluan. Toisaalta on harmi, etten oppinut nauttimaan määräaikaisista työsuhteista. Valmistuessani psykologiksi ajattelin, että voisin olla villi ja vapaa, kokeilla kaikenlaisia töitä ja vaihtaa paikkaa kuin sukkia. Voisin matkustella työsoppareiden välissä, tehdä ihan mitä vaan. Mutta todellisuus olikin erilainen kuin ajattelin. Todellisuus on, että asun pääkaupunkiseudulla ja joudun maksamaan valtavaa vuokraa (joskin puoliksi). Harrastan ratsastusta, jonka väitän olevan yksi kalleimmista ja aikaavievimmistä mahdollisista tavoista viettää vapaa-aikaa. Minulla on avomies ja ystäviä, joiden kanssa haluan kerätä yhteisiä muistoja. En siis ole ollenkaan niin vapaa lähtemään kuin luulin. Enkä ollenkaan niin halukas. Niinpä aloin hiljalleen etsiä vakituista työpaikkaa ja nyt löysinkin sellaisen. Toivon kovasti, että viihtyisin lastensuojelussa. Mutta eihän sitä tiedä kuin vain kokeilemalla.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Olen aina ollut rauhaton sielu. Unelmoin siitä, että voisin keskittyä elämässä yhteen asiaan kerrallaan, ja silti kasaan aina hirveästi tekemistä ja menemistä itselleni. Minua vaivaa usein tunne, että pitäisi jo olla jossakin: pitäisi jo olla suunta elämälle, pitäisi jo olla hieno ura, pitäisi jo omistaa oma hevonen, oma talo. Pysähtyminen tuntuu pelottavalta. Mitä jos silloin menetänkin kaiken kunnianhimoni? Mitä jos ohitan vahingossa hienoja mahdollisuuksia päästä eteenpäin? Mitä jos olisinkin tosi hyvä jossakin, jota en ole vielä kokeillut? Elämäni on jonkin aikaa ollut jatkuvassa muutoksessa. Olen luopunut opiskeluista ja rakkaasta Joensuusta, muuttanut pääkaupunkiseudulle, tutustunut uusiin ihmisiin, kokeillut kolmea eri työtä ja vaihtanut tallilta toiselle. Välillä tuntuu, että avomies on ainoa asia, joka on säilynyt samana jo pidemmän aikaa 😄 Niinpä olen päättänyt, että nyt haluan pysähtyä ja hengähtää. Haluan keskittyä nyt johonkin asiaan ja ottaa sen haltuun. 🍂 Tämä jokin asia on työ. Olen kyllästynyt sijaisuuksien jatkuvaan epävarmuuteen. Niinpä olen hakenut vakinaisia psykologin paikkoja, joskin olen ajatellut, että tuskin minua valitaan, kun kokemusta on niin vähän. Mutta lopulta kävi toisin! Löysin paikan, joka varmasti haastaa mutta toivottavasti myös palkitsee. Olen pitkään miettinyt, millaista olisi työskennellä lastensuojelussa. Nyt se selviää, kun aloitan marraskuun puolivälissä sijoitettujen lasten hoitotiimissä Vantaalla. Jännittää, pelottaa ja innostaa ihan hirveästi! . . . #syksy #autumn

Henkilön Pikseleitä ja Psykologiaa (@pikseleitajapsykologiaa) jakama julkaisu Loka 15, 2019 kello 11.53 PDT

Millaista psykologin työ on tähän mennessä ollut?

Koska monia tuntuu kiinnostavan, millaista psykologin työ on, ajattelin nyt kertoa vähän edellisistä työpaikoistani. Psykologin ammatti on siinä mielessä mahtava, että työkenttä on todella monipuolinen. Tästä kentästä olen aiemmin kirjoittanut tekstissä "Mitä se psykologi oikeastaan tekee?". Itse olen aloittanut perhepalveluista perheneuvolasta, jatkanut opiskeluhuoltoon ja nyt siirtynyt lastensuojeluun. Ja tämä on vain murto-osa niistä sovellusaloista, joita psykologeille on tarjolla.

Aloitin urani perheneuvolassa 3-18 -vuotiaiden lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä parissa. Perheneuvolassa tehtiin pääasiassa työparityötä. Psykologi oli lapsen ja sosiaalityöntekijä vanhempien työntekijä. Pidin kovasti lasten kanssa työskentelystä, johon kuului pelaamista ja leikkimistä sekä tunteiden ja kokemusten käsittelyä. Lapsilla oli usein ahdistusoireita kuten pelkoja tai käytösongelmia, kuten raivokohtauksia tai tottelemattomuutta. Tukikäyntien lisäksi tein kognitiivisia ja tunne-elämän tutkimuksia. Myös vanhempien kanssa pääsi keskustelemaan lapsen mielenmaailmasta ja esimerkiksi huonosta käytöksestä. Jonkin verran olin mukana myös lapsen ja vanhemman vuorovaikutuksen arvionnissa. Perheneuvola oli työpaikkana monipuolinen ja moniammatillinen. Harvoin pääsee työpaikkaan, jossa on yli kymmenen psykologia työkavereina. Perheneuvola on perinteikäs ja arvostettu insituutio, jossa työntekijät ovat todella koulutettuja ja taitavia. Toisaalta pidin perheneuvolaa jollakin tapaa vanhanaikaisena ja joustamattomana. Uskoisin, että asiat ovat muuttuneet ja joka työpaikalla kehitetään paljon.

Seuraavaksi siirryin yhdeksi lukuvuodeksi ammattikouluun. Halusin taukoa tiimeistä ja tehdä työtä ihan vain itsekseni. Koulupsykologin työ ei ole yksinäistä, mutta vaatii kyllä itseohjautuvuutta. Sain aina tarvittaessa apua muilta koulupsykologeilta ja koulun terveydenhoitajalta. Ammattikoulussa asiakkaiden ikä vaihtelee nuoresta vanhaan. Ammattikoulussa noin puolet tulevat peruskoulusta ja puolet työelämästä, eli asiakkuudet ovat todella monipuolisia. Teemat vaihtelivat peliriippuvuudesta ahdistukseen, masennukseen ja traumoihin. Asiakkaat ohjautuivat psykologille usein opettajan, kuraattorin tai terveydenhoitajan kautta. Usein koulupsykologi oli vasta "viimeinen vaihtoehto" ja oireilu oli jo aika vakavaa. Esimerkiksi itsemurhariskiä jouduin usein arvioimaan yhdessä kouluterveydenhoitajan ja koululääkärin kanssa. Myös etsivän nuorisotyön ja psykiatrian kanssa tuli tehtyä yhteistyötä. Maahanmuuttajia oli paljon ja opin työskentelemään tulkin kanssa. Ammattikoulu oli ehdottomasti lempityöpaikkani, jossa olisin halunnut jatkaa, mutta minut siirrettiin seuraavaksi lukioon. Amispsykologin työstä kerroin myös teksteissä Työstä ja ammatista sekä Kymmenen kuukauden opit.

Lukio on työpaikkana hyvin erilainen kuin ammattikoulu. Kaikki asiakkaat ovat nuoria, 15-19 -vuotiaita. Lukiolaiset ovat itse aktiivisia ja hakeutuvat matalalla kynnyksellä psykologille, joten ongelmat eivät usein olleet niin monimutkaisia ja pitkäaikaisia kuin ammattikoulussa. Lukiolaiset ovat pääsääntöisesti kiinnostuneita koulusta, hyvinvoinnistaan ja tulevaisuudestaan ja työskentelevät aktiivisesti löytääkseen tasapainon elämään. Usein puhuttiin stressistä, uupumuksesta ja vaativuudesta itseään kohtaan. Asiakkaiden oma aktiivisuus vapautti minulta henkisiä resursseja, ja päädyin esimerkiksi pitämään oppitunteja psykologian kursseilla. Kuraattorin kanssa suunnittelimme myös ryhmää jännityksestä, stressistä ja ahdistuksesta kärsiville, mutta se ei ehtinyt alkaa ennen lähtöäni.

Tällä hetkellä olen ensimmäistä kuukautta töissä lastensuojelun kuntouttavassa sijaishuollossa. En osaa vielä sanoa muuta kuin että työ vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Psykologien määrä lastensuojelussa on edelleen vähäinen ja työnkuvaa rakennetaan jatkuvasti. Psykologiliitto ajaa lastensuojelulain muuttamista niin, että lastensuojeluun saataisiin riittävästi psykologisia resursseja (tässä linkki Psykologiliiton kannanottoon). Tällä hetkellä psykologien tehtävänkuvaa ei määritellä laissa lainkaan. Lastensuojelupsykologien työstä kirjoitettiin vuoden alussa myös Psykologi-lehdessä.

Ajatukset soivat kuin podcast taustalla

Usein toitotetaan, että ihmisten on hyvä opetella tunnistamaan omia ajatuksia ja hallitsemaan niitä. Esimerkiksi masentuneita ihmisiä opetetaan ajattelemaan ei-masentuneesti.  Monissa itsehoito-oppaissa ajatus on, että jos on huono päivä, yritä kuvitella, että olisi hyvä päivä. Minusta tämä on aina tuntunut vähän kummalliselta. Ainakaan minun mielenvoimani ei riittänyt ajatusten ja tunteiden muuttamiseen.

Hyväksymis- ja omistautumisterapia (HOT) pohjautuu ajatukselle, ettemme voi hallita mieltämme. Ajatuksena on, että on turha kamppailla hankalia tunteita, ajatuksia ja mielikuvia vastaan, kun emme kuitenkaan voi saada niitä pois mielestämme. Nimenomaan tällainen kamppailu ja ajatusten vastustaminen antaa mielelle vain enemmän valtaa. Oletko nimittäin huomannut, että ajattelet aina juuri sitä, mitä yrität olla ajattelematta? Jos sinun tekee mieli syödä herkkuja ja yrität olla ajattelematta niitä, ajattelet niitä vain enemmän.

Niinpä ratkaisu hankaliin tunteisiin ja ajatuksiin ei ole kontrolli, vaan hyväksyminen: voit hyväksyä, että sinun tekee mieli herkkuja. Itselläni hyväksymisen opettelu on auttanut eniten jännittämiseen. Jännitän julkisilla kulkemista, etenkin bussilla, ja etenkin uusia reittejä. Ennen häpesin tätä ja käytin hirveästi energiaa jännityksen peittelemiseen ja itseni sättimiseen, kun en saanut jännitystä kuriin. Nykyään huomaan jännityksen edelleen, mutta se ei ota minusta valtaa. Kun tajuan sydämen hakkaavan ja käsien hikoilevan, hymyilen itsekseni ja totean, että "jaaha, sieltä se jännitys taas tuli". Huomaan tunteen, mutten kiinnitä siihen enempää huomiota. Koska eihän siitä oikeastaan ole minulle haittaakaan, ei se vaikuta elämääni mitenkään. 

Oman hyvinvoinnin kannalta onkin hyvä opetella erottamaan hyödylliset ajatukset hyödyttömistä. Pelkoni siitä, että ajan bussin kyydissä liian pitkälle ohi pysäkkini, on oikeastaan aika hyödytön, koska tottakai teen kaikkeni, että jäisin oikealla pysäkillä pois. Eikä olisi kovin vaarallista, vaikka jäisin vasta seuraavalla. Niinpä minun on turha kiinnittää tähän pelkoon enempää huomiota.

Varsin hyvä taito hankaliin tunteisiin ja ajatuksiin on eriyttäminen. 

ERIYTTÄMINEN tarkoittaa sitä, että 

a) kiinnität huomiota ajatuksiin, jotka ovat hyödyllisiä: on esimerkiksi hyödyllistä tajuta olevansa lähellä suojatietä ja katsoa oikealle ja vasemmalle ennen kuin ylittää tien

b) et kiinnitä huomiota ajatuksiin, jotka eivät ole hyödyllisiä: esimerkiksi useimpien mieli tuottaa kauhuskenaarioita ennen esiintymistilannetta ja mielessä vilisee mielikuvia siitä, mitä kaikkea voi mennä pieleen. Jos nämä estävät sinua menemästä lavalle, ne eivät ole hyödyllisiä.

Tunteiden, ajatusten ja mielikuvien eriyttäminen on vähän niin kuin musiikin tai podcastin soittaminen taustalla: siellä se menee koko ajan eteenpäin, ja välillä tulee kiinnitettyä huomiota joihinkin kohtiin, mutta kaikki jutut eivät ole kiinnostavia tai tärkeitä. 

Eriyttäminen auttaa tunnistamaan, että ajatukset ovat vain ajatuksia, eivät todellisuutta. Nämä kun menevät helposti sekaisin. Varsinkin käsitys itsestä tuntuu usein liiankin todelta. Esimerkiksi minä inhosin lapsena kotitöitä (ja kukapa ei!). Inhosin tiskien laittamista ja tavaroiden järjestelyä ja välttelin niitä parhaani mukaan. Kun perheessä hermostuttiin tähän, minulle saatettiin tiuskaista, että olen laiska tai saamaton. Nämä sanat jäivät mieleeni pitkäksi aikaa ja muuttuivat käsityksesi itsestäni. Syntyi pelko, että olen laiska. Tämä ydinpelko alkoi ohjata elämääni. Aloin vältellä tätä pelkoa kaikin keinoin olemalla ihan hirveän ahkera ja välttämällä lepäämistä, joka olisi todiste laiskuudesta. Mentiin siis yhdestä ääripäästä toiseen, epämiellyttävyyden välttämisestä ylisuorittamiseen, vain siksi, että ajatuksissani olin laiska. Koska todellisuushan on, että saan hirveästi aikaan, kun vain haluan. Samaan aikaan olen lahjakas lököttelijä. Ajatus ei siis ollut lainkaan totta, eikä se ollut lainkaan hyödyllinen! Se vain ajoi minut uupumuksen partaalle.

Toinen ydinpelkoni on, että olen fyysisesti heikko, että voimani loppuvat. Pelkään heikkoutta niin paljon, että olen käyttänyt elämässäni ihan hirveästi energiaa sen todisteluun, etten ole, mutta pelko on vain pahentunut. Pelko on helpottanut vasta, kun olen opetellut eriyttämään sen itsestäni: se on vain pelko, vain ajatus. En minä oikeasti ole ollenkaan heikko, olen itse asiassa fyysisesti elämäni kunnossa. Kun olin viiden päivän vaelluksella Ruotsin Lapissa, mieleeni tuli usein ajatus, etten jaksa metriäkään enempää. Että kroppani on niin heikko, ettei se kestä. Pääsin tästä ajatuksesta irti vasta sitten, kun mieheni tiuskaisi (kaiken valitukseni jälkeen), että "kyllä sinä jaksat!".  Ensin suutuin, koska en halunnut uskoa sitä todeksi. Vasta sitten tajusin, että en oikeastaan edes ollut niin väsynyt, kuin olin luullut, vaan jaksoin kävellä vielä useita tunteja. Olin siis joutunut niin kovasti oman mielikuvani valtaan, etten todellisuudessa pystynyt huomaamaan, että jaksoin ihan hyvin. Lopulta onnistuin päästämään irti heikkouden ajatuksesta.

Kirjasuosituksena edelleen Russ Harrisin Onnellisuusansa (Duodecim 2007).

Mieleni piti minua vallassaan, kun luulin pelkoni olevan totta:
todellisuudessa jaksoin vaeltaa 105 kilometriä viiteen päivään.

Asenne kuntoon!

Minua on välillä kuvattu ihmiseksi, jolla on hyvä itsetunto. Olen yllättynyt kommenteista joka kerta ja pysähtynyt pohtimaan, onko näin. Mistä sen tietää, onko oma itsetunto hyvä vai huono?

Itsetunto ei ole ihan yksinkertainen asia. Ihmiset tarkoittava sillä eri asioita ja ymmärtävät sen omalla tavallaan. Väestöliiton mukaan itsetunto tarkoittaa "jokaisen omaa arvioita ja käsitystä itsestä". Hyvä itsetunto tarkoittaa, että ihmisellä on käsitys omista vahvuuksista ja heikkouksista, eikä käsitys itsestä muserru vastoinkäymisistä tai virheistä. Se tarkoittaa, että ihminen suhtautuu itseensä positiivisesti.

Minäpystyvyys kuvaa uskoa omiin kykyihin. Sitä sanotaan myös kyvykkyyden tunteeksi. Toisten minäpystyvyys on korkeampi kuin toisten, mutta sitä voi kasvattaa asettamalla tavoitteita ja kiinnittämällä huomiota omiin onnistumisiin.

Monilla ihmisillä tuntuu olevan käsitys, että luottamus omiin kykyihin on synnynnäistä. Ajatellaan, että ihmisellä on luonnostaan hyvä tai huono itsetunto. Mutta kuulkaapa nyt, ei se niin ole! Luottamus omaan tekemiseen syntyy tekemällä. Hyvään itseluottamukseen on kolme yksinkertaista vaihetta: 

1) Tee sinulle tärkeitä asioita, aseta tavoitteita, kokeile opetella ja kehittyä. 

2) Kiitä ja palkitse itseäsi onnistumisista ja kehityksestä. 

3) Suhtaudu virheisiin ja epäonnistumisiin mahdollisuutena oppia.

Psykologi Satu Pihlaja puhuu osuvasti "kasvun asenteesta", joka tarkoittaa haastavien tilanteiden näkemistä mahdollisuutena oppia ja epäonnistumisten näkemistä mahdollisuutena kehittyä. Kasvun asenne tarkoittaa ajatusta siitä, ettei ihminen ole koskaan valmis, vaan voi aina kehittyä ja oppia uutta. Niinpä mikään virhe ei tunnu lopulliselta - aina voi yrittää uudelleen.

Kasvun asennetta voi ja kannattaa opetella. Aloita kysymällä itseltäsi seuraavat kysymykset (minun vastaukseni ovat perässä kursiivilla): 

• Milloin olen oppinut harjoittelemalla uusia taitoja?    Olen muutaman vuoden sisällä kokeillut useita uusia urheilulajeja, kuten joogaa, puistojumppaa, tennistä, frisbeegolfia ja seikkailupuistossa kiipeämistä. Töissä olen kokeillut nuorten kanssa uusia lähestymistapoja ja tekniikoita.

• Milloin olen yrittänyt epäonnistumisen jälkeen uudelleen? Pelkään kovasti vettä. Kesällä kaverin mökillä kävin useita kertoja peräkkäin uimassa, vaikken kertaakaan uskaltanut päästää irti laiturista. 
• Lisäkysymyksiä: millaisia tunteita epäonnistumiseen liittyi? Mitä opit tätstä epäonnistumisesta? Mitä hyviä ja huonoja puolia näet?

• Milloin olen saanut kritiikkiä, joka auttoi seuraavalla kerralla? Viime lukuvuonna yksi nuori haukkui minut pystyyn ensimmäisellä tapaamisella. Aluksi olin valmis lopettamaan koko psykologin uran, mutta sitten löysin omasta asenteestani korjattavaa.

Näiden pohdintojen jälkeen voin todeta, että joissakin elämän alueissa minulla on enemmän kasvun asenne kuin toisissa. Minulla on kiva kasvun asenne omaan henkiseen kasvuun ja työhön. Ajattelen yleensä, että olen kehittynyt paljon, mutta voin oppia vielä paljon. Urheilussa kasvun asenne on helpompi kadottaa. Mielessä välähtää välillä edelleen lapsuuden koululiikunta ja huonommuuden tunne. Välillä ajattelen, että olen ihan huono, ja vältän kokeilemasta uusia juttuja. Mutta kun oikein mietin, olen nykyään hyvin urheilullinen ja opin aika nopeasti - kunhan en hermostu itselleni virheistä. Joskus on nimittäin saattanut hermostuksissaan tennismaila lentää...

Olen tehnyt ja kokenut elämässä kaikenlaista ja oppinut, missä olen hyvä ja missä vähän heikompi. Kuitenkin perimmiltään uskon, että oppisin mitä vain, jos vain tekisin kovasti töitä. Minäpystyvyyteni on siis aika hyvä. Ainoa poikkeus on matematiikka: siinä olen niin surkea, etten näe mitään syytä koskaan panostaa laskujen opetteluun :D

Kaiken kaikkiaan itsetuntoni on tosiaan aika hyvä, niin kuin minulle on sanottukin. Ei se tarkoita sitä, että olisin aina hirveän itsevarma. Olen usein epävarma ja ahdistunut, mutta silti aina ajattelen, että kyllä minä tästä selviän. Monesti minua jännittää, mutta ajattelen sen kuuluvan asiaan. Minulle hyvä itsetunto on sitä, että pidän itsestäni sellaisena kuin olen ja hyväksyn sekä vahvuudet että heikkoudet itsessäni. En esitä muuta kuin olen, sillä uskon kelpaavani tällaisenakin.

Lukuvinkkejä:

Satu Pihlaja: Aikaansaamisen taika - Työkirja (2019)
Suomen Mielenterveysseura: Hyvä itsetunto on optimistista realismia

Kuinka hallita tunteita

Helppoo olla nuori

Kaikki tai ei mitään 

Hei rock and roll

On helppoo tarttuu kiinni

Ja kohta päästää menemään

Hei, on niin helppoo olla onnellinen

Hei, ja tyytyy siihen mitä on

- Olavi Uusivirta

Kuten moni muukin psykologi, olen innostunut tosi kovasti HOTista, eli hyväksymis- ja omistautumisterapiasta. Se on Amerikasta tullut psykologian suuntaus, joka pohjaa mindfulnessiin sekä vaikeiden tunteiden hyväksymiseen. Yllä oleva lainaus Olavi Uusivirran biisistä On niin helppoo olla onnellinen tiivistää erittäin hyvin HOTin sanoman: lopeta taistelu vaikeita ajatuksia ja tunteita vastaan ja ala elää hetkessä. 

Tekstin otsikko, "Kuinka hallita tunteita" on kysymys, jota kuulen usein työssäni. Monta kertaa tämä liittyy ahdistukseen ja masennukseen. Ihmiset kuvailevat, että he ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan, he eivät saa tunteita kontrolliin vai joutuvat niiden valtaan. Juuri siitä haluan puhua: kontrollista pitäisi luopua kokonaan.

Kivikauden luolamiehellä ja nykyajan postmodernilla ihmisellä ei luulisi olevan paljon yhteyttä, mutta valitettavasti evoluutio on hidas toimija. Se tarkoittaa, että ihmisen aivot toimivat edelleen kovin samalla tavalla kuin tuhansia vuosia sitten. Aivojen tehtävä on pitää ihminen elossa. Niinpä ne luokittelevat asioita vaarallisiksi ja vaarattomiksi, uhkiksi ja mahdollisuuksiksi. Kun olet astumassa ryhmän eteen esiintymään, sydämesi hakkaa ja jalat puutuvat, koska aivosi valmistavat kehoasi pakenemaan. Ne ovat tulkinneet tilanteen vaaralliseksi. Ja niinhän se onkin, sillä ihmiselle on elintärkeää kuulua johonkin ryhmään ja olla hyväksytty ryhmän jäsen. Aivot tietävät, kuinka vaarallista on astua näyttämölle ja asettaa itsensä alttiiksi naurulle ja hylkäämiselle. Sen sijaan, että harmittelisit, kuinka kovasti sinua jännittää esiintyä, sinun pitäisi kiittää aivojasi ja kehoasi siitä, että ne osaavat varoittaa sinua uhkaavasta tilanteesta.

Sama pätee muihin tunteisiin: niillä on jokin tarkoitus. Usein niiden tarkoitus on saada sinut huomaamaan jotain, ymmärtämään jotain itsestäsi tai ympäristöstäsi. Tunteet tekevät mitä vain, että sinä huomaisit ne. Jos yrität sivuuttaa ne, ne vain kasvavat. Samalla tavalla kuin kuvasin ahdistusmöykyn kasvua sisälläni aiemmassa tekstissä Mitä kuuluu möykylle.

Meillä ihmisillä on kummallinen joukkoharha siitä, että tunteita voisi jotenkin kontrolloida. Että ihminen voisi tuntea sitä tunnetta, jota haluaa, ja olla tuntematta sitä, jota ei halua. Tämä ajatus näkyy hyvin niissä latteuksissa, joita auliisti jakelemme toisillemme: "Olisit vain iloinen", "mitä siinä murjotat, reipastu nyt", "Älä höpötä, ei tässä ole mitään pelättävää". 

Onnellisuusansa-kirjassa kuvataan pelon tunnetta seuraavalla ajatuskokeella: 

"Kuvittele, että joku osoittaa päätäsi ladatulla aseella ja kertoo, että et saa pelätä. Jos hiukankaan alat pelätä tai ahdistua, sinut ammutaan. Voisitko lakata tuntemasta pelkoa ja ahdistusta tilanteessa, vaikka elämäsi riippuisi siitä? (Toki voisit yrittää teeskennellä, mutta voisitko aidosti olla rauhallinen?)"

Se, että opimme jo aika varhain pidättelemään kyyneleitämme, ei tarkoita, että oikeasti osaisimme olla tuntematta surua, pettymystä, kateutta tai muitakaan hankalia tunteita. Me vain opimme peittämään ne. Niin muilta kuin itseltämmekin. Olen tavannut monia monia nuoria, jotka kärsivät ahdistuksesta. Ahdistus on jokaiselle yksilöllinen kokemus, mutta yksi asia on yhdistänyt näitä kaikkia nuoria: he luulevat, ettei kukaan muu ole ahdistunut. He luulevat niin siksi, koska kukaan muu ei näytä ahdistuneelta. He eivät ilmeisesti ymmärrä, etteivät he itsekään näytä ahdistuneilta. He ovat ihan yhtä taitavia peittämään tunteensa kuin me muutkin.

Emme voi juurikaan kontrolloida, mitä tunnemme, mutta voimme itse päättää, kuinka toimimme. Käyttäytyminen on tahdonalaista, toisin kuin tunteet. Niinpä ihminen voi esiintyä vaikka jännittää, lentää vaikka pelottaa, keskustella, vaikka vihastuttaa, ja vaikka tekisi mieli lyödä nyrkillä.

Minun on paljon helpompi olla aidosti iloinen ja kiitollinen, kun annan itselleni luvan olla myös vihainen, surullinen ja ahdistunut.

Tiivistetysti HOT siis väittää, että tunteiden välttäminen ja peittäminen on mahdotonta. Vaikeatkin tunteet pysyvät tiukasti meissä kiinni, vaikka kuinka pyristelisimme vastaan. Siksi siihen on turha käyttää energiaa. Siitä tulee vain paha mieli, väsy ja epäonnistunut fiilis. Miksi käyttäisit aikaa ja energiaa tunteiden kontrolloimiseen, kun voisit käyttää saman verran resursseja sinulle tärkeiden asioiden tekemiseen? Tunteita vastaan taisteleminen on nimenomaan tunteille periksi antamista, kun uhraat niihin rajallisia resurssejasi.

HOTin neuvo on opetella tunnistamaan ja kohtaamaan omat ajatukset ja tunteet, vaikeatkin. Tärkeä sääntö on, että tunteet kasvavat, kun niitä ei huomioi. Samalla tavalla tunteet pienenevät, kun niille antaa tilaa. Voit esimerkiksi kirjoittaa tuntemuksiasi ylös tai puhua niistä. Tärkeää on ymmärtää, ettei mikään tunne tai ajatus ole vaarallinen tai haitallinen. Ajatukset ovat vain sanoja ja tarinoita, meidän tulkintojamme todellisuudesta. Ajatuksista olen kirjoittanut pariinkiin otteeseen: 

Kun sisäinen kriitikko estää onnistumasta 

Sisäinen puhe - mitä se on?

Palaan varmasti tähän aiheeseen vielä myöhemminkin, mutta eiköhän tämä riitä HOTista tällä kertaa. Jos sytyit näistä ajatuksista samalla tavalla kuin minä, kannattaa tutustua erilaisiin oppaisiin. Tai sitten voit aloittaa yksinkertaisesti kuuntelemalla tunteitasi ja ajatuksiasi, antamalla niille vähän enemmän tilaa kuin ennen.

Lukuvinkkejä:

Steven C. Hayes: Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää (Hyväksymis- ja omistautusterapian avulla)

Russ Harris: Onnellisuusansa (Elinvoimaa hyväksymisen ja omistautumisen avulla)

Arto Pietikäisen haastattelu Helsingin Sanomissa 11.7.2019

Arto Pietikäinen: Joustava mieli (Vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen ylivallasta)

Piironen: Jälleen ehyeksi, jälleen (Hyväksymis- ja omistautumisterapiaan sekä tietoisuustaitoihin pohjautuva työkirja itsehoito-oppaaksi ja vertaistukiryhmille)

Sadeniemi, Häkkinen, Koivisto, Ryhänen ja Tsokkinen: Viisas mieli (Opas tunnesäätelyvaikeuksista kärsiville)

Mitä kuuluu möykylle

Tällä kertaa haluan kirjoittaa ahdistuksesta. Kutsun sitä möykyksi. Elämässäni on tapahtunut viime aikoina paljon kivoja juttuja, joista olen ollut kiitollinen. En kuitenkaan ole päässyt iloitsemaan täysillä, sillä päällimmäiseksi tunteeksi on monessa tilanteessa noussut ahdistus. Ahdistus on tuttua tietysti psykologin työstä mutta vielä enemmän ihan henkilökohtaisesta elämästä. Ahdistus on ollut luonani kauan, välillä hiljaisempana ja välillä koko elämäni vallaten.

Kirjasta Voimaa - Hyvän elämän alku:

Kuvitellaan möykkyä, joka sisältää elämäntilanteessa tällä hetkellä olevia paineita, huolia ja vaikeuksia. Joskus elämä tuntuu siltä, kuin olisi polvillaan huolten möykyn alla. Kun tilanne jatkuu pitkään tällaisena, kyse on selviytymisestä. Silloin elämä on kuin konttaamista päivästä toiseen möykky niskassa. Kontatessaan ei voi nähdä vaihtoehtoisia toimintamalleja tai tulevaisuutta, siinä asennossa kykenee vain raahautumaan eteenpäin.

Huomasin tässä vastikään, että elämä todella on ollut vain selviytymistä jo jonkin aikaa. Selviytyminen on tarkoittanut pakenemista, selän kääntämistä. Minulle ahdistus on samanlainen haamu kuin mitä Philipp Pullman kuvailee fantasiakirjassaan Salaperäinen veitsi: jos en suostu näkemään sitä, se ei voi hyökätä kimppuuni. Täytän elämäni ihan millä vain suorittamisella, johon voin upota sen sijaan, että kohtaisin ahdistukseni. Käännän sille selkäni, mutta silti tunnen koko ajan, kuinka se hengittää niskaani, vain odottaa, että vahingossa kääntäisin päätäni.

Olen ollut kesän töissä. Koulupsykologilla asiakkaita ei (luonnollisesti) ole mitenkään jonoksi asti. Rankan ja kiireisen lukuvuoden jälkeen olin ajatellut nauttivani hiljaisista hetkistä, mutta tekemisen puute onkin johtanut "möykyn" räjähdysmäiseen kasvuun. Kun en voi täyttää työpäivääni kiireellä, ahdistus saa minut kiinni. Se istuu rintani päällä ja tekee hengittämisestä vaikeaa. 

Miksi en sitten vain kohtaa ahdistustani? Miksi en mieti, mikä möykkyä kasvattaa? Miksi en tee niin kuin muitakin neuvon?

Oikea vastaus: Koska se pelottaa. Pelottaa, että tajuan itsestäni jotain, mitä en aiemmin tiennyt. Pelottaa, että tajuan eläneeni ihan väärin ja olen vain pettynyt itseeni. Pelottaa, että itsevarma ja tyyni ulkokuori murtuu. Pelottaa, että itken taas julkisesti ja romahdan, enkä pääse sängystä ylös. 

Joitakin vuosia sitten, lukiossa ja yliopistossa, kuvittelin, ettei ole mitään, mitä en voisi saavuttaa. Kuvittelin, ettei ole mitään, mitä en jaksaisi. Ei mitään, mihin en venyisi. Kuvittelin, että voisin hallita mieltä ja kehoani, tukahduttaa kaiken ja toimia kuin robotti. Tiedättekö mitä sitten kävi? Minä uuvuin täysin. Jäin sängyn pohjalle. En voinut kuin itkeä. Samaan aikaan alkoivat ihan mielettömät vatsakivut, jotka estivät minua nukkumasta. Sattui niin paljon, että pelkäsin sisäelinten pettävän. Toivoinkin niin, että kipu vain loppuisi. Ja tiedättekö, mikä minua huolestutti eniten? Tietenkin se, että vatsani oli niin turvonnut - näytin siis lihavalta. En voinut kontrolloida edes kehoani ja ulkonäköäni enää, kuinka nöyryyttävää. Harkitsin vakavasti jättäväni luentoja välistä, etteivät ihmiset näkisi isoa vatsaani ja luulisi, että olisin menettänyt itsekontrollin. Onneksi lopullinen romahdus viimein pakotti minut hakemaan apua ja päädyin psykoterapiaan. Siitä kirjoittamani teksti löytyy tästä.

Välillä haluaisin nousta tuon parikymppisen Roosan yläpuolelle, miettiä nenääni pitkin katsellen, kuinka paljon viisaampi olenkaan nyt. Mutta kai sitä pitää nöyrtyä ja tajuta, että olen taas tekemässä samat virheet. Olen taas kontrolloimassa tunteitani ja kääntämässä möykylle selkäni. Jo monta viikkoa olen ollut vihainen itselleni, kun en ole saanut ahdistusta kuriin. Kun ainoa keino saada ahdistus kuriin on antaa sille huomiota. Ainoa asia, mitä tarvitsisi tehdä, olisi maata pari päivää sohvalla möykyn kanssa. Puhua sen kanssa kaikista epäonnistumisista ja peloista, joita on. Ottaa möykky syliin ja silitellä sitä. Rutistaa ihan kunnolla. Siitä se tykkää, ja niin siitä tulee jälleen kaverini. 

En usko, että möykky koskaan katoaa elämästäni lopullisesti. Se tulee aina olemaan lähelläni, välillä isompana ja välillä pienempänä. Tulen aina olemaan ahdistukseen ja masennukseen taipuvainen ihminen, koska sellainen minä olen. Tulen aina tukahduttamaan tunteitani, kun ne meinaavat tulla suorittamisen tielle. Mutta jospa olisi kuitenkin mahdollista opetella ihan vähän aikaisemmin päästämään kontrolloinnista irti. Jospa möykyn voisi ottaa vähän useammin syliin, käyttää sitä vaikka lenkillä tai leffassa.

Puškinin ja Dostojevskin kaupungissa

Vietimme kesäkuussa toisen puoliskoni kanssa viisi päivää Pietarissa. Eihän siitä kauaa olekaan, kun kävin Riiassa, ja kirjoitin siitäkin blogiin (tässä linkki). Nyt olen kyllä matkustanut ihan urakalla ja näyttää vaarallisesti siltä, että blogista on tulossa todellinen matkablogi! No, kesän jälkeen ei ainakaan hetkeen ole luvassa uusia matkoja.

Päädyimme valitsemaan matkakohteeksi Pietarin, koska halusimme välttää lentämistä. Allegro-juna oli tosi helppo ja kiva tapa matkustaa. Se lähti ihan kodin vierestä, mikä tietenkin johti siihen, että juostiin paikalle ihan viime hetkellä :D Olen ollut Venäjällä kolmesti, kerran lapsena ja viimeksi pari vuotta sitten Kazanin kaupungissa. Kazanissa juuri kukaan ei osannut englantia, mikä toi vähän jännitystä myös tähän Pietarin-reissuun. Mutta kuten luvattiin, Pietari on kansainvälinen ja hyvin eurooppalaistyylinen kaupunki, jossa englannilla pärjää ihan hyvin. Matkan aikana leimahti kuitenkin jälleen kipinä venäjän kielen opiskeluun. Olisihan siitä hyötyä, jos osaisi sanoa muutakin kuin "terve" ja "kiitos". Pietarissa ihmiset ovat kohteliaita ja avuliaita, mutta erittäin ujoja puhumaan englantia.

Pietari on Pietari Suuren 1700-luvun alussa perustama kaupunki, joka on täynnä toinen toistaan upeampia palatseja ja kirkkoja. Omasta mielestäni upein kirkko oli aivan ehdottomasti Pyhän Nikolaoksen katedraali hieman kauempana keskustasta. Pietarissa viitsii jopa käydä katsomassa kirkkoja sisältä - Kazanissa naisten piti pukea kirkkoon sekä pitkä hame että hiukset peittävä huivi, kun taas Pietarissa sisään sai mennä ihan omana itsenään.

Upein kirkko oli ehdottamasti Pyhän Nikolaoksen katedraali ydinkeskustan ulkopuolella.

Kiersimme jonkun verran "pakollisia" nähtävyyksiä. Eremitaasi oli upea, mutta myös aivan täynnä aasialaisia turisteja.

Kauniit kanaalit halkovat keskustaa.

Vanhoissa rakennuksissa oli toinen toistaan upeampia yksityiskohtia.

Pietarin kaupunkia halkoo Neva-joki ja useita kanavia. Jokimaisemat ja vanhat rakennukset ovat upeita. Pietarista tekee kiehtovan se ristiriita, kun poikkeaa upeilta pääkaduilta sivukujille tai rakennusten sisäpihoille, joissa odottavat päällystämättömät tiet, lautakasat ja graffitit. Huomasimme pian, että opaskirjat ja julkisivut kertoivat ihan eri tarinaa kuin hämyiset kadut ja hipsteriravintolat. Parhaimmillaan Pietari esitteli Heinätorin alueella tyylikkäitä pitsa- ja burgerpaikkoja pienpanimo-oluineen ja industrial-sisustuksineen. Pahimmillaan Pietari oli liikenteen melua, ruuhkaa ja turistimassoissa jonottelua. Menimme aluksi kiltisti matkaoppaaseen merkittyihin tärkeisiin paikkoihin, mutta kyllä mielenkiintoisimmat jutut löytyivät ihan muualta kuin Eremitaasista ja Pietari-Paavalin linnoitukselta.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Viisi päivää Pietarissa takana! Miten erilainen maailma odottaakaan muutaman tunnin junamatkan päässä. Mukaan tarttui entistäkin suurempi kiinnostus Venäjän kulttuuriin, kasa kuvia kameraan sekä mahdollisesti jotain elävää: ainakin hotellihuoneesta löytyi eilen aamulla hyvän kokoinen torakka 😂 jos jotain saisin muistoista jättää pois, jättäisin sen torakan ja sivukadulla ruokailleet rotat. Pietari on pääkatuineen ja palatseineen todella mahtipontinen ja pramea kaupunki. Kuitenkin usein heti sisäpihalta tai nurkan takaa löytyy hilseileviä seiniä ja päällystämättömiä katuja. Itseäni kiinnostaa juuri tällainen rosoisuus, ja Helsingin Kalliota muistuttavia hipsteripaikkoja ja vaihtoehtokulttuuria löytyikin paljon.

Henkilön Pikseleitä ja Psykologiaa (@pikseleitajapsykologiaa) jakama julkaisu Kesä 16, 2019 kello 3.55 PDT

Prameiden palatsien takaa löytyi karuja maisemia ja hipsteripaikkoja.

Sitten vähän rahallisia faktoja: Pietariin pääsee erittäin kätevästi VR:n Allegro-junalla. Matka kesti Tikkurilasta vähän päälle kolme tuntia ja maksoi noin 30 euroa suuntaansa. Tähän päälle tuli vielä kertaviisumi, joka maksaa noin 60-100 euroa riippuen siitä, miten sen itselleen hankkii. Hotelli (joka ei ollut halvin mahdollinen, koska haluttiin joku kiva paikka) maksoi pari sataa per nenä neljältä yöltä. Paikan päällä Pietarissa käytimme molemmat vähän päälle sata euroa kaikkiin museoihin, ruokiin ja liikkumisiin. Pietari onkin todella edullinen kaupunki suomalaisen turistin näkökulmasta. Kaikki hinnat ovat noin kolmasosasta puoleen Suomen hinnoista.

Venäjä on maa täynnä nähtävää historian ja kulttuurin ystäville. Minä rakastan palatseja ja museoita ja viihdyinkin Pietarissa erittäin hyvin! Moni museo jäi vielä näkemättä, toisella kerralla haluaisin päästä ainakin Venäläiseen museoon ja Etnografiseen museoon. Tällä kertaa keskityttiin kirjallisuuteen ja Eremitaasin lisäksi vierailtiin niin Puškinin kuin Dostojevskin kotimuseoissa. Etenkin kansallisrunoilija Puškinin museo antoi jälleen hyvän muistutuksen siitä, miten fakta ja tunteet sekoittuvat usein helposti keskenään, kun puhutaan historiasta: Venäjällä Puškin on todella nostettu jalustalle täydellisen yli-ihmisen asemaan. Hänestä kerrottu sankaritarina nosti hymyn huulille tahattomalla komiikallaan.

Olen aina ajatellut, että Pohjoismaat muistuttavat kulttuuriltaan paljon toisiaan. Olen käynyt useita kertoja Tukholmassa, jossa olo tuntuu aina kotoisalta. Sama kotoinen olo valtasi minut kuitenkin myös Pietarissa. Jos Tukholmaa voisi verrata Helsinkiin, Pietari muistuttaa elävästi kotiseutuani Pohjois-Savoa: ihmiset olivat pidättyväisiä ja omissa porukoissaan viihtyviä, mutta toisaalta hyvin uteliaita. Meitä tuijotettiin avoimesti niin kadulla kuin ravintoloissa - ilmeisesti ulkonäkömme paljasti meidät ulkomaalaisiksi. Kanssakäyminen tehtiin naama peruslukemilla, hymyt säästettiin kavereille ja puolisoille. Pietarilaisista syntyi kuva ylpeinä mutta samalla kohteliaina ja kiinnostuneina.

Kokonaisuudessaan Pietari antoi hyvän kuvan itsestään. Kaupunki on niin iso, että paljon jäi vielä näkemättä. Saimme kuitenkin hyvän vilauksen siitä underground-kulttuurista, jota ei matkaoppaissa osata mainita. Aion mennä uudelleen Pietariin ja ottaa vielä paremmin selvää! :)

Julkinen liikenne oli Pietarissa toimiva ja selkeä. Testasimme niin ratikan, bussin kuin metronkin.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Pietarin-reissu on nyt puolessa välissä. Yllättävän hyvin ollaan selvitty ilman venäjän kielen ja kyrillisten aakkosten tuntemista. Jotain on tarttunut mukaankin, kuten että kuinka nimeni kirjoitetaan venäjäksi kahvimukiin 😄 Vaikka kaupunki on valtava, se on selkeä ja helppokulkuinen. Olen muutenkin yllättynyt siitä, kuinka paljon kulttuuri muistuttaa Suomea. Ehkä se johtuu siitä, että Pietari on hyvin eurooppalaistyylinen ja moderni kaupunki. Vielä on pari päivää aikaa tutustua paikkaan lisää ja lista kiinnostavista paikoista on pitkä! . . . #kahvi #instamatka #matkalla #pietari

Henkilön Pikseleitä ja Psykologiaa (@pikseleitajapsykologiaa) jakama julkaisu Kesä 13, 2019 kello 10.35 PDT

Kymmenen kuukauden opit

Työni kahdella ammattikoululla päättyi juuri hetki sitten. Syksyllä aloitan uuden lukuvuoden lukion ja nuorten peruspalvelujen psykologina.

Lukuvuosi ammattikoululla hujahti ohi nopeasti. Pidin työstä kovasti, mutta kymmeneen kuukauteen mahtui luonnollisesti niin iloja kuin suruja. En ollut aiemmin tehnyt töitä yksin vaan aina työparin kanssa. En myöskään ollut työskennellyt koulussa, enkä nuorten kanssa. Koen oppineeni paljon niin psykologin työstä kuin itsestäni ihmisenä. Niin kuin aina, haluan jakaa kokemukseni myös täällä! :)

Kirjoitin aiemmin helmikuussa työstäni ammattikoulun psykologina. Silloin kerroin työstä tarkemmin ja konkreettisemmin, mutta nyt haluaisin pohtia työtä yleisemmällä tasolla. Aiempi teksti, "Työstä ja ammatista", löytyy täältä.

Mitä siis olen oppinut?

1. Ei ole yhtä oikeaa tapaa auttaa

Totta puhuen en uskaltanut odottaa ammattikoulun psykologin työltä mitään. Hain kyseistä työtä, koska en viihtynyt edellisessä työpaikassani perheneuvolassa. Koin ilmapiirin todella ahdistavaksi ja voin huonosti. Hain koulupsykologiksi siksi, että toiveenani oli saada työskennellä yksin. Perheneuvolassa oli työyhteisö ja paljon muita psykologeja, mutta koin jääväni yksin. Työyhteisön koin enemmän kuormittavana kuin tukea antavana. Ajattelin, että koulussa saisin olla rauhassa. Koska muita psykologeja ei olisi, ei kukaan myöskään olisi kyseenalaistamassa tapaani olla ja tehdä työtä.

Tässä suhteessa sain mitä halusin: olin ainoa koulupsykologi kahdella koululla. Määrittelin oman työtapani ja asiakasmääräni. Päätin itse, miten käsittelin asioita opiskelijoiden kanssa. Tämä toi minulle paljon itsevarmuutta. Tajusin, että asioita voi tehdä monella tavalla, ja jokainen niistä tavoista voi olla yhtä oikein. Tärkein oppini tässä asiassa on ollut, ettei ole yhtä oikeaa tapaa auttaa. Autan parhaiten, kun olen oma itseni ja sanon ja teen asioita, joihin itse uskon.

Pääsin työskentelemään yksin ja huomasin, että se on vahvuuteni: toimin parhaiten silloin, kun en voi jättää asioita kenenkään muun hoidettavaksi. Minulla on selkeä käsitys siitä, miten haluan työskennellä, kun minun ei tarvitse miettiä, mitä muut psykologit siitä ajattelisivat. Toisaalta huomasin ilokseni, etten ole ollutkaan niin yksin, kuin etukäteen ajattelin: tapasimme muiden koulupsykologien kanssa säännöllisesti ja kokeneemmat kollegat olivat aina puhelinsoiton päässä. Myös esimieheni on ollut minun puolellani, luottanut minuun ja ottanut asioista tarvittaessa selvää. Haluan jakaa tämän kaikille nuorille psykologeille, jotka epäröivät hakeutua koulupsykologiksi yksinäisyyden pelossa: työyhteisö voi olla hyvä ja tiivis, vaikkeivat ihmiset työskentelisi fyysisesti samassa paikassa.

2. Nuoruus on ihanaa ja vaikeaa - kuten nuoretkin

Aiemmin työskentelin lasten kanssa ja pidin siitä todella paljon. Nyt olen työskennellyt nuorten kanssa ja rakastan tätä! Nuoruus on hieno vaihe elämässä, koska silloin on jonkin verran elämää takana mutta vielä enemmän edessä. Silloin jokainen voi itse miettiä, millainen ihminen haluaa olla. Usein valinnat myös ahdistavat.

Koin itse nuoruuden tosi vaikeaksi elämänvaiheeksi ja olin eksyksissä. En tiennyt, että koulusta voisi saada apua, eikä sitä tietysti silloin olisi saanutkaan, koska koulupsykologeja ei vielä silloin kouluissa juuri näkynyt. Oma kokemukseni on vaikuttanut siihen, että haluan auttaa nuoria. On ihan mielettömän hienoa saada olla se ihminen, jolle nuoret kertovat arjesta, parisuhteista, koulusta, iloista ja huolista. Tuntuu tosi hyvältä nähdä ja kuulla, että on voinut olla avuksi. 

Lasten kanssa saa todella töpätä pahasti, etteivät he pidä työntekijästään. Perheneuvolassa oli mukavaa olla aina suosittu ja toivottu leikki- ja keskustelukaveri. Ammattikoulussa olen saanut paljon hyvää palautetta, mutta lisäksi kyllä huonoakin. Olen saanut kuulla, että olen liian nuori, että en oikeasti välitä vaan teen työtä vain rahan takia, että en ole aito vaan sanon asioita, jotka on minulle opetettu. Kun oikeasti yrittää auttaa, tällainen tuntuu todella pahalta ja muutamaan otteeseen on päässyt itkukin. Onneksi on ihania työkavereita, joiden kanssa voi jakaa kokemuksia ja purkaa omaa hankalaa oloa. Tässä työssä on todella saanut kohdata oman rajallisuutensa ja hyväksyä, että aina en osaa auttaa, aina nuori ei ole valmis ottamaan apua vastaan ja joskus toinen vain haluaa purkaa pahan olonsa minuun. Hieman samaa aihetta käsittelin tekstissä Väritön, hajuton ja mauton (eli psykologi).

Olen myös oppinut, että kestän enemmän, kuin olisin arvannut. Esimerkiksi aiemmin luulin, etten ikinä olisi voinut työskennellä traumatisoituneiden ihmisten kanssa. Tässä työssä olen päässyt avaamaan moniakin traumoja perheväkivallasta sotamuistoihin. Olen nähnyt paniikkikohtauksia, itkua ja raivoa. Olen toiminut kriisityöntekijänä. Välillä ahdistaa, mutta toisaalta olen alkanut luottaa siihen, että kaikesta selviää. Olen oppinut, että osaan reagoida vaikeisiinkin asioihin aika hyvin. Osaan sanoa paljon järkeviä asioita ja vähän tyhmiä.

3. Koulu on monipuolinen työpaikka

Koulu on siitä mielenkiintoinen ympäristö, että kaikki ihmiset käyvät koulua. Psykologin työn kannalta koulu onkin erittäin monipuolinen työpaikka. Etenkin ammattikoulussa on kaiken ikäisiä ja vaikka minkälaisia ihmisiä. Suurin osa opiskelijoista ei tule suoraan peruskoulusta. Olen päässyt työskentelemään muun muassa suoraan peruskoulusta tulleiden, perheellisten kolmekymppisten, keski-ikäisten alanvaihtajien ja maahanmuuttajien kanssa. Opiskelijoilla on hyvin erilaisia taustoja, maailmankatsomuksia ja haasteita. Se tekee työstä erittäin mielenkiintoista ja toisaalta erittäin vaativaa. Koulupsykologin työssä onkin välillä raastavaa kohdata se vaatimus, että kaikesta pitäisi tietää kaikki: pitäisi tunnistaa mitä erilaisimpia mielenterveysongelmia, osata tarjota niihin kaikkiin apua, toisaalta tuntea kaikki lähiseudun kuntien tarjoamat erikoissairaanhoidon palvelut ja ohjata osa opiskelijoista sinne. 

Koen, että koulupsykologin työ on todella aliarvostettua sen vaativuuteen verrattuna. Koulutusta pitäisi olla tarjolla paljon enemmän. Valitettavasti olen kuullut useaan otteeseen sanottavan, että tällaista perustason työtä pitää pystyä tekemään psykologin peruskoulutuksella. Ei viiden vuoden koulutuksessa kuitenkaan ehditä kaikkea opettaa. Jotkut ilmiöt liittyvät vain tiettyihin asiakasryhmiin tai tiettyyn aikaan. Olen hankkinut itselleni lisätietoa muun muassa kehonkuvasta ja huumeidenkäytöstä keskustelemiseen.

Kokonaisuudessaan olen todella pitänyt ammattikoulussa työskentelemisestä. Olisin mielelläni jatkanut, mutta tällä kertaa minut siirretään lukiolle ja nuorten peruspalveluihin. Mielenkiinnolla odotan uusia haasteita!

Väritön, hajuton ja mauton (eli psykologi)

Olen viime aikoina tullut pohtineeksi paljon ammatillista identiteettiäni. Päällimmäisin kysymys lienee ollut "millainen psykologi minä olen". Toisekseen olen pohtinut useissa tilanteissa "olenko psykologi myös vapaa-ajalla".

Olen kokenut sopivani hyvin amispsykologiksi. Koen luonteeni sopivan hyvin tähän ympäristöön, sillä olen rento, maanläheinen ja käytännöllinen ihminen. En hätkähdä ihan pienistä, sillä elämässä on tullut vastaan kaikenlaista. Koen tässä työssä olevani oma itseni. Toisaalta olen ensimmäistä kertaa todella ymmärtänyt, että henkilökohtainen identiteettini on erilainen kuin psykologin identiteettini. Olen työssä harkitsevampi, kuuntelevampi ja miellyttävämpi. Vapaa-ajalla en juurikaan jaksa small talkia tai tuntemattomiin ihmisiin tutustumista: tämä työ vaatii jatkuvaa sosiaalisuutta, ja vapaa-ajalla haluan olla paljon yksin tai vain läheisimpien ystävieni kanssa. Halua uusiin ihmisiin tutustumiseen tai minkäänlaiseen minglailuun ei ole.

Nykyisessä työssä olen tullut useaan yllätetyksi henkilökohtaisilla kysymyksillä: missä asut, mitä harrastat, onko sinulla poikaystävää, onko sinulla ollut mielenterveysongelmia... Huomaan usein meneväni helposti lukkoon, jos en ole ehtinyt etukäteen miettiä, mitä kaikkea olen valmis itsestäni jakamaan. Osittain tiedostan, että olen ihmisenä varsin varautunut ja introvertti. Osittain uskon tämän liittyvän myös siihen, että auttamistyössä on ihan pakko pitää vähän välimatkaa. En halua ohjata asiakkaan ajattelua tai tuntemista omilla asenteillani. Psykologin kanssa puhumisen ei ole tarkoitus olla kaverillista jutustelua, kuulumisten vaihtamista tai kokemusten jakamista. Psykologin pitää tarjota erilaista keskustelua, sellaista, jossa ihminen oppii jotain itsestään eikä työntekijästään. Tavallista arkipäivän jutustelua voi harrastaa kenen kanssa tahansa, enkä näe mitään syytä tarjota sellaista. Kerron hyvin harvoin omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, enkä pyri korjaamaan asiakkaiden arvomaailmaa tai moraalikäsityksiä, vaikka ne olisivat erilaisia kuin minun. Niin kuin eräs kaverini sanoi, psykologin pitää osata työssä päästää irti omista asenteistaan sen verran, että hän on "väritön, hajuton ja mauton".

Välillä saan etenkin nuorilta kritiikkiä tästä asiasta. Minulta on vaadittu, että olisin aidompi ja puhuisin niin kuin kaverille puhutaan. Minulta on vaadittu, että ottaisin yhteyttä myös vapaa-ajalla ja että tapaisin nuoria heidän omissa kodeissaan. Jotkut nuoret ovat yllättyneet tiedosta, että minulla on erikseen työpuhelin, eivätkä he saa tietoonsa henkilökohtaista puhelinnumeroani. Koska haluan tehdä työtä ihmisten kanssa ja auttaa, kielteinen palaute satuttaa. Muutaman kerran jälkeen olen kuitenkin oppinut käsittelemään asiaa. Olen tullut siihen tulokseen, että välitän aidosti näistä nuorista. Olen heistä ylpeä, jos he pääsevät eteenpäin, ja huolissani, jos asiat eivät suju. Työaikana näen vaivaa, että he saisivat tarvitsemaansa apua. En voi kuitenkaan 24/7 elää toisten elämässä ja toisten tunteissa, vaan tarvitsen aikaa omalle elämälleni. Olen itsekin vielä nuori ja etsin omaa identiteettiäni ja paikkaani maailmassa. Molemmat katoavat helposti, jos niille ei anna tarpeeksi tilaa. 

Joinakin viikkoina olen ihmetellyt, miksi minulla on mieliala niin matalalla. Silloin olen tajunnut, että olen tavannut paljon masennuksesta kärsiviä opiskelijoita. Vaikka olen "ammattiauttaja", olen silti ihminen, ja tämä työ on henkisesti kuormittavaa. Samalla tavalla kuin muita saattavat kuormittaa läheisten huolet ja ongelmat, minua kuormittavat joka päivä asiakkaiden vaikeat tarinat ja vaikeat tunteet. Niinpä joudun todella kiinnittämään huomiota vapaa-aikaani, jotta se on tarpeeksi palauttavaa ja rentouttavaa. Joskus vapaa-ajalla saatan miettiä asiakkaitteni ongelmia, vaikka pyrinkin välttämään sitä. Toisaalta olen huomannut, että vapaa-ajalla kaipaan ympärilleni hyvin tasapainoisia ihmisiä ja rauhoittavia asioita: kun töissä joutuu usein olemaan huolissaan, vapaalla haluaisi vain ottaa rennosti. En esimerkiksi jaksa katsoa dokumentteja sodasta tai tv-sarjoja syrjäytyneistä nuorista, kun samat asiat pyörivät mielessäni joka päivä töissä. En myöskään halua lukea ammattikirjallisuutta kotona. Vapaa-ajalla en halua olla psykologi. En halua olla ihminen, joka ymmärtää ja ymmärtää, kuuntelee ja kuuntelee. Vapaa-ajalla haluan olla tavallinen ihminen, joka kiukuttelee kun on nälkä, joka laukoo kärkkäitä kommentteja, joka nauraa liian kovaa ja väärään aikaan, joka puhuu vahingossa kaikkien päälle ja jota jännittää, kun pitää jonottaa kaupassa.