tiistai 28. toukokuuta 2019

Väritön, hajuton ja mauton (eli psykologi)


Olen viime aikoina tullut pohtineeksi paljon ammatillista identiteettiäni. Päällimmäisin kysymys lienee ollut "millainen psykologi minä olen". Toisekseen olen pohtinut useissa tilanteissa "olenko psykologi myös vapaa-ajalla".

Olen kokenut sopivani hyvin amispsykologiksi. Koen luonteeni sopivan hyvin tähän ympäristöön, sillä olen rento, maanläheinen ja käytännöllinen ihminen. En hätkähdä ihan pienistä, sillä elämässä on tullut vastaan kaikenlaista. Koen tässä työssä olevani oma itseni. Toisaalta olen ensimmäistä kertaa todella ymmärtänyt, että henkilökohtainen identiteettini on erilainen kuin psykologin identiteettini. Olen työssä harkitsevampi, kuuntelevampi ja miellyttävämpi. Vapaa-ajalla en juurikaan jaksa small talkia tai tuntemattomiin ihmisiin tutustumista: tämä työ vaatii jatkuvaa sosiaalisuutta, ja vapaa-ajalla haluan olla paljon yksin tai vain läheisimpien ystävieni kanssa. Halua uusiin ihmisiin tutustumiseen tai minkäänlaiseen minglailuun ei ole.



Nykyisessä työssä olen tullut useaan yllätetyksi henkilökohtaisilla kysymyksillä: missä asut, mitä harrastat, onko sinulla poikaystävää, onko sinulla ollut mielenterveysongelmia... Huomaan usein meneväni helposti lukkoon, jos en ole ehtinyt etukäteen miettiä, mitä kaikkea olen valmis itsestäni jakamaan. Osittain tiedostan, että olen ihmisenä varsin varautunut ja introvertti. Osittain uskon tämän liittyvän myös siihen, että auttamistyössä on ihan pakko pitää vähän välimatkaa. En halua ohjata asiakkaan ajattelua tai tuntemista omilla asenteillani. Psykologin kanssa puhumisen ei ole tarkoitus olla kaverillista jutustelua, kuulumisten vaihtamista tai kokemusten jakamista. Psykologin pitää tarjota erilaista keskustelua, sellaista, jossa ihminen oppii jotain itsestään eikä työntekijästään. Tavallista arkipäivän jutustelua voi harrastaa kenen kanssa tahansa, enkä näe mitään syytä tarjota sellaista. Kerron hyvin harvoin omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, enkä pyri korjaamaan asiakkaiden arvomaailmaa tai moraalikäsityksiä, vaikka ne olisivat erilaisia kuin minun. Niin kuin eräs kaverini sanoi, psykologin pitää osata työssä päästää irti omista asenteistaan sen verran, että hän on "väritön, hajuton ja mauton".

Välillä saan etenkin nuorilta kritiikkiä tästä asiasta. Minulta on vaadittu, että olisin aidompi ja puhuisin niin kuin kaverille puhutaan. Minulta on vaadittu, että ottaisin yhteyttä myös vapaa-ajalla ja että tapaisin nuoria heidän omissa kodeissaan. Jotkut nuoret ovat yllättyneet tiedosta, että minulla on erikseen työpuhelin, eivätkä he saa tietoonsa henkilökohtaista puhelinnumeroani. Koska haluan tehdä työtä ihmisten kanssa ja auttaa, kielteinen palaute satuttaa. Muutaman kerran jälkeen olen kuitenkin oppinut käsittelemään asiaa. Olen tullut siihen tulokseen, että välitän aidosti näistä nuorista. Olen heistä ylpeä, jos he pääsevät eteenpäin, ja huolissani, jos asiat eivät suju. Työaikana näen vaivaa, että he saisivat tarvitsemaansa apua. En voi kuitenkaan 24/7 elää toisten elämässä ja toisten tunteissa, vaan tarvitsen aikaa omalle elämälleni. Olen itsekin vielä nuori ja etsin omaa identiteettiäni ja paikkaani maailmassa. Molemmat katoavat helposti, jos niille ei anna tarpeeksi tilaa. 

Joinakin viikkoina olen ihmetellyt, miksi minulla on mieliala niin matalalla. Silloin olen tajunnut, että olen tavannut paljon masennuksesta kärsiviä opiskelijoita. Vaikka olen "ammattiauttaja", olen silti ihminen, ja tämä työ on henkisesti kuormittavaa. Samalla tavalla kuin muita saattavat kuormittaa läheisten huolet ja ongelmat, minua kuormittavat joka päivä asiakkaiden vaikeat tarinat ja vaikeat tunteet. Niinpä joudun todella kiinnittämään huomiota vapaa-aikaani, jotta se on tarpeeksi palauttavaa ja rentouttavaa. Joskus vapaa-ajalla saatan miettiä asiakkaitteni ongelmia, vaikka pyrinkin välttämään sitä. Toisaalta olen huomannut, että vapaa-ajalla kaipaan ympärilleni hyvin tasapainoisia ihmisiä ja rauhoittavia asioita: kun töissä joutuu usein olemaan huolissaan, vapaalla haluaisi vain ottaa rennosti. En esimerkiksi jaksa katsoa dokumentteja sodasta tai tv-sarjoja syrjäytyneistä nuorista, kun samat asiat pyörivät mielessäni joka päivä töissä. En myöskään halua lukea ammattikirjallisuutta kotona. Vapaa-ajalla en halua olla psykologi. En halua olla ihminen, joka ymmärtää ja ymmärtää, kuuntelee ja kuuntelee. Vapaa-ajalla haluan olla tavallinen ihminen, joka kiukuttelee kun on nälkä, joka laukoo kärkkäitä kommentteja, joka nauraa liian kovaa ja väärään aikaan, joka puhuu vahingossa kaikkien päälle ja jota jännittää, kun pitää jonottaa kaupassa.


tiistai 7. toukokuuta 2019

Elämän tärkein matka


Palasin juuri eilen illalla ulkomaanmatkalta, jonka tein ensimmäistä kertaa yksin. Vietin neljä päivää Latvian Riiassa vain itseni ja tuntemattomien hostellivieraiden kanssa.

Yksin matkustaminen taitaa olla yleisempää kuin olin ennen matkaani luullut. Minulle se ei todellakaan ollut mikään itsestäänselvä valinta: olen ihminen, joka pelkää jopa Vantaan sisäisessä bussissa eksyvänsä. En ikinä tajua ilmansuuntia. Hävitän tavaroitani sitä mukaa kuin löydän aiemmin hävinneitä. Meinaan kompastua jokaiseen vastaan tulevaan portaaseen. Ei siis voinut ottaa annettuna, että ylipäätään selviäisin Riian-reissusta hengissä. Mutta niinpä vaan selvisin!


Latvialaisnainen odottamassa junaa Kemerin asemalla.

Mikä sitten sai minut lähtemään reissuun yksin? Minulla on kyllä paljon tuttuja, jotka tykkäävät matkustella. Suurin syy olikin ehkä itseni voittaminen. Kirjoitin viime viikolla instagramiin poteneeni viime aikoina epämääräistä tyytymättömyyttä. Minusta tuntui, etten ole kellekään tärkeä. Syytin puolisoani siitä, ettei hän ole tarpeeksi kiinnostunut minusta. Mitkään vakuuttelut eivät riittäneet minulle. Yritin saada puolisoni vakuuttamaan, kuinka ihana ja tärkeä olen, jotta uskoisin siihen itsekin. Kun tajusin tämän, olin tosi pettynyt itseeni: en voi määritellä itseäni ja arvoani toisten ihmisten kautta. Minun on osattava itse viihtyä omassa seurassani, rakastettava ja arvostettava itseäni. Jotenkin itselleni vain on helpompaa jättää se muiden vastuulle. Tajusin jopa matkustaneeni aina toisten kanssa siksi, että ajattelin vain jaettujen muistojen olevan arvokkaita: jos joku ei olisi kokenut samoja asioita kanssani, kokemukset eivät olisi niin tärkeitä. Ihan naurettavaa!

Miltä siis tuntui neljä päivää omien ajatusteni, tunteideni ja vitsieni kanssa? Suoraan sanottuna aivan todella vapauttavalta. Etukäteen pelkäsin tulevani yksinäiseksi, mutta vielä mitä. Oli aivan ihanaa, kun ei tarvinnut miettiä, mitä paikkoja matkakumppani haluaisi nähdä tai jaksaako hän vielä kävellä. Kun minulla oli nälkä, menin syömään. Kun näin kivan puiston, menin sinne istumaan. Minulla oli mukavia keskusteluja niin oman pääni sisällä kuin toisten hostellivieraiden kanssa. Lähdinpä jopa päiväretkelle heidän kanssaan. Minä, joka olen aina hirveän varautunut ja epäsosiaalinen. Sain kyllä eräältä italialaismieheltä kommenttia siitä, että vaikutin aluksi ujolta ja kylmältä, mutta siltä tulen varmasti aina vaikuttamaan, jos italialaisiin vertaa :D


Riika on mielenkiintoinen sekoitus uutta ja vanhaa, hienoa ja kauheaa.
Talo Agenskalns-nimisessä kaupunginosassa, joka oli henkilökohtainen suosikkini.

Riika ja koko Latvia on ihan mieletön paikka, johon jokaisen suomalaisen pitäisi tutustua. Majoituin kolme yötä vanhassakaupungissa Naughty Squirrel -hostellissa, joka osoittautui nappivalinnaksi. Vanhakaupunki oli hyvin samanlainen kuin muutkin näkemäni eurooppalaiset vanhat kaupungit. Kauempaa löytyi hurjasti jugend-rakennuksia. Lempipaikkani olivat silti Agenskalns ja Kippsala Daugava-joen toisella puolella: päällystämättömiä hiekkateitä, hulppeita design-taloja, villiintyneitä puutarhoja ja hylättyjä hirsirakennuksia... Molemmat paikat olivat kuin unesta. Latvia on todella mielenkiintoinen yhdistelmä uutta ja vanhaa, designia ja röttelöä, Neuvostoliittoa ja Eurooppaa. Tällä kertaa ehdin tutustua maahan vain vilaukselta, ja aion todellakin mennä uudelleen.

On aina mielenkiintoista tutustua uuteen maahan ja kulttuuriin. Tällä matkalla tärkeimmät asiat opin kuitenkin itsestäni. Koko reissu antoi kipeästi kaipaamani muistutuksen: minä pystyn ihan mihin vain haluan. Voin luottaa siihen, että teen järkeviä päätöksiä. Voin luottaa siihen, että minulla on mukavaa itseni kanssa.  Minun ei tarvitse koko ajan kokea epävarmuutta ja suunnitella asioita loppuun saakka, vaan voin välillä ottaa rennosti. Ja reissun tärkein oppi: olen hyvä tyyppi, vaikka joku ei olisi koko ajan kertomassa sitä minulle. 

Tehtiin porukalla päiväretki Kemerin kansallispuistoon.



maanantai 15. huhtikuuta 2019

Kolme vuotta takana, loppuelämä edessä


Viime viikolla päättyi elämäni yksi tärkeimmistä jaksoista, kun kolme vuotta Kelan antamaa psykoterapia-tukea tuli täyteen. Kolmen vuoden ajan kävin joka viikko 45 minuutin psykoterapiaistunnolla. Kela korvasi noin 80 euron käynnistä lähes 60 euroa. Muutoin minulla ei olisi ollut psykoterapiaan varaa.

Päädyin psykoterapiaan, kun kolmantena opiskeluvuonna romahdin henkisesti. Kaikki alkoi siitä, kun tein kandintutkielmaani. Se, mitä nyt kuvailisin kolmenkymmenen sivun kevyeksi esseeksi, tuntui silloin elämän ja kuoleman asialta. Uuvutin itseni täysin kirjoittamisen parissa. Ei se itse työ minua uuvuttanut, vaan valtava stressi ja riittämättömyyden tunne. Pelkäsin, että yliopistossa viimein huomattaisiin, että olin liian tyhmä sinne. Pelkäsin ihan oikeasti, että minut potkittaisiin ulos, koska olin mielestäni niin huono. Olin niin ahdistunut, etten kestänyt enää. Ensin sain paniikkikohtauksia, sitten turruin ja menetin lähes kaikki tunteeni. Olin niin masentunut, etten uskonut koskaan selviäväni.

Opiskeluaikana kävin puolitoista vuotta psykoterapiassa. Keskityimme itsemyötätunnon ja armollisuuden opetteluun. Hiljalleen itseviha alkoi helpottaa ja halusin viimein tutustua itseeni. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pohdin, millaisista asioista nautin ja mikä oli minulle tärkeää. Ennen psykoterapiaa käytin kaiken tarmoni sen miettimiseen, miltä elämäni näyttää muiden silmissä ja riitänkö muille. Lopulta ymmärsin, että suurin haasteeni on riittää itselleni.




Noin kaksi vuotta sitten muutin pääkaupunkiseudulle ensin loppuharjoitteluun, sitten töihin. Jatkoin psykoterapiaa uuden psykoterapeutin kanssa. Kuten arvata saattaa, molemmat psykoterapeuttini olivat peruskoulutukseltaan psykologeja. Psykoterapeutti voi olla myös esimerkiksi sosiaalityöntekijä, sairaanhoitaja tai lääkäri. Toisen psykoterapeutin kanssa keskityimme paljon tunteisiin. Minun on todella vaikea tunnistaa omia tunteitani, koska tukahdutan niitä todella tehokkaasti. Olen pienestä asti ollut temperamenttinen, mutta pikku hiljaa olen oppinut pelkäämään omia voimakkaita reaktioitani. Ympäristöstäkään ei ollut apua, sillä luonnollisesti vihanpuuskista ja liian kovaa nauramisesta sai useimmiten vain toruja. Opin ajattelemaan, että tunteeni ovat vääränlaisia, eikä niitä kannata kokea tai näyttää muille. Lopulta se johtikin siihen, etten enää tiennyt yhtään, mitä tunsin, vaan sisälläni oli valtava tyhjyys.

Nyt kolmen vuoden psykoterapia on päättynyt. Päällimmäisenä tunteena on helpotus ja kiitollisuus. Kun katson kolme vuotta taaksepäin, on suoranainen ihme, että olen nyt tässä. Niin syvissä vesissä liikuin silloin. Toinen terapeuttini sanoi, että usein ihmiset ovat pettyneitä siihen, mitä terapia antaa: se ei tarjoa valmiita vastauksia, vaan ennemminkin lisää kysymyksiä pohdittavaksi. Minä olen terapiasta pelkästään kiitollinen. Pääsin pidemmälle kuin olisin osannut edes ajatella. Olen minä itsekin tehnyt ihan hurjasti töitä paranemiseni eteen, mutta en olisi pystynyt siihen ilman tukea.

Sain apua silloin kun tarvitsin. Ilman psykoterapiaa en olisi pystynyt jatkamaan opintoja, enkä olisi pystynyt menemään töihin. Nykyinen työni psykologina on henkisesti niin raskas, etten jaksaisi sitä ilman, että olen saanut apua omien tunteideni ja ajatusteni työstämiseen. Vaikka kolme vuotta ehkä kuulostaa pitkältä ajalta, paljon jäi vielä kesken. On vielä monia asioita, jotka mietityttävät, mutta onneksi niitä voi selvittää ilman psykoterapiaakin. Olen päässyt "henkisen kasvamisen" makuun, enkä ole vielä oppinut kaikkea! Olen kuitenkin oppinut pitämään itsestäni ja luottamaan siihen, että osaan pitää huolta itsestäni ja pärjään elämässä. Samaan aikaan olen oppinut, että voin myös luottaa läheisteni tukeen. Salasin psykoterapiani aika kauan, mutta jossain vaiheessa koin vain helpompana olla rehellinen. En häpeä sitä, että olin psykoterapiassa. Kenenkään ei pitäisi. Paljon huonompi asia on se, että voi huonosti, eikä tee mitään auttaakseen itseään. Olen ylpeä siitä, että hakeuduin opiskelijaterveydenhuoltoon ja pyysin apua. Muuten en olisi nyt tässä.

Toivottavasti tarinani kannustaa muitakin hakemaan itselleen tukea, jos sitä tarvitsee. Kerron mielelläni aiheesta lisääkin, jos se ihmisiä kiinnostaa. Aihe on aika henkilökohtainen, enkä kuitenkaan ole psykoterapiasta ihan hirveästi puhunut, vaikken sitä myöskään salaile. Vastaan tosi mielellään kysymyksiin, jos sellaisia haluaa esittää :)



maanantai 1. huhtikuuta 2019

Sisäinen puhe - mitä se on?


"Be nice to yourself. It's hard to be happy  
when someone is mean to you all the time."

Olen jo parissa tekstissä pohtinut liiallista vaativuutta, perfektionismia ja negatiivista sisäistä puhetta. Nyt ajattelin pohtia vähän tarkemmin, mitä se negatiivinen sisäinen puhe oikein on.

Me kaikki puhumme itsellemme mielessämme. Ehkä jotkut (kuten minä) puhuvat itselleen myös ääneen. Oletko koskaan kiinnittänyt tarkempaa huomiota siihen, miten kommentoit omaa tekemistäsi? Tehdään ajatusleikki, joka voi auttaa sinua saamaan kiinni sisäisestä puheestasi. 

Kuvitellaan tilanne, jossa olet laittamassa ruokaa. Tarvitset siihen kananmunia. Otat kananmunapaketin rivakasti pöydältä - ja se lipsahtaa vahingossa lattialle. Useampi kananmuna rikkoutuu. 
Mieti hetki, mitä sanot mielessäsi itsellesi. Keksi vuorosanat mielessäsi tai kirjoita ne ylös.



En nyt aio valehdella: minulle tulee ensimmäisenä mieleen kirosana. Vuorosanani menisivät suurin piirtein näin: "V*ttu! Miksi tiputin kananmunat? Kuka voi olla näin s*atanan tyhmä! Millainen ihminen ei osaa edes olla rikkomatta kananmunia?"
       Yleensä tällaisen ensireaktion jälkeen alan tyynnytellä itseäni: "Oho, kävipä köpelösti. Näin olisi voinut käydä kelle tahansa. No, onneksi kaikki munat eivät hajonneet. Ja voinhan minä nyt käyttää nämä, jotka vähän halkesivat. Ei hätää!"
       Kuulostavatko tällaiset puheet tutulta?


Seuraava taulukko on kirjasta Omannäköinen elämä (Herlevi, M. ja Ståhlberg, L., 2017). Taulukko perustuu Edmund J. Bournen (2000) luokitteluun negatiivisesta sisäisestä puheesta. Tunnistatko mitään itsessäsi - oletko kriitikko, täydellisyydentavoittelija, huolestuja tai uhri? Eräs tuttuni tunnisti itsessään ihan jokaisen, eli sekin on ihan mahdollista :D Itselleni eniten kolahtaa "kriitikko", koska olen pahin itseni arvostelija.




En usko, että kovin pian saan muutettua kielteistä ensireaktiotani epäonnistumisiin. Se on ja pysyy ainakin vielä toiset 26 vuotta. Mutta kovasti harjoittelemalla olen oppinut myös toisenlaisen, myönteisen, reaktion. Aiemmin en osannut ajatella mitään muuta kuin itseni huonoutta. Jäin sättimään itseäni ja olin pettynyt ja vihainen tuntikausia, ehkä jopa loppupäivän. Puhuin itselleni niin kuin kiusaaja puhuu kiusatulle: painoin alas ja sain itseni uskomaan, etten ole minkään arvoinen, vaan onneton luuseri. Olenkin onnellinen siitä, että harjoittelemisen myötä olen oppinut myös tuota jälkimmäistä lempeää puhetta.

Itsensä kannustaminen auttaa huomattavasti enemmän selviämään hankalista tilanteista kuin itseruoskinta. Periaatteeni on, että yritän olla itselleni yhtä lempeä ja mukava kuin kavereilleni, mutta kyllä se vain on huomattavasti vaikeampaa olla myötätuntoinen itseään kohtaan! Myönteinen sisäinen puhe vaatiikin harjoittelua, mutta alkaa pian tuottaa hyvinvointia. Sitä kannattaa treenata usein, sillä myönteisyys ei tule itsestään, ihan kuten eivät muutkaan tulokset.

Olen tuonut blogin ja Instagramin teksteissä esiin näitä asioita, jotka vaikuttavat henkiseen hyvinvointiin. Olen saanut useita viestejä ja kommentteja, että ihmiset tunnistavat itsessään esimerkiksi itsensä piiskaamista, liiallista tunnollisuutta ja uupumusta. Samalla useat ovat kysyneet, kuinka asiasta pääsee eteenpäin ja kuinka omaa oloa voi helpottaa. Vastaus ei todellakaan ole yksiselitteinen. Uskon, että jokainen voi löytää oman tapansa kehittyä. Tärkeintä on oma motivaatio ja usko siihen, että muutos on mahdollista. Koska se on! 

Ei ole yhtä oikeaa tapaa päästä irti suorittamisesta ja alkaa nauttia elämästä enemmän. Omassa elämässäni on toiminut parhaiten se, että olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten ajattelen ja tunnen. Olen nähnyt vaivaa sen eteen, että olen oikeasti kuunnellut itseäni: mitä juuri nyt tarvitsen, kuinka paljon jaksan, mistä saan iloa ja voimaa. Olen oppinut arvostamaan itseäni ja pitämään itsestäni. Haluan kohdella mieltäni ja kehoani kuin parasta ystävääni - rakkaudella, lempeydellä ja huumorilla. Samalla tietysti suuntaan kohti niitä tavoittteita, joita pidän tärkeinä. En yritä olla kaikessa paras, vaan haluan kehittyä niissä jutuissa, joista saan iloa. Tällä hetkellä ne ovat pääasiassa ratsastaminen, säästäminen ja psykologin työ. Muuhun ei minulla rahkeet riitä, eikä välillä riitä noihin kolmeenkaan. Elämä on kuitenkin projekti, eikä sen tarvitse olla heti valmis.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Kun sisäinen kriitikko estää onnistumasta


Olen työssäni tavannut paljon erilaisia ihmisiä. Kaikilla on ainutkertainen oma tarinansa, mutta samanlaisia piirteitäkin usein löytyy. Jo jonkin aikaa olen havainnut käynneillä yhden tietynlaisen tarinatyypin. Aluksi olin hyvin hämmentynyt, enkä tiennyt, miten voisin auttaa. Kun olin kuullut samankaltaisen tarinan usean opiskelijan suusta, päässäni alkoi raksuttaa kovasti.

Tarina kertoo opiskelijasta, jolla on vaikeuksia käydä koulua. Hänen on vaikea lähteä aamuisin kotoa, vaikka hän olisi ulkovaatteissa, käsi oven kahvalla, valmiina astumaan kynnyksen yli. Hän ei saa tehtäviä palautettua ajoissa. Koepäivinä hän usein nukkuu pommiin tai on kipeä. Rästejäkin saattaa kertyä ja kurssit jäädä kesken. Vapaa-ajan harrastuksia ei juuri ole ja kavereita hän näkee harvoin, jos sellaisia edes on.

Mieti hetki, miten sinä kuvailisit tällaista ihmistä? Mitä sanoja käyttäisit?

Ihmiset, joilla on tällainen tarina, kuvailevat itseään sanoilla laiska, saamaton, ahdistunut, epäonnistunut tai huono ihminen. He puhuvat siitä, kuinka he aiheuttavat häpeää perheelleen. Kuinka he ovat perheensä mustia lampaita. Kuinka vanhemmat rakastavat enemmän heidän sisaruksiaan, jotka pärjäävät elämässä. Kuinka heitä nolottaa taas joutua selittämään opettajalle poissaolojaan, joille ei löydy mitään selkeää syytä.

Nämä ovat ihmisiä, jotka ovat itse pettyneitä ja turhautuneita itseensä. He saattavat ajatella, etteivät ansaitse elää, koska eivät pysty elämään normaalia elämää. Häpeä ja itseinho ovat käsinkosketeltavia. Ehkä sinäkin äsken kuvailit heitä jollakin sanalla, joka kuvaa heidän epäonnistumistaan elämässä?

Tässä päästään minun mielestäni ongelman ytimeen. Kun kuuntelen näitä ihmisiä, kuulen heidän puhuvan itselleen ilkeämmin, kuin minä puhuisin pahimmalle vihamiehellenikään. He eivät todellakaan vähät välitä muiden mielipiteistä, vaan tiedostavat paremmin kuin hyvin, kuinka heihin ollaan pettyneitä. Mutta kukaan ei ole heihin yhtä pettynyt kuin he itse.

Kyse ei ole siitä, etteivätkö he haluaisi elää normaalia elämää ja olla samanlaisia kuin muutkin. Kyllä he haluaisivat käydä koulussa tai töissä. Olen tullut siihen tulokseen, että ongelma on siinä, että heidän rimansa on niin korkealla, etteivät he pysty edes aloittamaan. Tai kuten yksi nuori sitä kuvasi: "Yritän astua kynnyksen yli, mutta se kynnys tuntuu hirveän korkealta." Kun nuori on esimerkiksi viikon ajan ollut vain kotona kykenemättä tulemaan kouluun, saatan ehdottaa, että seuraavalla viikolla hän tulisi ainakin yhtenä tai kahtena päivänä. Usein nämä nuoret ovat kuitenkin päättäneet, että seuraavalla viikolla heidän pitää tulla joka päivä, tai he ovat epäonnistuneet. Aika todennäköisesti käy niin, että seuraavalla viikolla he eivät taas tule kertaakaan.

Kun vaatimustaso on liian korkea, ei ole muuta mahdollisuutta kuin epäonnistua. Liian korkeat vaatimukset ovatkin kuopan kaivamista itselle. Kun koko ajan vaatii liikaa, koko ajan epäonnistuu ja käsitys itsestä muuttuu yhä negatiivisemmaksi. Kun itseään vihaa oikein kunnolla, sitä lamaantuu: ei uskalla tehdä enää mitään, ettei tulisi haukutuksi. Ettei itse haukkuisi itseään. Ettei isä tai äiti haukkuisi. Parempi olla tekemättä mitään kuin epäonnistua, eikö niin?

Liian korkeat vaatimukset ja itsensä sättiminen ovat hyvin yleisiä tapoja kaivaa kuoppaa itselleen. Tätä harrastavat niin nuoret ammattikoululaiset kuin työssäkäyvät korkeakoulutetut. Tuntuu ehkä turvalliselta haukkua itseään ennen kuin muut ehtivät. Kun ei odota mitään, ei voi myöskään pettyä, tavataan sanoa. Mutta mitä jos mietitään tosissaan, mitä haittaa itsensä haukkumisesta voi olla? Koska mitään hyötyä siitä ei todellakaan ole, sen voin kertoa ihan suoraan!


Jos jatkuvasti sätit itseäsi tehdyistä tai tulevista virheistä...
... et ole koskaan tyytyväinen.
... odotat pahinta ja näet joka suunnassa katastrofeja. 
... tunnet häpeää itsestäsi ja tekemisistäsi. 
... olosi on toivoton, ahdistunut ja masentunut. 
... olet väsynyt ja uupunut.  
... aloittaminen on vaikeaa ja koet, ettet saa mitään aikaiseksi.

Itsensä haukkuminen eli negatiivinen sisäinen puhe on loputon suo, jossa rämpiä. Siitä kannattaa ehdottomasti pyrkiä pois, jos haluat tuntea meneväsi eteenpäin elämässä. Aloita kuuntelemalla sisäistä puhettasi. Millaisia ajatuksia tunnistat? Kun huomaat negatiivisen kommentin, mieti, mitä voisit sanoa sitä vastaan. Mitä sanoisit esimerkiksi parhaalle kaverillesi?

Sinun tehtäväsi on olla itsesi paras kaveri. Paras kaveri on lempeä ja kannustava, parhaan kaverin kanssa voi kilpailla leikkimielisesti siitä, kumpi voittaa pienen kisan. Paras kaveri ei kuitenkaan nimittele sinua, kun epäonnistut, vaan kehottaa yrittämään uudelleen.

Sisäinen puhe on yksi lempiaiheistani. Ehkä tekstistä huomasikin pientä tunteen paloa :D olen todennut sisäisen puheen vaikuttavan huomattavasti mielenterveyteen ja jaksamiseen. Jos tunnistat yllä olevia oireita, suosittelen ehdottomasti kiinnittämään enemmän huomiota tapaan, jolla puhut itsellesi. Koska yhdessä tekstissä ei voi kuitenkaan kertoa ihan kaikkea, jatkan tästä aiheesta vielä myöhemmin!


sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Muista kiittää


Kun muutama vuosi sitten minua kehotettin miettimään, mistä asioista olen elämässäni kiitollinen, reaktioni yllätti: minä suutuin. Koin loukkaavana sen, että minun pitäisi olla kiitollinen asioista jollekin - minä itsehän olin saavuttanut vaivalla sen kaiken, mitä minulla oli.

Kun en osannut olla mistään kiitollinen, en osannut myöskään olla mihinkään tyytyväinen. Kaikkea tekemistä ja kokemista varjosti pettymyksen tunne. Tämänkin olisin voinut tehdä paremmin. Voisinpa olla vielä onnellisempi. Miksi toisilla on parempi parisuhde kuin minulla.

Olet ehkä kuullut sanonnan "se, mihin keskityt, lisääntyy". Kiitollisuus tarkoittaa huomion kiinnittämistä siihen, mikä elämässä on hyvää. Se tarkoittaa onnellisuuden ja hyvän mielen harjoittelua. Vaikka elämässä moni asia olisi huonosti, on hyvä aina muistutella itselleen, että moni asia on myös hyvin. Se tukee mielen hyvinvointia ja kohottaa mielialaa. Kiitollisuus ei tarkoita sitä, etteikö välillä saa ihan kunnolla vituttaa. Kyllä huonojakin fiiliksiä saa olla, kunhan vastapainoksi löytää taas niitä hyviä!

Kiitollisuus on kiitollisuutta ilman muttia. Se onkin yllättävän haastavaa miettiä, mistä on kiitollinen, ilman että samaan aikaan löytää virheitä ja puutteita. Jokin aika sitten törmäsin kiitollisuusharjoitukseen, jossa jokaiselle sormelle pitää keksiä kiitollisuuden aihe. Eli viisi kiitollisuuden aihetta. Löydätkö niin monta elämästäsi?
  1. Peukalo:                     Olen kiitollinen siitä, että minulla on ystäviä, joiden kanssa
                                       voin olla oma itseni ja kertoa huoleni. Aina niin ei ole ollut.
  2. Etusormi:                   Olen ihan hirveän kiitollinen parisuhteestani. Se on parasta elämässäni.
  3. Keskisormi:               Olen kiitollinen siitä, että minulla on töitä ja varaa elää sellaista elämää
                                       kuin haluan.
  4. Nimetön:                    Olen joka päivä kiitollinen siitä, että minulla on vain parinkymmenen
                                       minuutin työmatka. Yksikin ystäväni matkustaa töihin joka päivä
                                       yhteensä kolme tuntia!
  5. Pikkusormi:               Olen kiitollinen siitä, että minulla on harrastuksena ratsastus, joka tuo
                                       minulle hirveästi iloa.
Minun esimerkkini ovat aika isoja juttuja elämässäni, koska haluan keskittyä niihin. Jos elämässä tuntuu olevan enemmän huonoa kuin hyvää, kannattaa keskittyä kiittämään ihan arjen pieniä tapahtumia: kohteliaita kanssaihmisiä, kahvikupposta, hyvää ruokaa... Kokeile vähän haastaa itseäsi :).


lauantai 2. maaliskuuta 2019

Älä pyydä apua tai olet heikko.


Minun on vaikea pyytää apua keltään. Huomaan muistuttavani isääni. Lapsena todistin useaan otteeseen, että kun joku oli vaikeaa, hän yritti hampaita purren selvitä yksin, kunnes hermostui. Sitten hän sanoi ääneen, ettei kukaan ikinä auta, vaikka apua tarvitsisi. Seuraavalla kerralla hän puri hampaat  vielä vähän kovemmin yhteen ja piti suunsa supussa vielä pidempään.

Kun kirjoitin yllä olevaa tarinaa isästäni, halusin naureskella mielessäni, että "sellaisia ne perinteiset suomalaiset miehet ovat: niin jääräpäitä ja ylpeitä, etteivät voi apua pyytää!". Oikeasti tunsin piston sydämessäni. Kävi niin, että jouduin menemään itseeni. Olen itse ollut aivan samanlainen. Olen edelleen, jos en oikein tiukasti ota itseäni niskasta kiinni.

Avun pyytäminen. Miksi se kuulostaa samalta kuin luovuttaminenalistuminen, epäonnistuminen tai oman heikkouden myöntäminen? Muutama vuosi sitten en voinut ikinä kysyä apua keltään, koska pelkäsin näyttäväni aivan typerältä. Jos en tenttiin lukiessa muistanut, mitkä kirjan sivut tenttiin tulivat, luin koko kirjan. Siis esimerkiksi 200 sivun sijaan 600 sivua. Mutta enpähän alistunut ja kysynyt kurssikavereiltani. Sain pitää kasvoni ja lukea tenttiin itku kurkussa, kun olin niin ylikuormittunut. Tärkeintä oli, että vaikutin tietäväni mitä olin tekemässä. Tätä jatkuikin aika kauan ja varmasti sain monet uskomaan, että olen hirveän reipas ja pärjäävä. Koin onnistumisen tunnetta siitä, ettei kukaan arvannut, miten loppuunkulutettu olin. Siitäkin olin ylpeä, ettei kukaan tuntunut tajuavan, että olin mielettömän ujo ja jännitin sosiaalisia tilanteita niin paljon, että voin fyysisesti pahoin.


Meidän yhteiskunnassamme tuntuu olevan tärkeää ainainen ulkokultaisuus. Tärkeintä on, että ulospäin näyttää pärjäävältä ja itsevarmalta. Pahinta on, jos joutuu näyttämään todellista olotilaansa toisten nähden. Kun lapsi itkee julkisella paikalla, monien vanhempien ilme kertoo, että onko ihan pakko juuri nyt kiukutella - olisit odottanut kotiin asti! Pariskunnat eivät riitele ulkopuolisten nähden, vaikka hyytävä ilma heidän välillään olisi käsinkosketeltavaa.

Sen jälkeen, kun muutama vuosi sitten koin aivan totaalisen romahduksen, tunsin jonkun muurin viimein edes liikahtavan. Oloni oli paitsi täysin epäonnistunut myös helpottunut ja kiitollinen. Enää minun ei tarvinnut esittää, niin kuin kaikki olisi hyvin. Enää ei tarvinnut juosta paikasta toiseen. Olin niin uupunut, etten päässyt sängystä ylös. Jaksoin vain itkeä. Lopetin käytännössä kaikki sosiaaliset kontaktit. Kaverisuhteet tuntuivat lähinnä raskailta, kun koko ajan piti esittää iloista, vaikka olisi halunnut huutaa, kun olo oli niin ahdistunut. Vaikka tunsin kaikki saman alan opiskelijat ja olin aktiivisesti mukana kaikissa tapahtumissa, olin yksinäisempi kuin koskaan. Mietin katkerana, ettei kukaan oikeasti halua tuntea minua tai halua auttaa, vaikka minulla menee huonosti. Samaan aikaan en kertonut kellekään, miltä minusta tuntui.

Meillä täällä Suomessa vallitsee hyvin vahvana yksin pärjäämisen kulttuuri. Ei avun pyytäminen ole vaikeaa vain minun perheessäni, vaan varmaan suurimmalle osalle. Siitä ollaan ylpeitä, ettei aiheuteta muille vaivaa. Mutta tiedättekö, mitä minä olen alkanut tajuta? Me emme ole täällä kilpaillaksemme siitä, kuka esittää parhaiten pärjäävää. Me olemme täällä toisiamme varten. Meitä ihmisiä on maailmassa miljardeja siksi, että voimme saada toisiltamme apua, että voimme saada toisiltamme voimaa. Jokaisen ihmisen tehtävä on antaa apua ja ottaa sitä vastaan.

Maaret Kallio on kirjoittanut aiheesta osuvasti Väestöliiton blogiin: "Kun ei ole saanut olla heikko, tarvitseva ja tunteellinen, on vierasta suoda sitä itselle myöhemminkään. Vaan kumpaa toivoisit: kärsiä yhdessä läheisesi kanssa toista tukien, hankaluudet läpi kulkien? Vai nähdä vain pärjäävät naamiot, kärsimyksen piiloutuessa yksinäisyyden hetkiin? Kumpaan ohjaat itseäsi, lastasi, ystävääsi, puolisoasi?"

Kuten jo alussa totesin, minun on edelleen vaikea pyytää apua. Minun on edelleen vaikea näyttää todellisia tunteitani. Mutta taputan itseäni olalle siitä, että yritän. Yhä edelleen saatan tuntea oloni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Joskus tuntuu siltä, ettei kukaan välitä, että aina pitää pärjätä yksin. Silloin kysyn itseltäni, kuinka paljon olen uskaltanut antaa itsestäni muille. Kysyn, kuinka rohkeasti olen uskaltanut pyytää apua. Kuinka aidosti olen näyttänyt tunteeni ja antanut läheisteni nähdä, millainen minä todella olen.

Väestöliiton blogi: Lakkaa pärjäämästä - ja ala elää.

P.S. Kuuntelen usein musiikkia kirjoittaessani, että pääsen oikeaan tunnelmaan. Tällä kertaa soi mm. Mazzy Star. Kävin lukemassa tarkemmin biisin sanat, ja nekin sopivat aiheeseen hyvin:




Still falling

Breathless and on again

Inside today
Beside me today
Around broken in two
Till your eyes shed
Into dust
Like two strangers
Turning into dust
Till my hand shook
With the way I fear
I could possibly be fading

Or have something more to gain

I could feel myself growing colder
I could feel myself under your fate
Under your fate
It was you

Breathless and tall

I could feel my eyes turning into dust
And two strangers
Turning into dust

maanantai 25. helmikuuta 2019

Työstä ja ammatista


Pidän työstäni todella paljon. Sen ovat varmasti huomanneet kaikki, jotka seuraavat minua Instagramissa, koska päivittelen työstäni harva se päivä (siis en tietenkään työajalla, vai mitä :D). Kun sain blogin kommenteissa pyynnön kirjoittaa työpäivästäni tai -viikostani, luonnollisesti innostuin kovasti.

Tämänhetkinen työni on toinen työpaikkani psykologina, sillä aiemmin olin loppuharjoittelussa ja valmistumisen jälkeen vielä puolisen vuotta töissä perheneuvolassa. Pidin perheneuvolatyöstä ja erityisesti lasten kanssa työskentelystä. Ajattelin jopa, että voisin jatkaa samalla sovellusalalla. Sitten kohtalo puuttui peliin, ja päädyin ammattikouluun. Ja mikä onnenpotku se onkaan ollut! Olen työstä nimittäin todella innoissani. Jatkan samassa paikassa ainakin tämän lukuvuoden loppuun, mutta jatkosta en tiedä sen tarkemmin. Niinpä yritän nauttia joka hetkestä nykyisessä pestissä. Ei paikka ole täydellinen, tietenkään, mutta plussia on enemmän kuin miinuksia.

Kun mietitään ammattikoulua työympäristönä, siinä yhdistyvät koulu, amis ja nuoret. Ihmisillä voi olla joitakin ennakkoluuloja ammattikouluopiskelijoista. Minulla ainakin oli: ammattikouluopiskelijat ovat sellaisia, joita opiskelu ei juurikaan kiinnosta. He hakeutuvat ammattikouluun joko päästäkseen nopeasti työelämään tai päästäkseen helpommalla ja välttääkseen opintoja tai muuta vastuuta. Tämä käsitys pitikin osittain paikkaansa, mutta todellisuudessa opiskelijoiden joukkoon mahtuu vaikka minkälaista hiihtäjää. Jotkut ovat aivan mielettömän ahkeria ja fiksuja ja varmasti menossa jatko-opintoihin, toiset ovat hyvin käytännöllisiä ja toivovat pääsevänsä työelämään. Sitten jää vielä sellainen porukka, joka ei millään keksi, mitä elämältä haluaisi, jota ahdistaa elämän päämäärättömyys ja tunne siitä, että heitä pakotetaan tekemään asioita, joita he eivät halua. He ovat niitä, joita opettajat vetävät perässään läpi opintojen ja jotka usein myös keskeyttävät.

Minulla on asiakkaita näistä kaikista kategorioista. Olen siis koulupsykologi kahdessa ammattikoulussa. Minun luokseni saavat tulla kaikki opiskelijat, jotka haluavat jutella asioistaan. Niinpä asiakaskuntani on monenkirjavaa: traumoja, ahdistusta ja masennusta, yksinäisyyttä, univaikeuksia, perfektionismia. Kun opiskelija pyytää aikaa, minulla on lain mukaan seitsemän arkipäivää aikaa tarjota sitä hänelle. Tapaan päivässä kolmesta viiteen opiskelijaa. Opiskelijat ovat iältään 16-50 -vuotiaita, koska koulussa on myös aikuisopiskelijoita. Se tekee työstä hyvin vaihtelevaa. Ammattikoulun psykologin työ eroaa peruskoulun koulupsykologin työstä hyvin paljon. Ammattikoulussa työhön ei juurikaan kuulu oppimisvaikeuksien kartoittamista, koska yleensä ne on tehty peruskoulussa. Uskoisin myös palavereita ja yhteistyötä vanhempien kanssa olevan huomattavasti vähemmän. 12-vuotiaasta alkaen psykologin asiakas saa itse päättää, ollaanko hänen vanhempiinsa yhteydessä. Harva nuori kieltää minua olemasta yhteydessä vanhempiin, mutta valitettavasti yksilötyötäkin on niin paljon, etten juurikaan ehdi tavata vanhempia. Joskus soitan heille puhelun.

Pari Instagram storyssa jaettua kuvaa: Tässä opiskelijalta saatu
ystävänpäivälahja, joka piristi tosi väsynyttä päivää.

Kerran olen päässyt tekemään lukitestin ja kirjoittamaan
siitä lausunnon, muuten psykologiset tutkimukset eivät kuulu työhöni.


Työni on siis suurimmilta osin yksilötyötä, eli opiskelijoiden tapaamista kahden kesken. Työnantajan puolesta tapaamisten määrää ei ole rajoitettu, vaikka usein on tavallista, että esimerkiksi 5-10 käynnin jälkeen ohjataan jo eteenpäin. Omassa työssäni olen usein pystynyt toteuttamaan nuorten omia toiveita, eli joitain tapaan viikoittain tai parin viikon välein, joitain silloin tällöin. Jotkut käyvät aina välillä esimerkiksi kolme viikkoa peräkkäin ja sitten taas jäävät "tauolle". Aika paljon työhön liittyy nuorten houkuttelua ja "metsästämistä", kun he eivät vastaa viesteihin tai tule käynnille, vaikka huoli on suuri. Tekstiviestirumba vie aika paljon työaikaani, mutta koen sen kuuluvan nuorten kanssa työskentelemiseen. Nuoret vaativat usein vakuuttelua siitä, että työntekijä on oikeasti kiinnostunut ja ymmärtäväinen. Jos nuorelle näyttää ärtymystä tai tuskastumista, hän ei aivan varmasti tule toista kertaa. Nuorten kanssa oma asenne onkin todella tärkeässä asemassa. Aikuiset kärsivät usein niin sanotusta nuoruusiän amnesiasta, eli he eivät muista, millaista oli olla nuori. Aikuiset usein kauhistelevat tai naureskelevat nuorten muotivillityksille, kuten nilkat paljaana tai takki auki pakkasessa kävelemiselle. Ja kuitenkin jokainen sukupolvi on ollut nuori ja käynyt läpi samanlaiset kasvukivut. Ehkä omalla kohdalla nuorten ymmärtämistä helpottaa se, että olen itsekin aika nuori, vain kymmenen vuotta nuorimpia opiskelijoita vanhempi, ja melkeinpä samaa sukupolvea. Itselleni nuoruus oli todella vaikeaa aikaa ja ymmärrän hyvin sen epätoivon ja ahdistuksen, joka nuoria vaivaa. Toisaalta näen nuoruudessa paljon toivoa ja tiedän kokemuksesta, että elämä voi mennä oikein hyvään suuntaan, vaikka
15-20 -vuotiaana olisi ihan pihalla.

Yksilötyön lisäksi teen yhteistyötä terveydenhoitajan kanssa, kun ohjaamme opiskelijoita toinen toisillemme ja minä kyselen, kuinka opiskelijoita saadaan ohjattua jatkohoitoon. Muun oppilashuollon (opinto-ohjaaja, erityisopettaja, muut opettajat) kanssa yhteistyö on aika vähäistä. Lähinnä minulle ohjataan opiskelijoita tai minua pyydetään palavereihin, joissa pohditaan yksittäisen opiskelijan opintojen etenemistä. Koulukuraattori taitaa olla se, joka enemmän tekee yhteisöllistä työtä koulussa. Hänen kanssaan myös selvitellään kiusaamistapauksia. Periaatteessa puhutaan paljon yhteisöllisestä oppilashuollosta, mutta aina se ei kauheasti toteudu. Syynä on osittain kiire, osittain hyvin tiukat salassapitovelvollisuudet ja lait, jotka kieltävät työntekijöitä puhumasta opiskelijan asioista.


Esimerkkiviikko työstä ammattikoulun psykologina


Viime aikoina olen myös pitänyt muutamia oppitunteja. Toinen aihe on uni ja paremmin nukkuminen, toinen aihe mielenterveys ja tunteiden kehollisuus. On tavallista, että opiskelijat hakeutuvat ensin terveydenhoitajalle esimerkiksi univaikeuksien, vatsakivun, päänsäryn tai huimauksen takia. Sitten terveydenhoitajan haastattelussa selvittää, että taustalta löytyy esimerkiksi stressiä, ahdistusta tai itsemurha-ajatuksia, ja ehdottaa koulupsykologilla käymistä.

Psykologilla käyminen on valitettavasti edelleen tabu. Asenteet ovat muuttuneet myönteisemmiksi, mielestäni etenkin nuorten keskuudessa, mutta joillekin ajatus on edelleen häpeällinen, merkki epäonnistumisesta. Ammattikoulussa on huomannut, että suurimmat ennakkoluulot ovat opettajilla. Minulle on ehdotettu, että nimike "koulupsykologi" muutettaisiin esimerkiksi "tukihenkilöksi". Minusta ajatus on aivan älytön! Eivät asenteet sillä muutu, että kierrellään ja salaillaan. Suomessa asioista pitää oppia puhumaan niiden oikeilla nimillä. Itse olen pyrkinyt hälventämään psykologiin liittyviä pelkoja olemalla monessa mukana ja näyttäytymällä koulussa eri yhteyksissä niin, että kaikki saavat nähdä minun olevan ihan tavallinen ja mukava ihminen. Joidenkin mielissä psykologiin liittyy edelleen pelko ajatusten lukemisesta, kallon kutistamisesta ja arvioitavaksi joutumisesta. On minulle joku opiskelija kertonut myös, ettei halua psykologille, koska pelkää sora-lainsäädäntöä, eli sitä, että hänet arvioitaisiin alalle sopimattomaksi psykologikontaktin vuoksi.

P.S. Ajattelin kuvata myöhemmin työstäni myös jonkinlaista videokoostetta. Lisään linkin tähän tekstiin, jahka saan videon aikaiseksi!


maanantai 18. helmikuuta 2019

Diagnoosi: liian täydellinen

Pakkohan minun on hoitaa tämä loppuun, kun kerran aloitin.
Enhän minä mitenkään voi sanoa, että en ehdi - kuka sen sitten tekisi?
Puoliso kyllä lupasi täyttää tiskikoneen, mutta taidan tehdä itse. Hän tekee sen aina väärin.
Olen kyllä aivan poikki, mutta pakko vielä tehdä tämä yksi juttu.
Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto.

Kuulostaako tutulta? Näitä sanoja olen kuullut niin omasta kuin muiden liian tunnollisten ihmisten suusta. Tunnollinen, perfektionisti, suorittaja, vaativa, kiltti tyttö: kaikissa on kyse samasta ilmiöstä eri nimellä.

Tunnollinen ihminen on se, joka hoitaa kodin, perheen, työt ja harrastukset huolellisesti. Tunnollinen ihminen on usein myös vaativa eli perfektionisti. Hän ei halua missään nimessä tehdä virheitä eli epäonnistua. Hän ei myöskään anna muiden tehdä virheitä. Töissä tämä voi tarkoittaa sitä, että perfektionisti kahmii itselleen kaikki mahdolliset työtehtävät ja vastuualueet (mahdollisesti samalla uuvuttaen itsensä). Kotona perfektionismi voi tarkoittaa sitä, ettei puoliso osaa keittää pastasta al denteä tai huolehtia lapsista riittävän hyvin. Kaikki pitää hoitaa itse, kun kukaan muu ei osaa.

Tunnollisuus ja jatkuva suorittaminen ovat monille tuttuja haasteita, myös ammattilaisille. Eräs psykologiystäväni kuvasi hyvin tunnollisuuden riivaamaa arkeaan:
"Tuntuu kuin koko ajan pitäisi olla kehittymässä, pohtimassa, tekemässä, parantamassa maailmaa, ottamassa kantaa, ymmärtämässä, oltava tukena ja oltava niin saatanan tehokkaasti mindful. Mutta mitäs sitten kun ei yhtään kiinnosta? Välillä olisi kiva, ihan ilman syyllisyydentuntoa vain istua pitkät kalsarit jalassa, sipsiä mussuttamassa ja töllöttämässä Unelmahäitä. Saisi haukkua häävieraiden rumia asuja, ilman ammatillista empatiaa ja jatkuvaa ymmärtämistä."

Miksi olen niin tunnollinen?

Jokainen voi omalla kohdallaan miettiä, mistä tunnollisuus on saanut alkunsa. Minun arvaukseni on, että olet jo lapsena ollut kiltti ja noudattanut sääntöjä. Koulussa olet ahdistunut, kun opettaja on luokassa torunut tuhmia oppilaita, ja miettinyt, ettet haluaisi huutoa omalle kohdallesi. Pienestä saakka olet oppinut, että vältät ongelmia suorittamalla hyvin koulussa ja kotona, noudattamalla sääntöjä ja saamalla hyviä numeroita.

Pikku hiljaa suorittaminen ja saavuttaminen hiipivät täyttämään koko elämän ja identiteetin: alat itsekin arvottaa itseäsi omien saavutustesi kautta. Hiljaa mielessäsi ehkä ajattelet, että ahkeruus koulussa, töissä, kotona ja harrastuksissa kertovat, kuinka arvokas olet ihmisenä. Mieleesi hiipii pelko siitä, ettet olekaan tarpeeksi hyvä. Kun vertaat itseäsi muihin, he vaikuttavat menestyneemmiltä, aikaansaavemmilta, rohkeammilta, jopa hoikemmilta. Ainakin Facebookisssa ja Instagramissa monen elämä vaikuttaa täydelliseltä. Pelkäät, että ympärilläsi olevat ihmiset vielä joku päivä huomaavat, ettet ole yhtä hyvä kuin he. Sinulla on siis niin kutsuttu huijarisyndrooma. Siksi yrität vielä kovemmin: sisustat kotia, kokkaat trendikkäitä ruokia, käyt salilla tai muissa trendikkäissä harrastuksissa, vietät laatuaikaa puolison kanssa, teet töitä vielä illalla kotona. Ihan vain todistaaksesi muille, että olet tarpeeksi hyvä. Vaikka tosiasiassa yrität todistaa sitä itsellesi.

Unelmat ja todellisuus ovat niin kaukana toisistaan, että pahaa tekee. Paineet ovat kovemmat kuin koskaan. Ja ne hyökkäävät joka suunnalta. (Rappe & Sjögren, 2005.)

Yllä oleva pätkä on kirjasta Liian tunnollinen, jonka lainasin kirjastosta erästä asiakastapausta varten. Kirja kosketti kuitenkin ihan yhtä paljon omaa elämääni. Sitä lukiessani mieleeni tuli, kuinka monta kertaa olen pysähtynyt miettimään, että minulla on tapana suorittaa joka elämänalueella: kotona, töissä, harrastuksissa ja elämäntavoissa. Aina kun syön suklaata tai juon alkoholia, tunnen piston sydämessäni - eihän tämä ole terveellistä! Aina kun avomieheni kommentoi keittiössä tiskien määrää, koen, että hän kritisoi minun kykyäni pitää kodista huolta. Aina kun ehdin töissä hengähtää tai käydä rauhassa lounaalla, mietin, tekevätköhän muut paljon kovemmin töitä.

Viimeisin kerta, kun olen tajunnut kiinnittää huomiota omaan tunnollisuuteeni ja suorittamiseeni, oli jokin aika sitten työpaikalla. Sain tietää puskaradion kautta, että esimieheni oli tulostanut asiakastietojärjestelmästä kaikki työsuoritteeni, eli ne tehdyt työt, jotka olin merkinnyt asiakastietojärjestelmään: asiakaskäynnit, konsultaatiot, kokoukset ja niin edelleen. Kun kuulin, että esimieheni tällä tavalla katsoo, kuinka ahkerasti olen tehnyt töitä, sydämeni pysähtyi. Olin ihan varma, että jään kiinni laiskottelusta. Tiesin heti, ettei määräaikaista työsopimustani tulla enää jatkamaan, samalla tavalla kuin poliisin nähdessäni "tiedän" joka kerta, että minut pidätetään.
      Sitten esimieheni itse kertoi katsoneensa työsuoritteeni. Nielaisin ja valmistauduin selittelemään, miksi en ollut ollut ahkera. On ollut vähän flunssaa. Olen tehnyt töitä, joita en saanut merkattua asiakastietojärjestelmään. Olen ollut aika hidas, mutta nyt lupaan tsempata.
      Mutta tiedättekö, mitä esimieheni sanoi? Hän kysyi minulta, onko minulla liikaa töitä! Hän totesi, että asiakasmääräni on suuri, ja sitä pitää seurata. Saattaa olla, että tulevaisuudessa tarvitaan toinenkin psykologi tekemään töitäni, koska niitä on niin paljon. Sama puhe jatkui viikon lopussa pidetyssä kokouksessa, jossa minulta kysyttiin, miten voin.
      Kävi siis niin, että olin huomaamattani vähätellyt itseäni töissä. Olin sanonut mielessäni, etten ole tarpeeksi ahkera. Vaikka tiesin itsekin, että olin tehnyt hirveästi töitä ja oikeastaan ollut aika ylikuormittunut. Jälkikäteen minua harmitti, koska olen tehnyt vuosikausia töitä vähentääkseni vaativuutta ja lisätäkseni myötätuntoa itseäni kohtaan.


Miten perfektionismista pääsee eroon? 

Liika tunnollisuus on minun mielestäni yhteiskunnan vaatimusten ja paineiden seurausta oleva ilmiö. Tunnollisuus ei ole yksin vika, sillä yhteiskunta pyrkii kasvattamaan kaikista mahdollisimman tunnollisia jäseniä. Ja hyvähän se onkin. Ongelma piilee siinä, että samaan aikaan, kun yksilöön kohdistetaan aivan mielettömästi vaatimuksia joka suunnalta, hänet unohdetaann opettaa kuuntelemaan myös omaa itseään ja kysymään itseltään esimerkiksi "mitä minä haluan tehdä" ja "kuinka paljon minä jaksan". Ei ole sinun vikasi, jos pyrit tunnollisuuteen ja tunnet musertuvasi kaiken paineen alle. Sinä kuitenkin olet se, joka joudut tunnistamaan liian tunnollisuuden itsessäsi ja pyristelemään siitä pois. Lopulta sinä olet vastuussa omasta hyvinvoinnistasi.

On tärkeä muistaa, ettei perfektionismi ole persoonallisuuden piirre. Täydellisyyden tavoittelu ja liika tunnollisuus ovat toimintatapoja. Saattaa olla, että samat toimintatavat ovat kulkeneet mukana lapsuudesta saakka. Toimintatavat ovatkin usein tiukassa, mutta niitä on mahdollista muuttaa, jos se on tahtotilasi.

Pohdi hetki seuraavaa tehtävää. Voit tehdä tehtävän mielessäsi tai kirjoittaa ylös. Kysy itseltäsi seuraavat yksinkertaiset kysymykset:
1. Mitä hyötyä täydellisyyden tavoittelusta on sinulle ollut?
2. Mitä haittaa täydellisyyden tavoittelusta on sinulle ollut?

Jos haittaa on enemmän kuin hyötyä ja koet, että kaipaat muutosta omaan toimintatapaasi, mieti seuraavaksi, mikä voisi olla ensimmäinen askel muutokseen. Mikä on pienin asia, missä voisit hellittää? Voisitko ottaa rennommin jonkin asian suhteen tai jakaa vastuuta?


Lopuksi

Tässä postauksessa haluan tuoda esiin sen, miten liika tunnollisuus ja täydellisyyden tavoittelu pahimmillaan voivat uuvuttaa sekä henkilön itsensä että hänen lähipiirinsä. Liika tunnollisuus voi aiheuttaa jatkuvaa tyytymättömyyttä niin itseen kuin toisiin ihmisiin, kun mikään ei ikinä ole juuri niin kuin itse haluaisi. Voi olla vaikeaa aloittaa minkään tekemistä, jos pelkää epäonnistumista. Voi olla vaikea jakaa vastuuta toisten kanssa, jos ei voi luottaa, että he tekevät asiat yhtä tunnollisesti kuin itse tekisi.
      Toisin sanoen liian tunnollisena voi olla hyvin vaikea nauttia siitä, mikä elämässä on hyvin. Elämässä harvoin asiat ovat ihan täydellisesti, mutta ne voivat olla riittävän hyvin. Elämäänsä voi olla tyytyväinen, vaikkei vielä olisi saavuttanut ihan kaikkea, mitä haluaisi. 
     Toisaalta se, että pyrkii aina parhaimpaansa ja tekee asiat kunnolla ja tunnollisesti, on hieno piirre ihmisessä. Tunnolliset ihmiset voivat olla taitavia huomioimaan muita. He voivat olla järkeviä, luotettavia ja lupauksensa pitäviä. Ahkeruudellaan ja sisukkuudellaan he voivat saavuttaa elämässä paljon. Tunnollisuus on hyvä tapa niin kauan kuin se tuottaa hyvää sinulle ja ympäristöllesi.


Kirjasuositus aiheeseen liittyen:
Tinni Ernesjöö Rappe & Jennie Sjögren: Liian tunnollinen. Otava 2005.


maanantai 11. helmikuuta 2019

Paluu blogiin


Vau, siitä todellakin on vierähtänyt reilusti yli vuosi, kun olen tänne blogiin mitään kirjoittanut. Mutta nyt olen täällä taas!

Ei ole ihan helppo palata kirjoittamaan blogia, joka kertoi psykologian opiskelusta. Elämäntilanteeni on nyt todella erilainen kuin blogin alkaessa: olen muuttanut Joensuusta pääkaupunkiseudulle, siirtynyt opinnoista työelämään ja ehkä jollain tapaa samalla nuoresta aikuiseksi. Kun viimeisin kirjoitus on lokakuulta 2017, uudelleen aloittaminen tuntuu melko hankalta. Lähinnä mielessäni pyörii kysymys, miten saan teidät taas ajan tasalle elämääni. Mutta eiköhän se onnistu, tästä postauksesta alkaen.

Loppuharjoittelun ja sitä seuranneen valmistumisen myötä blogini hiljeni, tai oikeammin kuihtui kasaan. Viiden kuukauden loppuharjoittelu täytti käytännössä kaikki ajatukseni, eikä blogille jäänyt juuri tilaa päässäni elokuusta 2017 helmikuuhun 2018. Viime aikoina olen kuitenkin usein ajatuksissani palannut blogiin ja leikitellyt ajatuksella kirjoittamisen jatkamisesta. Olen päivittänyt aika aktiivisesti Instagramia, mutta on myönnettävä, ettei siellä pysty ilmaisemaan ajatuksiaan ihan yhtä laveasti kuin täällä blogin puolella.

Olen ihmeekseni huomannut, että nykyään minulla on elämässä paljon enemmän aikaa. Kun ei aika kulu luennoilla ja yliopiston kirjastossa, ainejärjestöhommissa ja psykologien paikallisyhdistyksen kokouksessa, jää työpäivän jälkeen mukavasti aikaa ja tilaa ajatella.



Paluutani bloggaamisen pariin on pidätellyt myös psykologien keskuudessa vallitseva kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan meidän on oltava hyvin tarkkoja siitä, mihin asioihin voimme ottaa kantaa ja millä tavoin. Koska minä olen tunnetusti melkoisen vahva mielipiteissäni, ja minulla on aina kaikesta jonkinlainen mielipide, on tuntunut hirveän hankalalta keksiä jotain "neutraalia" kerrottavaa. Olen kuitenkin miettinyt asiaa ja tullut siihen tulokseen, että tämä on minun henkilökohtainen blogini, jossa saan kertoa asiat omalla tavallani. Pyydän lukijoita muistamaan, etten välttämättä ole oikeassa, ja että minun kanssani saa olla eri mieltä.

Haluan palata blogikirjoittamisen pariin, koska minulla on niin paljon sanottavaa! Haluan kertoa, mitä olen työssä oppinut psykologiudesta, nuorena psykologina olemisesta, mielenterveydestä ja hyvinvoinnista. Tämä työ on niin mielettömän antoisaa ja opettavaista, etten mitenkään voi pantata oivalluksiani. Olen se ihminen, joka paljastaa synttäriyllätykset poikaystävälle etukäteen, joka spoilaa kaikki elokuvat ja jakaa kaduilla ja julkisissa liian paljon omia ajatuksiaan. Miten siis voisin olla enää hiljaa töistäni ja elämästäni? :D

Sain aiemmin paljon iloa siitä, että kannustin ihmisiä hakemaan opiskelemaan psykologiaa. Jospa nyt saisin lisäksi innostettua psykologian opiskelijoita kohti työelämää! Samalla minulla on pieni haave siitä, että blogini voisi joskus tavoittaa myös "tavan" ihmisiä, jotka eivät ole psykologian alalla, mutta jotka ovat kiinnostuneet psykologiasta ja mielen hyvinvoinnista.

Tervetuloa siis uudet ja vanhat lukijat! Kirjoittaminen alkaa jälleen.