maanantai 15. huhtikuuta 2019

Kolme vuotta takana, loppuelämä edessä


Viime viikolla päättyi elämäni yksi tärkeimmistä jaksoista, kun kolme vuotta Kelan antamaa psykoterapia-tukea tuli täyteen. Kolmen vuoden ajan kävin joka viikko 45 minuutin psykoterapiaistunnolla. Kela korvasi noin 80 euron käynnistä lähes 60 euroa. Muutoin minulla ei olisi ollut psykoterapiaan varaa.

Päädyin psykoterapiaan, kun kolmantena opiskeluvuonna romahdin henkisesti. Kaikki alkoi siitä, kun tein kandintutkielmaani. Se, mitä nyt kuvailisin kolmenkymmenen sivun kevyeksi esseeksi, tuntui silloin elämän ja kuoleman asialta. Uuvutin itseni täysin kirjoittamisen parissa. Ei se itse työ minua uuvuttanut, vaan valtava stressi ja riittämättömyyden tunne. Pelkäsin, että yliopistossa viimein huomattaisiin, että olin liian tyhmä sinne. Pelkäsin ihan oikeasti, että minut potkittaisiin ulos, koska olin mielestäni niin huono. Olin niin ahdistunut, etten kestänyt enää. Ensin sain paniikkikohtauksia, sitten turruin ja menetin lähes kaikki tunteeni. Olin niin masentunut, etten uskonut koskaan selviäväni.

Opiskeluaikana kävin puolitoista vuotta psykoterapiassa. Keskityimme itsemyötätunnon ja armollisuuden opetteluun. Hiljalleen itseviha alkoi helpottaa ja halusin viimein tutustua itseeni. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pohdin, millaisista asioista nautin ja mikä oli minulle tärkeää. Ennen psykoterapiaa käytin kaiken tarmoni sen miettimiseen, miltä elämäni näyttää muiden silmissä ja riitänkö muille. Lopulta ymmärsin, että suurin haasteeni on riittää itselleni.




Noin kaksi vuotta sitten muutin pääkaupunkiseudulle ensin loppuharjoitteluun, sitten töihin. Jatkoin psykoterapiaa uuden psykoterapeutin kanssa. Kuten arvata saattaa, molemmat psykoterapeuttini olivat peruskoulutukseltaan psykologeja. Psykoterapeutti voi olla myös esimerkiksi sosiaalityöntekijä, sairaanhoitaja tai lääkäri. Toisen psykoterapeutin kanssa keskityimme paljon tunteisiin. Minun on todella vaikea tunnistaa omia tunteitani, koska tukahdutan niitä todella tehokkaasti. Olen pienestä asti ollut temperamenttinen, mutta pikku hiljaa olen oppinut pelkäämään omia voimakkaita reaktioitani. Ympäristöstäkään ei ollut apua, sillä luonnollisesti vihanpuuskista ja liian kovaa nauramisesta sai useimmiten vain toruja. Opin ajattelemaan, että tunteeni ovat vääränlaisia, eikä niitä kannata kokea tai näyttää muille. Lopulta se johtikin siihen, etten enää tiennyt yhtään, mitä tunsin, vaan sisälläni oli valtava tyhjyys.

Nyt kolmen vuoden psykoterapia on päättynyt. Päällimmäisenä tunteena on helpotus ja kiitollisuus. Kun katson kolme vuotta taaksepäin, on suoranainen ihme, että olen nyt tässä. Niin syvissä vesissä liikuin silloin. Toinen terapeuttini sanoi, että usein ihmiset ovat pettyneitä siihen, mitä terapia antaa: se ei tarjoa valmiita vastauksia, vaan ennemminkin lisää kysymyksiä pohdittavaksi. Minä olen terapiasta pelkästään kiitollinen. Pääsin pidemmälle kuin olisin osannut edes ajatella. Olen minä itsekin tehnyt ihan hurjasti töitä paranemiseni eteen, mutta en olisi pystynyt siihen ilman tukea.

Sain apua silloin kun tarvitsin. Ilman psykoterapiaa en olisi pystynyt jatkamaan opintoja, enkä olisi pystynyt menemään töihin. Nykyinen työni psykologina on henkisesti niin raskas, etten jaksaisi sitä ilman, että olen saanut apua omien tunteideni ja ajatusteni työstämiseen. Vaikka kolme vuotta ehkä kuulostaa pitkältä ajalta, paljon jäi vielä kesken. On vielä monia asioita, jotka mietityttävät, mutta onneksi niitä voi selvittää ilman psykoterapiaakin. Olen päässyt "henkisen kasvamisen" makuun, enkä ole vielä oppinut kaikkea! Olen kuitenkin oppinut pitämään itsestäni ja luottamaan siihen, että osaan pitää huolta itsestäni ja pärjään elämässä. Samaan aikaan olen oppinut, että voin myös luottaa läheisteni tukeen. Salasin psykoterapiani aika kauan, mutta jossain vaiheessa koin vain helpompana olla rehellinen. En häpeä sitä, että olin psykoterapiassa. Kenenkään ei pitäisi. Paljon huonompi asia on se, että voi huonosti, eikä tee mitään auttaakseen itseään. Olen ylpeä siitä, että hakeuduin opiskelijaterveydenhuoltoon ja pyysin apua. Muuten en olisi nyt tässä.

Toivottavasti tarinani kannustaa muitakin hakemaan itselleen tukea, jos sitä tarvitsee. Kerron mielelläni aiheesta lisääkin, jos se ihmisiä kiinnostaa. Aihe on aika henkilökohtainen, enkä kuitenkaan ole psykoterapiasta ihan hirveästi puhunut, vaikken sitä myöskään salaile. Vastaan tosi mielellään kysymyksiin, jos sellaisia haluaa esittää :)



6 kommenttia :

  1. Oi miten jännää, että päädyit psykoterapiaan tulevana psykologina! Mietitkö ennen avun hakemista, vaikuttaako se uraasi että sinulla on taustalla terapiajakso? Jotkut kuumottelevat, että heistä lukee omakannassa tms. arkaluontoista tietoa. Osa väittää jopa, että diagnoosi on leima, joka voisi haitata työllistymisen tapaisia asioita. Tiedätkö, onko tämä pelko aiheeton? Osa tuntuu jättävän hakematta apua juuri leimaantumisen pelon vuoksi.
    Sori toinen kysymys perään, mutta vaikutat tietävän asioista joten... Jos kelan tukeman terapian jättää kesken vaikka vuoden jälkeen, onko siinä joku aikaraja, milloin pitää palata terapiaan jotta kela taas myöntyy tukemaan sitä? Tarvitaan varmaan uusi B-lausunto, jos tauko käy pitkäksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, on oikeasti ollut tosi mielenkiintoista ja hyödyllistä päästä seuraamaan ammattilaisten työtä asiakkaan näkökulmasta! :)

      Joskus aiemmin epäröin avun hakemista juurikin leimautumisen pelossa, mutta lopulta olo oli niin kauhea, että en olisi voinut mennä työelämään, jos en olisi hakenut apua. Kannassa lukee diagnoosini ja b-lausuntoni, eikä niitä saa sieltä kuka tahansa käydä katsomassa - ei varsinkaan työnantaja. Olisi kyllä todella kummallista, jos mielenterveysalalla työnantaja jättäisi palkkaamatta sen perusteella, että olen käynyt psykoterapiassa. Se olisi laitonta ja antaisi sellaisen kuvan työnantajasta, etten itse kyllä sellaiselle haluaisi töihinkään. Eihän psykoterapia automaattisesti tarkoita sitä, ettei olisi työkykyinen.

      Tuosta tauosta en osaa sanoa. Jotenkin muistelisin, että vuoden sisällä pitäisi terapiaa jatkaa, mutta tämä on kyllä vain mututuntuma. Kannattaa ehdottomasti ottaa Kelaan yhteyttä puhelimitse tai laittamalla viestiä, he kyllä osaavat opastaa asiassa :) Uusi b-lausunto tarvitaan aina, kun hakee kuntoutustukea psykoterapiaan. Esimerkiksi minä toimitin uuden b-lausunnon vuoden välein, koska psykoterapia myönnetään yhdeksi vuodeksi kerrallaan, korkeintaan kolmen vuoden ajaksi.

      Poista
  2. En oikein tiedä mitä polkua pitkin tänne blogiisi löysin, mutta täällä ollaan. Ja ensimmäisen postauksen luettuani päätin jäädä blogiasi seuraamaan ja liityin lukijaksi.
    Tuosta vielä, että jättääkö se leiman jos on psyk. merkintä papereissa. Jättää se. Tiedän sen liiankin hyvin sen kautta että olen sairaanhoitaja ja jos meille tuli potilas joka oli hakenut apua vaikka masennuksen takia. Se oli ensimmäinen asia joka potilaasta sanottiin kun raporttia alettiin pitämään, vaikka potilas oli meillä ihan eri syystä. Ja tietokoneille oli ruuhkaa että jokainen varmasti pääsi lukemaan tuon potilaan psyk. lehdet. Toivottavasti minä en syyllistynyt tähän. Sitten tiedän yhden nuoren äidin joka ei millään tullut raskaaksi hoidoistakaan huolimatta ja hän olisi halunnut mennä jonnekkin puhumaan näistä asioista. Mutta ei hän uskaltanut, kun jos olisi ollut psyk. merkintä papereissa ei olisi ollut mitään toiveita päästä adoptiojonoon, jos ei olisi alkanut odottaa vauvaa, eli oli vain pakko jaksaa, ilman keskustelu apua.
    Tuleppas sinäkin käymään aurinkokujalla kylässä. Minä postailen sisustamisesta ja puutarhanhoidosta sekä rakkaasta harrastuksestani nukkekoti elämästä ja vielä kaikesta mitä elämä tuo eteen.
    Rauhallista pääsiäisviikkoa sulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa! Tietysti mielenterveysdiagnoosit aina säilyvät terveystiedoissa, se on selvä. Itsekin olen joutunut lääkärikäynneillä perustelemaan, että väsymykseni ei johdu välttämättä masennuksesta. Lääkäri ei meinannut millään uskoa, kunnes suostui katsomaan rauta-arvoja, jotka olivat aivan ala-arvoiset. Mutta tietenkään diagnoosien ei pitäisi vaikuttaa esimerkiksi opiskelu- tai työmahdollisuuksiin.
      Sinulla on kiva blogi, aivan ihania sisustuskuvia! :)

      Poista
  3. Olet kyllä rohkea kun uskalsit hakea apua (huolimatta leimautumispeloista), ihana kuulla että se auttoi ja voit nyt paremmin :) Ja hienoa myös että puhut näistä asioista avoimesti, rohkaisee varmasti monia muitakin hakemaan tukea tarvittaessa. Hyvää kevättä sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustuksesta! Toivon kovasti, että voisin esimerkilläni madaltaa kynnystä hakea apua. Ihanaa kevättä sinullekin! :)

      Poista