Työstä ja ammatista

Pidän työstäni todella paljon. Sen ovat varmasti huomanneet kaikki, jotka seuraavat minua Instagramissa, koska päivittelen työstäni harva se päivä (siis en tietenkään työajalla, vai mitä :D). Kun sain blogin kommenteissa pyynnön kirjoittaa työpäivästäni tai -viikostani, luonnollisesti innostuin kovasti.

Tämänhetkinen työni on toinen työpaikkani psykologina, sillä aiemmin olin loppuharjoittelussa ja valmistumisen jälkeen vielä puolisen vuotta töissä perheneuvolassa. Pidin perheneuvolatyöstä ja erityisesti lasten kanssa työskentelystä. Ajattelin jopa, että voisin jatkaa samalla sovellusalalla. Sitten kohtalo puuttui peliin, ja päädyin ammattikouluun. Ja mikä onnenpotku se onkaan ollut! Olen työstä nimittäin todella innoissani. Jatkan samassa paikassa ainakin tämän lukuvuoden loppuun, mutta jatkosta en tiedä sen tarkemmin. Niinpä yritän nauttia joka hetkestä nykyisessä pestissä. Ei paikka ole täydellinen, tietenkään, mutta plussia on enemmän kuin miinuksia.

Kun mietitään ammattikoulua työympäristönä, siinä yhdistyvät koulu, amis ja nuoret. Ihmisillä voi olla joitakin ennakkoluuloja ammattikouluopiskelijoista. Minulla ainakin oli: ammattikouluopiskelijat ovat sellaisia, joita opiskelu ei juurikaan kiinnosta. He hakeutuvat ammattikouluun joko päästäkseen nopeasti työelämään tai päästäkseen helpommalla ja välttääkseen opintoja tai muuta vastuuta. Tämä käsitys pitikin osittain paikkaansa, mutta todellisuudessa opiskelijoiden joukkoon mahtuu vaikka minkälaista hiihtäjää. Jotkut ovat aivan mielettömän ahkeria ja fiksuja ja varmasti menossa jatko-opintoihin, toiset ovat hyvin käytännöllisiä ja toivovat pääsevänsä työelämään. Sitten jää vielä sellainen porukka, joka ei millään keksi, mitä elämältä haluaisi, jota ahdistaa elämän päämäärättömyys ja tunne siitä, että heitä pakotetaan tekemään asioita, joita he eivät halua. He ovat niitä, joita opettajat vetävät perässään läpi opintojen ja jotka usein myös keskeyttävät.

Minulla on asiakkaita näistä kaikista kategorioista. Olen siis koulupsykologi kahdessa ammattikoulussa. Minun luokseni saavat tulla kaikki opiskelijat, jotka haluavat jutella asioistaan. Niinpä asiakaskuntani on monenkirjavaa: traumoja, ahdistusta ja masennusta, yksinäisyyttä, univaikeuksia, perfektionismia. Kun opiskelija pyytää aikaa, minulla on lain mukaan seitsemän arkipäivää aikaa tarjota sitä hänelle. Tapaan päivässä kolmesta viiteen opiskelijaa. Opiskelijat ovat iältään 16-50 -vuotiaita, koska koulussa on myös aikuisopiskelijoita. Se tekee työstä hyvin vaihtelevaa. Ammattikoulun psykologin työ eroaa peruskoulun koulupsykologin työstä hyvin paljon. Ammattikoulussa työhön ei juurikaan kuulu oppimisvaikeuksien kartoittamista, koska yleensä ne on tehty peruskoulussa. Uskoisin myös palavereita ja yhteistyötä vanhempien kanssa olevan huomattavasti vähemmän. 12-vuotiaasta alkaen psykologin asiakas saa itse päättää, ollaanko hänen vanhempiinsa yhteydessä. Harva nuori kieltää minua olemasta yhteydessä vanhempiin, mutta valitettavasti yksilötyötäkin on niin paljon, etten juurikaan ehdi tavata vanhempia. Joskus soitan heille puhelun.

Pari Instagram storyssa jaettua kuvaa: Tässä opiskelijalta saatu
ystävänpäivälahja, joka piristi tosi väsynyttä päivää.

Kerran olen päässyt tekemään lukitestin ja kirjoittamaan
siitä lausunnon, muuten psykologiset tutkimukset eivät kuulu työhöni.

Työni on siis suurimmilta osin yksilötyötä, eli opiskelijoiden tapaamista kahden kesken. Työnantajan puolesta tapaamisten määrää ei ole rajoitettu, vaikka usein on tavallista, että esimerkiksi 5-10 käynnin jälkeen ohjataan jo eteenpäin. Omassa työssäni olen usein pystynyt toteuttamaan nuorten omia toiveita, eli joitain tapaan viikoittain tai parin viikon välein, joitain silloin tällöin. Jotkut käyvät aina välillä esimerkiksi kolme viikkoa peräkkäin ja sitten taas jäävät "tauolle". Aika paljon työhön liittyy nuorten houkuttelua ja "metsästämistä", kun he eivät vastaa viesteihin tai tule käynnille, vaikka huoli on suuri. Tekstiviestirumba vie aika paljon työaikaani, mutta koen sen kuuluvan nuorten kanssa työskentelemiseen. Nuoret vaativat usein vakuuttelua siitä, että työntekijä on oikeasti kiinnostunut ja ymmärtäväinen. Jos nuorelle näyttää ärtymystä tai tuskastumista, hän ei aivan varmasti tule toista kertaa. Nuorten kanssa oma asenne onkin todella tärkeässä asemassa. Aikuiset kärsivät usein niin sanotusta nuoruusiän amnesiasta, eli he eivät muista, millaista oli olla nuori. Aikuiset usein kauhistelevat tai naureskelevat nuorten muotivillityksille, kuten nilkat paljaana tai takki auki pakkasessa kävelemiselle. Ja kuitenkin jokainen sukupolvi on ollut nuori ja käynyt läpi samanlaiset kasvukivut. Ehkä omalla kohdalla nuorten ymmärtämistä helpottaa se, että olen itsekin aika nuori, vain kymmenen vuotta nuorimpia opiskelijoita vanhempi, ja melkeinpä samaa sukupolvea. Itselleni nuoruus oli todella vaikeaa aikaa ja ymmärrän hyvin sen epätoivon ja ahdistuksen, joka nuoria vaivaa. Toisaalta näen nuoruudessa paljon toivoa ja tiedän kokemuksesta, että elämä voi mennä oikein hyvään suuntaan, vaikka
15-20 -vuotiaana olisi ihan pihalla.

Yksilötyön lisäksi teen yhteistyötä terveydenhoitajan kanssa, kun ohjaamme opiskelijoita toinen toisillemme ja minä kyselen, kuinka opiskelijoita saadaan ohjattua jatkohoitoon. Muun oppilashuollon (opinto-ohjaaja, erityisopettaja, muut opettajat) kanssa yhteistyö on aika vähäistä. Lähinnä minulle ohjataan opiskelijoita tai minua pyydetään palavereihin, joissa pohditaan yksittäisen opiskelijan opintojen etenemistä. Koulukuraattori taitaa olla se, joka enemmän tekee yhteisöllistä työtä koulussa. Hänen kanssaan myös selvitellään kiusaamistapauksia. Periaatteessa puhutaan paljon yhteisöllisestä oppilashuollosta, mutta aina se ei kauheasti toteudu. Syynä on osittain kiire, osittain hyvin tiukat salassapitovelvollisuudet ja lait, jotka kieltävät työntekijöitä puhumasta opiskelijan asioista.

Esimerkkiviikko työstä ammattikoulun psykologina

Viime aikoina olen myös pitänyt muutamia oppitunteja. Toinen aihe on uni ja paremmin nukkuminen, toinen aihe mielenterveys ja tunteiden kehollisuus. On tavallista, että opiskelijat hakeutuvat ensin terveydenhoitajalle esimerkiksi univaikeuksien, vatsakivun, päänsäryn tai huimauksen takia. Sitten terveydenhoitajan haastattelussa selvittää, että taustalta löytyy esimerkiksi stressiä, ahdistusta tai itsemurha-ajatuksia, ja ehdottaa koulupsykologilla käymistä.

Psykologilla käyminen on valitettavasti edelleen tabu. Asenteet ovat muuttuneet myönteisemmiksi, mielestäni etenkin nuorten keskuudessa, mutta joillekin ajatus on edelleen häpeällinen, merkki epäonnistumisesta. Ammattikoulussa on huomannut, että suurimmat ennakkoluulot ovat opettajilla. Minulle on ehdotettu, että nimike "koulupsykologi" muutettaisiin esimerkiksi "tukihenkilöksi". Minusta ajatus on aivan älytön! Eivät asenteet sillä muutu, että kierrellään ja salaillaan. Suomessa asioista pitää oppia puhumaan niiden oikeilla nimillä. Itse olen pyrkinyt hälventämään psykologiin liittyviä pelkoja olemalla monessa mukana ja näyttäytymällä koulussa eri yhteyksissä niin, että kaikki saavat nähdä minun olevan ihan tavallinen ja mukava ihminen. Joidenkin mielissä psykologiin liittyy edelleen pelko ajatusten lukemisesta, kallon kutistamisesta ja arvioitavaksi joutumisesta. On minulle joku opiskelija kertonut myös, ettei halua psykologille, koska pelkää sora-lainsäädäntöä, eli sitä, että hänet arvioitaisiin alalle sopimattomaksi psykologikontaktin vuoksi.

P.S. Ajattelin kuvata myöhemmin työstäni myös jonkinlaista videokoostetta. Lisään linkin tähän tekstiin, jahka saan videon aikaiseksi!

Diagnoosi: liian täydellinen

Pakkohan minun on hoitaa tämä loppuun, kun kerran aloitin.
Enhän minä mitenkään voi sanoa, että en ehdi - kuka sen sitten tekisi?
Puoliso kyllä lupasi täyttää tiskikoneen, mutta taidan tehdä itse. Hän tekee sen aina väärin.
Olen kyllä aivan poikki, mutta pakko vielä tehdä tämä yksi juttu.
Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto.

Kuulostaako tutulta? Näitä sanoja olen kuullut niin omasta kuin muiden liian tunnollisten ihmisten suusta. Tunnollinen, perfektionisti, suorittaja, vaativa, kiltti tyttö: kaikissa on kyse samasta ilmiöstä eri nimellä.

Tunnollinen ihminen on se, joka hoitaa kodin, perheen, työt ja harrastukset huolellisesti. Tunnollinen ihminen on usein myös vaativa eli perfektionisti. Hän ei halua missään nimessä tehdä virheitä eli epäonnistua. Hän ei myöskään anna muiden tehdä virheitä. Töissä tämä voi tarkoittaa sitä, että perfektionisti kahmii itselleen kaikki mahdolliset työtehtävät ja vastuualueet (mahdollisesti samalla uuvuttaen itsensä). Kotona perfektionismi voi tarkoittaa sitä, ettei puoliso osaa keittää pastasta al denteä tai huolehtia lapsista riittävän hyvin. Kaikki pitää hoitaa itse, kun kukaan muu ei osaa.

Tunnollisuus ja jatkuva suorittaminen ovat monille tuttuja haasteita, myös ammattilaisille. Eräs psykologiystäväni kuvasi hyvin tunnollisuuden riivaamaa arkeaan:

"Tuntuu kuin koko ajan pitäisi olla kehittymässä, pohtimassa, tekemässä, parantamassa maailmaa, ottamassa kantaa, ymmärtämässä, oltava tukena ja oltava niin saatanan tehokkaasti mindful. Mutta mitäs sitten kun ei yhtään kiinnosta? Välillä olisi kiva, ihan ilman syyllisyydentuntoa vain istua pitkät kalsarit jalassa, sipsiä mussuttamassa ja töllöttämässä Unelmahäitä. Saisi haukkua häävieraiden rumia asuja, ilman ammatillista empatiaa ja jatkuvaa ymmärtämistä."

Miksi olen niin tunnollinen?

Jokainen voi omalla kohdallaan miettiä, mistä tunnollisuus on saanut alkunsa. Minun arvaukseni on, että olet jo lapsena ollut kiltti ja noudattanut sääntöjä. Koulussa olet ahdistunut, kun opettaja on luokassa torunut tuhmia oppilaita, ja miettinyt, ettet haluaisi huutoa omalle kohdallesi. Pienestä saakka olet oppinut, että vältät ongelmia suorittamalla hyvin koulussa ja kotona, noudattamalla sääntöjä ja saamalla hyviä numeroita.

Pikku hiljaa suorittaminen ja saavuttaminen hiipivät täyttämään koko elämän ja identiteetin: alat itsekin arvottaa itseäsi omien saavutustesi kautta. Hiljaa mielessäsi ehkä ajattelet, että ahkeruus koulussa, töissä, kotona ja harrastuksissa kertovat, kuinka arvokas olet ihmisenä. Mieleesi hiipii pelko siitä, ettet olekaan tarpeeksi hyvä. Kun vertaat itseäsi muihin, he vaikuttavat menestyneemmiltä, aikaansaavemmilta, rohkeammilta, jopa hoikemmilta. Ainakin Facebookisssa ja Instagramissa monen elämä vaikuttaa täydelliseltä. Pelkäät, että ympärilläsi olevat ihmiset vielä joku päivä huomaavat, ettet ole yhtä hyvä kuin he. Sinulla on siis niin kutsuttu huijarisyndrooma. Siksi yrität vielä kovemmin: sisustat kotia, kokkaat trendikkäitä ruokia, käyt salilla tai muissa trendikkäissä harrastuksissa, vietät laatuaikaa puolison kanssa, teet töitä vielä illalla kotona. Ihan vain todistaaksesi muille, että olet tarpeeksi hyvä. Vaikka tosiasiassa yrität todistaa sitä itsellesi.

Unelmat ja todellisuus ovat niin kaukana toisistaan, että pahaa tekee. Paineet ovat kovemmat kuin koskaan. Ja ne hyökkäävät joka suunnalta. (Rappe & Sjögren, 2005.)

Yllä oleva pätkä on kirjasta Liian tunnollinen, jonka lainasin kirjastosta erästä asiakastapausta varten. Kirja kosketti kuitenkin ihan yhtä paljon omaa elämääni. Sitä lukiessani mieleeni tuli, kuinka monta kertaa olen pysähtynyt miettimään, että minulla on tapana suorittaa joka elämänalueella: kotona, töissä, harrastuksissa ja elämäntavoissa. Aina kun syön suklaata tai juon alkoholia, tunnen piston sydämessäni - eihän tämä ole terveellistä! Aina kun avomieheni kommentoi keittiössä tiskien määrää, koen, että hän kritisoi minun kykyäni pitää kodista huolta. Aina kun ehdin töissä hengähtää tai käydä rauhassa lounaalla, mietin, tekevätköhän muut paljon kovemmin töitä.

Viimeisin kerta, kun olen tajunnut kiinnittää huomiota omaan tunnollisuuteeni ja suorittamiseeni, oli jokin aika sitten työpaikalla. Sain tietää puskaradion kautta, että esimieheni oli tulostanut asiakastietojärjestelmästä kaikki työsuoritteeni, eli ne tehdyt työt, jotka olin merkinnyt asiakastietojärjestelmään: asiakaskäynnit, konsultaatiot, kokoukset ja niin edelleen. Kun kuulin, että esimieheni tällä tavalla katsoo, kuinka ahkerasti olen tehnyt töitä, sydämeni pysähtyi. Olin ihan varma, että jään kiinni laiskottelusta. Tiesin heti, ettei määräaikaista työsopimustani tulla enää jatkamaan, samalla tavalla kuin poliisin nähdessäni "tiedän" joka kerta, että minut pidätetään.

      Sitten esimieheni itse kertoi katsoneensa työsuoritteeni. Nielaisin ja valmistauduin selittelemään, miksi en ollut ollut ahkera. On ollut vähän flunssaa. Olen tehnyt töitä, joita en saanut merkattua asiakastietojärjestelmään. Olen ollut aika hidas, mutta nyt lupaan tsempata.

      Mutta tiedättekö, mitä esimieheni sanoi? Hän kysyi minulta, onko minulla liikaa töitä! Hän totesi, että asiakasmääräni on suuri, ja sitä pitää seurata. Saattaa olla, että tulevaisuudessa tarvitaan toinenkin psykologi tekemään töitäni, koska niitä on niin paljon. Sama puhe jatkui viikon lopussa pidetyssä kokouksessa, jossa minulta kysyttiin, miten voin.

      Kävi siis niin, että olin huomaamattani vähätellyt itseäni töissä. Olin sanonut mielessäni, etten ole tarpeeksi ahkera. Vaikka tiesin itsekin, että olin tehnyt hirveästi töitä ja oikeastaan ollut aika ylikuormittunut. Jälkikäteen minua harmitti, koska olen tehnyt vuosikausia töitä vähentääkseni vaativuutta ja lisätäkseni myötätuntoa itseäni kohtaan.

Miten perfektionismista pääsee eroon? 

Liika tunnollisuus on minun mielestäni yhteiskunnan vaatimusten ja paineiden seurausta oleva ilmiö. Tunnollisuus ei ole yksin vika, sillä yhteiskunta pyrkii kasvattamaan kaikista mahdollisimman tunnollisia jäseniä. Ja hyvähän se onkin. Ongelma piilee siinä, että samaan aikaan, kun yksilöön kohdistetaan aivan mielettömästi vaatimuksia joka suunnalta, hänet unohdetaann opettaa kuuntelemaan myös omaa itseään ja kysymään itseltään esimerkiksi "mitä minä haluan tehdä" ja "kuinka paljon minä jaksan". Ei ole sinun vikasi, jos pyrit tunnollisuuteen ja tunnet musertuvasi kaiken paineen alle. Sinä kuitenkin olet se, joka joudut tunnistamaan liian tunnollisuuden itsessäsi ja pyristelemään siitä pois. Lopulta sinä olet vastuussa omasta hyvinvoinnistasi.

On tärkeä muistaa, ettei perfektionismi ole persoonallisuuden piirre. Täydellisyyden tavoittelu ja liika tunnollisuus ovat toimintatapoja. Saattaa olla, että samat toimintatavat ovat kulkeneet mukana lapsuudesta saakka. Toimintatavat ovatkin usein tiukassa, mutta niitä on mahdollista muuttaa, jos se on tahtotilasi.

Pohdi hetki seuraavaa tehtävää. Voit tehdä tehtävän mielessäsi tai kirjoittaa ylös. Kysy itseltäsi seuraavat yksinkertaiset kysymykset:

1. Mitä hyötyä täydellisyyden tavoittelusta on sinulle ollut?

2. Mitä haittaa täydellisyyden tavoittelusta on sinulle ollut?

Jos haittaa on enemmän kuin hyötyä ja koet, että kaipaat muutosta omaan toimintatapaasi, mieti seuraavaksi, mikä voisi olla ensimmäinen askel muutokseen. Mikä on pienin asia, missä voisit hellittää? Voisitko ottaa rennommin jonkin asian suhteen tai jakaa vastuuta?

Lopuksi

Tässä postauksessa haluan tuoda esiin sen, miten liika tunnollisuus ja täydellisyyden tavoittelu pahimmillaan voivat uuvuttaa sekä henkilön itsensä että hänen lähipiirinsä. Liika tunnollisuus voi aiheuttaa jatkuvaa tyytymättömyyttä niin itseen kuin toisiin ihmisiin, kun mikään ei ikinä ole juuri niin kuin itse haluaisi. Voi olla vaikeaa aloittaa minkään tekemistä, jos pelkää epäonnistumista. Voi olla vaikea jakaa vastuuta toisten kanssa, jos ei voi luottaa, että he tekevät asiat yhtä tunnollisesti kuin itse tekisi.
      Toisin sanoen liian tunnollisena voi olla hyvin vaikea nauttia siitä, mikä elämässä on hyvin. Elämässä harvoin asiat ovat ihan täydellisesti, mutta ne voivat olla riittävän hyvin. Elämäänsä voi olla tyytyväinen, vaikkei vielä olisi saavuttanut ihan kaikkea, mitä haluaisi. 

     Toisaalta se, että pyrkii aina parhaimpaansa ja tekee asiat kunnolla ja tunnollisesti, on hieno piirre ihmisessä. Tunnolliset ihmiset voivat olla taitavia huomioimaan muita. He voivat olla järkeviä, luotettavia ja lupauksensa pitäviä. Ahkeruudellaan ja sisukkuudellaan he voivat saavuttaa elämässä paljon. Tunnollisuus on hyvä tapa niin kauan kuin se tuottaa hyvää sinulle ja ympäristöllesi.

Kirjasuositus aiheeseen liittyen:
Tinni Ernesjöö Rappe & Jennie Sjögren: Liian tunnollinen. Otava 2005.

Paluu blogiin

Vau, siitä todellakin on vierähtänyt reilusti yli vuosi, kun olen tänne blogiin mitään kirjoittanut. Mutta nyt olen täällä taas!

Ei ole ihan helppo palata kirjoittamaan blogia, joka kertoi psykologian opiskelusta. Elämäntilanteeni on nyt todella erilainen kuin blogin alkaessa: olen muuttanut Joensuusta pääkaupunkiseudulle, siirtynyt opinnoista työelämään ja ehkä jollain tapaa samalla nuoresta aikuiseksi. Kun viimeisin kirjoitus on lokakuulta 2017, uudelleen aloittaminen tuntuu melko hankalta. Lähinnä mielessäni pyörii kysymys, miten saan teidät taas ajan tasalle elämääni. Mutta eiköhän se onnistu, tästä postauksesta alkaen.

Loppuharjoittelun ja sitä seuranneen valmistumisen myötä blogini hiljeni, tai oikeammin kuihtui kasaan. Viiden kuukauden loppuharjoittelu täytti käytännössä kaikki ajatukseni, eikä blogille jäänyt juuri tilaa päässäni elokuusta 2017 helmikuuhun 2018. Viime aikoina olen kuitenkin usein ajatuksissani palannut blogiin ja leikitellyt ajatuksella kirjoittamisen jatkamisesta. Olen päivittänyt aika aktiivisesti Instagramia, mutta on myönnettävä, ettei siellä pysty ilmaisemaan ajatuksiaan ihan yhtä laveasti kuin täällä blogin puolella.

Olen ihmeekseni huomannut, että nykyään minulla on elämässä paljon enemmän aikaa. Kun ei aika kulu luennoilla ja yliopiston kirjastossa, ainejärjestöhommissa ja psykologien paikallisyhdistyksen kokouksessa, jää työpäivän jälkeen mukavasti aikaa ja tilaa ajatella.

Paluutani bloggaamisen pariin on pidätellyt myös psykologien keskuudessa vallitseva kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan meidän on oltava hyvin tarkkoja siitä, mihin asioihin voimme ottaa kantaa ja millä tavoin. Koska minä olen tunnetusti melkoisen vahva mielipiteissäni, ja minulla on aina kaikesta jonkinlainen mielipide, on tuntunut hirveän hankalalta keksiä jotain "neutraalia" kerrottavaa. Olen kuitenkin miettinyt asiaa ja tullut siihen tulokseen, että tämä on minun henkilökohtainen blogini, jossa saan kertoa asiat omalla tavallani. Pyydän lukijoita muistamaan, etten välttämättä ole oikeassa, ja että minun kanssani saa olla eri mieltä.

Haluan palata blogikirjoittamisen pariin, koska minulla on niin paljon sanottavaa! Haluan kertoa, mitä olen työssä oppinut psykologiudesta, nuorena psykologina olemisesta, mielenterveydestä ja hyvinvoinnista. Tämä työ on niin mielettömän antoisaa ja opettavaista, etten mitenkään voi pantata oivalluksiani. Olen se ihminen, joka paljastaa synttäriyllätykset poikaystävälle etukäteen, joka spoilaa kaikki elokuvat ja jakaa kaduilla ja julkisissa liian paljon omia ajatuksiaan. Miten siis voisin olla enää hiljaa töistäni ja elämästäni? :D

Sain aiemmin paljon iloa siitä, että kannustin ihmisiä hakemaan opiskelemaan psykologiaa. Jospa nyt saisin lisäksi innostettua psykologian opiskelijoita kohti työelämää! Samalla minulla on pieni haave siitä, että blogini voisi joskus tavoittaa myös "tavan" ihmisiä, jotka eivät ole psykologian alalla, mutta jotka ovat kiinnostuneet psykologiasta ja mielen hyvinvoinnista.

Tervetuloa siis uudet ja vanhat lukijat! Kirjoittaminen alkaa jälleen.