maanantai 15. huhtikuuta 2019

Kolme vuotta takana, loppuelämä edessä


Viime viikolla päättyi elämäni yksi tärkeimmistä jaksoista, kun kolme vuotta Kelan antamaa psykoterapia-tukea tuli täyteen. Kolmen vuoden ajan kävin joka viikko 45 minuutin psykoterapiaistunnolla. Kela korvasi noin 80 euron käynnistä lähes 60 euroa. Muutoin minulla ei olisi ollut psykoterapiaan varaa.

Päädyin psykoterapiaan, kun kolmantena opiskeluvuonna romahdin henkisesti. Kaikki alkoi siitä, kun tein kandintutkielmaani. Se, mitä nyt kuvailisin kolmenkymmenen sivun kevyeksi esseeksi, tuntui silloin elämän ja kuoleman asialta. Uuvutin itseni täysin kirjoittamisen parissa. Ei se itse työ minua uuvuttanut, vaan valtava stressi ja riittämättömyyden tunne. Pelkäsin, että yliopistossa viimein huomattaisiin, että olin liian tyhmä sinne. Pelkäsin ihan oikeasti, että minut potkittaisiin ulos, koska olin mielestäni niin huono. Olin niin ahdistunut, etten kestänyt enää. Ensin sain paniikkikohtauksia, sitten turruin ja menetin lähes kaikki tunteeni. Olin niin masentunut, etten uskonut koskaan selviäväni.

Opiskeluaikana kävin puolitoista vuotta psykoterapiassa. Keskityimme itsemyötätunnon ja armollisuuden opetteluun. Hiljalleen itseviha alkoi helpottaa ja halusin viimein tutustua itseeni. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pohdin, millaisista asioista nautin ja mikä oli minulle tärkeää. Ennen psykoterapiaa käytin kaiken tarmoni sen miettimiseen, miltä elämäni näyttää muiden silmissä ja riitänkö muille. Lopulta ymmärsin, että suurin haasteeni on riittää itselleni.




Noin kaksi vuotta sitten muutin pääkaupunkiseudulle ensin loppuharjoitteluun, sitten töihin. Jatkoin psykoterapiaa uuden psykoterapeutin kanssa. Kuten arvata saattaa, molemmat psykoterapeuttini olivat peruskoulutukseltaan psykologeja. Psykoterapeutti voi olla myös esimerkiksi sosiaalityöntekijä, sairaanhoitaja tai lääkäri. Toisen psykoterapeutin kanssa keskityimme paljon tunteisiin. Minun on todella vaikea tunnistaa omia tunteitani, koska tukahdutan niitä todella tehokkaasti. Olen pienestä asti ollut temperamenttinen, mutta pikku hiljaa olen oppinut pelkäämään omia voimakkaita reaktioitani. Ympäristöstäkään ei ollut apua, sillä luonnollisesti vihanpuuskista ja liian kovaa nauramisesta sai useimmiten vain toruja. Opin ajattelemaan, että tunteeni ovat vääränlaisia, eikä niitä kannata kokea tai näyttää muille. Lopulta se johtikin siihen, etten enää tiennyt yhtään, mitä tunsin, vaan sisälläni oli valtava tyhjyys.

Nyt kolmen vuoden psykoterapia on päättynyt. Päällimmäisenä tunteena on helpotus ja kiitollisuus. Kun katson kolme vuotta taaksepäin, on suoranainen ihme, että olen nyt tässä. Niin syvissä vesissä liikuin silloin. Toinen terapeuttini sanoi, että usein ihmiset ovat pettyneitä siihen, mitä terapia antaa: se ei tarjoa valmiita vastauksia, vaan ennemminkin lisää kysymyksiä pohdittavaksi. Minä olen terapiasta pelkästään kiitollinen. Pääsin pidemmälle kuin olisin osannut edes ajatella. Olen minä itsekin tehnyt ihan hurjasti töitä paranemiseni eteen, mutta en olisi pystynyt siihen ilman tukea.

Sain apua silloin kun tarvitsin. Ilman psykoterapiaa en olisi pystynyt jatkamaan opintoja, enkä olisi pystynyt menemään töihin. Nykyinen työni psykologina on henkisesti niin raskas, etten jaksaisi sitä ilman, että olen saanut apua omien tunteideni ja ajatusteni työstämiseen. Vaikka kolme vuotta ehkä kuulostaa pitkältä ajalta, paljon jäi vielä kesken. On vielä monia asioita, jotka mietityttävät, mutta onneksi niitä voi selvittää ilman psykoterapiaakin. Olen päässyt "henkisen kasvamisen" makuun, enkä ole vielä oppinut kaikkea! Olen kuitenkin oppinut pitämään itsestäni ja luottamaan siihen, että osaan pitää huolta itsestäni ja pärjään elämässä. Samaan aikaan olen oppinut, että voin myös luottaa läheisteni tukeen. Salasin psykoterapiani aika kauan, mutta jossain vaiheessa koin vain helpompana olla rehellinen. En häpeä sitä, että olin psykoterapiassa. Kenenkään ei pitäisi. Paljon huonompi asia on se, että voi huonosti, eikä tee mitään auttaakseen itseään. Olen ylpeä siitä, että hakeuduin opiskelijaterveydenhuoltoon ja pyysin apua. Muuten en olisi nyt tässä.

Toivottavasti tarinani kannustaa muitakin hakemaan itselleen tukea, jos sitä tarvitsee. Kerron mielelläni aiheesta lisääkin, jos se ihmisiä kiinnostaa. Aihe on aika henkilökohtainen, enkä kuitenkaan ole psykoterapiasta ihan hirveästi puhunut, vaikken sitä myöskään salaile. Vastaan tosi mielellään kysymyksiin, jos sellaisia haluaa esittää :)



maanantai 1. huhtikuuta 2019

Sisäinen puhe - mitä se on?


"Be nice to yourself. It's hard to be happy  
when someone is mean to you all the time."

Olen jo parissa tekstissä pohtinut liiallista vaativuutta, perfektionismia ja negatiivista sisäistä puhetta. Nyt ajattelin pohtia vähän tarkemmin, mitä se negatiivinen sisäinen puhe oikein on.

Me kaikki puhumme itsellemme mielessämme. Ehkä jotkut (kuten minä) puhuvat itselleen myös ääneen. Oletko koskaan kiinnittänyt tarkempaa huomiota siihen, miten kommentoit omaa tekemistäsi? Tehdään ajatusleikki, joka voi auttaa sinua saamaan kiinni sisäisestä puheestasi. 

Kuvitellaan tilanne, jossa olet laittamassa ruokaa. Tarvitset siihen kananmunia. Otat kananmunapaketin rivakasti pöydältä - ja se lipsahtaa vahingossa lattialle. Useampi kananmuna rikkoutuu. 
Mieti hetki, mitä sanot mielessäsi itsellesi. Keksi vuorosanat mielessäsi tai kirjoita ne ylös.



En nyt aio valehdella: minulle tulee ensimmäisenä mieleen kirosana. Vuorosanani menisivät suurin piirtein näin: "V*ttu! Miksi tiputin kananmunat? Kuka voi olla näin s*atanan tyhmä! Millainen ihminen ei osaa edes olla rikkomatta kananmunia?"
       Yleensä tällaisen ensireaktion jälkeen alan tyynnytellä itseäni: "Oho, kävipä köpelösti. Näin olisi voinut käydä kelle tahansa. No, onneksi kaikki munat eivät hajonneet. Ja voinhan minä nyt käyttää nämä, jotka vähän halkesivat. Ei hätää!"
       Kuulostavatko tällaiset puheet tutulta?


Seuraava taulukko on kirjasta Omannäköinen elämä (Herlevi, M. ja Ståhlberg, L., 2017). Taulukko perustuu Edmund J. Bournen (2000) luokitteluun negatiivisesta sisäisestä puheesta. Tunnistatko mitään itsessäsi - oletko kriitikko, täydellisyydentavoittelija, huolestuja tai uhri? Eräs tuttuni tunnisti itsessään ihan jokaisen, eli sekin on ihan mahdollista :D Itselleni eniten kolahtaa "kriitikko", koska olen pahin itseni arvostelija.




En usko, että kovin pian saan muutettua kielteistä ensireaktiotani epäonnistumisiin. Se on ja pysyy ainakin vielä toiset 26 vuotta. Mutta kovasti harjoittelemalla olen oppinut myös toisenlaisen, myönteisen, reaktion. Aiemmin en osannut ajatella mitään muuta kuin itseni huonoutta. Jäin sättimään itseäni ja olin pettynyt ja vihainen tuntikausia, ehkä jopa loppupäivän. Puhuin itselleni niin kuin kiusaaja puhuu kiusatulle: painoin alas ja sain itseni uskomaan, etten ole minkään arvoinen, vaan onneton luuseri. Olenkin onnellinen siitä, että harjoittelemisen myötä olen oppinut myös tuota jälkimmäistä lempeää puhetta.

Itsensä kannustaminen auttaa huomattavasti enemmän selviämään hankalista tilanteista kuin itseruoskinta. Periaatteeni on, että yritän olla itselleni yhtä lempeä ja mukava kuin kavereilleni, mutta kyllä se vain on huomattavasti vaikeampaa olla myötätuntoinen itseään kohtaan! Myönteinen sisäinen puhe vaatiikin harjoittelua, mutta alkaa pian tuottaa hyvinvointia. Sitä kannattaa treenata usein, sillä myönteisyys ei tule itsestään, ihan kuten eivät muutkaan tulokset.

Olen tuonut blogin ja Instagramin teksteissä esiin näitä asioita, jotka vaikuttavat henkiseen hyvinvointiin. Olen saanut useita viestejä ja kommentteja, että ihmiset tunnistavat itsessään esimerkiksi itsensä piiskaamista, liiallista tunnollisuutta ja uupumusta. Samalla useat ovat kysyneet, kuinka asiasta pääsee eteenpäin ja kuinka omaa oloa voi helpottaa. Vastaus ei todellakaan ole yksiselitteinen. Uskon, että jokainen voi löytää oman tapansa kehittyä. Tärkeintä on oma motivaatio ja usko siihen, että muutos on mahdollista. Koska se on! 

Ei ole yhtä oikeaa tapaa päästä irti suorittamisesta ja alkaa nauttia elämästä enemmän. Omassa elämässäni on toiminut parhaiten se, että olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten ajattelen ja tunnen. Olen nähnyt vaivaa sen eteen, että olen oikeasti kuunnellut itseäni: mitä juuri nyt tarvitsen, kuinka paljon jaksan, mistä saan iloa ja voimaa. Olen oppinut arvostamaan itseäni ja pitämään itsestäni. Haluan kohdella mieltäni ja kehoani kuin parasta ystävääni - rakkaudella, lempeydellä ja huumorilla. Samalla tietysti suuntaan kohti niitä tavoittteita, joita pidän tärkeinä. En yritä olla kaikessa paras, vaan haluan kehittyä niissä jutuissa, joista saan iloa. Tällä hetkellä ne ovat pääasiassa ratsastaminen, säästäminen ja psykologin työ. Muuhun ei minulla rahkeet riitä, eikä välillä riitä noihin kolmeenkaan. Elämä on kuitenkin projekti, eikä sen tarvitse olla heti valmis.