tiistai 28. toukokuuta 2019

Väritön, hajuton ja mauton (eli psykologi)


Olen viime aikoina tullut pohtineeksi paljon ammatillista identiteettiäni. Päällimmäisin kysymys lienee ollut "millainen psykologi minä olen". Toisekseen olen pohtinut useissa tilanteissa "olenko psykologi myös vapaa-ajalla".

Olen kokenut sopivani hyvin amispsykologiksi. Koen luonteeni sopivan hyvin tähän ympäristöön, sillä olen rento, maanläheinen ja käytännöllinen ihminen. En hätkähdä ihan pienistä, sillä elämässä on tullut vastaan kaikenlaista. Koen tässä työssä olevani oma itseni. Toisaalta olen ensimmäistä kertaa todella ymmärtänyt, että henkilökohtainen identiteettini on erilainen kuin psykologin identiteettini. Olen työssä harkitsevampi, kuuntelevampi ja miellyttävämpi. Vapaa-ajalla en juurikaan jaksa small talkia tai tuntemattomiin ihmisiin tutustumista: tämä työ vaatii jatkuvaa sosiaalisuutta, ja vapaa-ajalla haluan olla paljon yksin tai vain läheisimpien ystävieni kanssa. Halua uusiin ihmisiin tutustumiseen tai minkäänlaiseen minglailuun ei ole.



Nykyisessä työssä olen tullut useaan yllätetyksi henkilökohtaisilla kysymyksillä: missä asut, mitä harrastat, onko sinulla poikaystävää, onko sinulla ollut mielenterveysongelmia... Huomaan usein meneväni helposti lukkoon, jos en ole ehtinyt etukäteen miettiä, mitä kaikkea olen valmis itsestäni jakamaan. Osittain tiedostan, että olen ihmisenä varsin varautunut ja introvertti. Osittain uskon tämän liittyvän myös siihen, että auttamistyössä on ihan pakko pitää vähän välimatkaa. En halua ohjata asiakkaan ajattelua tai tuntemista omilla asenteillani. Psykologin kanssa puhumisen ei ole tarkoitus olla kaverillista jutustelua, kuulumisten vaihtamista tai kokemusten jakamista. Psykologin pitää tarjota erilaista keskustelua, sellaista, jossa ihminen oppii jotain itsestään eikä työntekijästään. Tavallista arkipäivän jutustelua voi harrastaa kenen kanssa tahansa, enkä näe mitään syytä tarjota sellaista. Kerron hyvin harvoin omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, enkä pyri korjaamaan asiakkaiden arvomaailmaa tai moraalikäsityksiä, vaikka ne olisivat erilaisia kuin minun. Niin kuin eräs kaverini sanoi, psykologin pitää osata työssä päästää irti omista asenteistaan sen verran, että hän on "väritön, hajuton ja mauton".

Välillä saan etenkin nuorilta kritiikkiä tästä asiasta. Minulta on vaadittu, että olisin aidompi ja puhuisin niin kuin kaverille puhutaan. Minulta on vaadittu, että ottaisin yhteyttä myös vapaa-ajalla ja että tapaisin nuoria heidän omissa kodeissaan. Jotkut nuoret ovat yllättyneet tiedosta, että minulla on erikseen työpuhelin, eivätkä he saa tietoonsa henkilökohtaista puhelinnumeroani. Koska haluan tehdä työtä ihmisten kanssa ja auttaa, kielteinen palaute satuttaa. Muutaman kerran jälkeen olen kuitenkin oppinut käsittelemään asiaa. Olen tullut siihen tulokseen, että välitän aidosti näistä nuorista. Olen heistä ylpeä, jos he pääsevät eteenpäin, ja huolissani, jos asiat eivät suju. Työaikana näen vaivaa, että he saisivat tarvitsemaansa apua. En voi kuitenkaan 24/7 elää toisten elämässä ja toisten tunteissa, vaan tarvitsen aikaa omalle elämälleni. Olen itsekin vielä nuori ja etsin omaa identiteettiäni ja paikkaani maailmassa. Molemmat katoavat helposti, jos niille ei anna tarpeeksi tilaa. 

Joinakin viikkoina olen ihmetellyt, miksi minulla on mieliala niin matalalla. Silloin olen tajunnut, että olen tavannut paljon masennuksesta kärsiviä opiskelijoita. Vaikka olen "ammattiauttaja", olen silti ihminen, ja tämä työ on henkisesti kuormittavaa. Samalla tavalla kuin muita saattavat kuormittaa läheisten huolet ja ongelmat, minua kuormittavat joka päivä asiakkaiden vaikeat tarinat ja vaikeat tunteet. Niinpä joudun todella kiinnittämään huomiota vapaa-aikaani, jotta se on tarpeeksi palauttavaa ja rentouttavaa. Joskus vapaa-ajalla saatan miettiä asiakkaitteni ongelmia, vaikka pyrinkin välttämään sitä. Toisaalta olen huomannut, että vapaa-ajalla kaipaan ympärilleni hyvin tasapainoisia ihmisiä ja rauhoittavia asioita: kun töissä joutuu usein olemaan huolissaan, vapaalla haluaisi vain ottaa rennosti. En esimerkiksi jaksa katsoa dokumentteja sodasta tai tv-sarjoja syrjäytyneistä nuorista, kun samat asiat pyörivät mielessäni joka päivä töissä. En myöskään halua lukea ammattikirjallisuutta kotona. Vapaa-ajalla en halua olla psykologi. En halua olla ihminen, joka ymmärtää ja ymmärtää, kuuntelee ja kuuntelee. Vapaa-ajalla haluan olla tavallinen ihminen, joka kiukuttelee kun on nälkä, joka laukoo kärkkäitä kommentteja, joka nauraa liian kovaa ja väärään aikaan, joka puhuu vahingossa kaikkien päälle ja jota jännittää, kun pitää jonottaa kaupassa.


tiistai 7. toukokuuta 2019

Elämän tärkein matka


Palasin juuri eilen illalla ulkomaanmatkalta, jonka tein ensimmäistä kertaa yksin. Vietin neljä päivää Latvian Riiassa vain itseni ja tuntemattomien hostellivieraiden kanssa.

Yksin matkustaminen taitaa olla yleisempää kuin olin ennen matkaani luullut. Minulle se ei todellakaan ollut mikään itsestäänselvä valinta: olen ihminen, joka pelkää jopa Vantaan sisäisessä bussissa eksyvänsä. En ikinä tajua ilmansuuntia. Hävitän tavaroitani sitä mukaa kuin löydän aiemmin hävinneitä. Meinaan kompastua jokaiseen vastaan tulevaan portaaseen. Ei siis voinut ottaa annettuna, että ylipäätään selviäisin Riian-reissusta hengissä. Mutta niinpä vaan selvisin!


Latvialaisnainen odottamassa junaa Kemerin asemalla.

Mikä sitten sai minut lähtemään reissuun yksin? Minulla on kyllä paljon tuttuja, jotka tykkäävät matkustella. Suurin syy olikin ehkä itseni voittaminen. Kirjoitin viime viikolla instagramiin poteneeni viime aikoina epämääräistä tyytymättömyyttä. Minusta tuntui, etten ole kellekään tärkeä. Syytin puolisoani siitä, ettei hän ole tarpeeksi kiinnostunut minusta. Mitkään vakuuttelut eivät riittäneet minulle. Yritin saada puolisoni vakuuttamaan, kuinka ihana ja tärkeä olen, jotta uskoisin siihen itsekin. Kun tajusin tämän, olin tosi pettynyt itseeni: en voi määritellä itseäni ja arvoani toisten ihmisten kautta. Minun on osattava itse viihtyä omassa seurassani, rakastettava ja arvostettava itseäni. Jotenkin itselleni vain on helpompaa jättää se muiden vastuulle. Tajusin jopa matkustaneeni aina toisten kanssa siksi, että ajattelin vain jaettujen muistojen olevan arvokkaita: jos joku ei olisi kokenut samoja asioita kanssani, kokemukset eivät olisi niin tärkeitä. Ihan naurettavaa!

Miltä siis tuntui neljä päivää omien ajatusteni, tunteideni ja vitsieni kanssa? Suoraan sanottuna aivan todella vapauttavalta. Etukäteen pelkäsin tulevani yksinäiseksi, mutta vielä mitä. Oli aivan ihanaa, kun ei tarvinnut miettiä, mitä paikkoja matkakumppani haluaisi nähdä tai jaksaako hän vielä kävellä. Kun minulla oli nälkä, menin syömään. Kun näin kivan puiston, menin sinne istumaan. Minulla oli mukavia keskusteluja niin oman pääni sisällä kuin toisten hostellivieraiden kanssa. Lähdinpä jopa päiväretkelle heidän kanssaan. Minä, joka olen aina hirveän varautunut ja epäsosiaalinen. Sain kyllä eräältä italialaismieheltä kommenttia siitä, että vaikutin aluksi ujolta ja kylmältä, mutta siltä tulen varmasti aina vaikuttamaan, jos italialaisiin vertaa :D


Riika on mielenkiintoinen sekoitus uutta ja vanhaa, hienoa ja kauheaa.
Talo Agenskalns-nimisessä kaupunginosassa, joka oli henkilökohtainen suosikkini.

Riika ja koko Latvia on ihan mieletön paikka, johon jokaisen suomalaisen pitäisi tutustua. Majoituin kolme yötä vanhassakaupungissa Naughty Squirrel -hostellissa, joka osoittautui nappivalinnaksi. Vanhakaupunki oli hyvin samanlainen kuin muutkin näkemäni eurooppalaiset vanhat kaupungit. Kauempaa löytyi hurjasti jugend-rakennuksia. Lempipaikkani olivat silti Agenskalns ja Kippsala Daugava-joen toisella puolella: päällystämättömiä hiekkateitä, hulppeita design-taloja, villiintyneitä puutarhoja ja hylättyjä hirsirakennuksia... Molemmat paikat olivat kuin unesta. Latvia on todella mielenkiintoinen yhdistelmä uutta ja vanhaa, designia ja röttelöä, Neuvostoliittoa ja Eurooppaa. Tällä kertaa ehdin tutustua maahan vain vilaukselta, ja aion todellakin mennä uudelleen.

On aina mielenkiintoista tutustua uuteen maahan ja kulttuuriin. Tällä matkalla tärkeimmät asiat opin kuitenkin itsestäni. Koko reissu antoi kipeästi kaipaamani muistutuksen: minä pystyn ihan mihin vain haluan. Voin luottaa siihen, että teen järkeviä päätöksiä. Voin luottaa siihen, että minulla on mukavaa itseni kanssa.  Minun ei tarvitse koko ajan kokea epävarmuutta ja suunnitella asioita loppuun saakka, vaan voin välillä ottaa rennosti. Ja reissun tärkein oppi: olen hyvä tyyppi, vaikka joku ei olisi koko ajan kertomassa sitä minulle. 

Tehtiin porukalla päiväretki Kemerin kansallispuistoon.