torstai 11. heinäkuuta 2019

Mitä kuuluu möykylle


Tällä kertaa haluan kirjoittaa ahdistuksesta. Kutsun sitä möykyksi. Elämässäni on tapahtunut viime aikoina paljon kivoja juttuja, joista olen ollut kiitollinen. En kuitenkaan ole päässyt iloitsemaan täysillä, sillä päällimmäiseksi tunteeksi on monessa tilanteessa noussut ahdistus. Ahdistus on tuttua tietysti psykologin työstä mutta vielä enemmän ihan henkilökohtaisesta elämästä. Ahdistus on ollut luonani kauan, välillä hiljaisempana ja välillä koko elämäni vallaten.

Kirjasta Voimaa - Hyvän elämän alku:
Kuvitellaan möykkyä, joka sisältää elämäntilanteessa tällä hetkellä olevia paineita, huolia ja vaikeuksia. Joskus elämä tuntuu siltä, kuin olisi polvillaan huolten möykyn alla. Kun tilanne jatkuu pitkään tällaisena, kyse on selviytymisestä. Silloin elämä on kuin konttaamista päivästä toiseen möykky niskassa. Kontatessaan ei voi nähdä vaihtoehtoisia toimintamalleja tai tulevaisuutta, siinä asennossa kykenee vain raahautumaan eteenpäin.

Huomasin tässä vastikään, että elämä todella on ollut vain selviytymistä jo jonkin aikaa. Selviytyminen on tarkoittanut pakenemista, selän kääntämistä. Minulle ahdistus on samanlainen haamu kuin mitä Philipp Pullman kuvailee fantasiakirjassaan Salaperäinen veitsi: jos en suostu näkemään sitä, se ei voi hyökätä kimppuuni. Täytän elämäni ihan millä vain suorittamisella, johon voin upota sen sijaan, että kohtaisin ahdistukseni. Käännän sille selkäni, mutta silti tunnen koko ajan, kuinka se hengittää niskaani, vain odottaa, että vahingossa kääntäisin päätäni.


Olen ollut kesän töissä. Koulupsykologilla asiakkaita ei (luonnollisesti) ole mitenkään jonoksi asti. Rankan ja kiireisen lukuvuoden jälkeen olin ajatellut nauttivani hiljaisista hetkistä, mutta tekemisen puute onkin johtanut "möykyn" räjähdysmäiseen kasvuun. Kun en voi täyttää työpäivääni kiireellä, ahdistus saa minut kiinni. Se istuu rintani päällä ja tekee hengittämisestä vaikeaa. 

Miksi en sitten vain kohtaa ahdistustani? Miksi en mieti, mikä möykkyä kasvattaa? Miksi en tee niin kuin muitakin neuvon?
Oikea vastaus: Koska se pelottaa. Pelottaa, että tajuan itsestäni jotain, mitä en aiemmin tiennyt. Pelottaa, että tajuan eläneeni ihan väärin ja olen vain pettynyt itseeni. Pelottaa, että itsevarma ja tyyni ulkokuori murtuu. Pelottaa, että itken taas julkisesti ja romahdan, enkä pääse sängystä ylös. 
Joitakin vuosia sitten, lukiossa ja yliopistossa, kuvittelin, ettei ole mitään, mitä en voisi saavuttaa. Kuvittelin, ettei ole mitään, mitä en jaksaisi. Ei mitään, mihin en venyisi. Kuvittelin, että voisin hallita mieltä ja kehoani, tukahduttaa kaiken ja toimia kuin robotti. Tiedättekö mitä sitten kävi? Minä uuvuin täysin. Jäin sängyn pohjalle. En voinut kuin itkeä. Samaan aikaan alkoivat ihan mielettömät vatsakivut, jotka estivät minua nukkumasta. Sattui niin paljon, että pelkäsin sisäelinten pettävän. Toivoinkin niin, että kipu vain loppuisi. Ja tiedättekö, mikä minua huolestutti eniten? Tietenkin se, että vatsani oli niin turvonnut - näytin siis lihavalta. En voinut kontrolloida edes kehoani ja ulkonäköäni enää, kuinka nöyryyttävää. Harkitsin vakavasti jättäväni luentoja välistä, etteivät ihmiset näkisi isoa vatsaani ja luulisi, että olisin menettänyt itsekontrollin. Onneksi lopullinen romahdus viimein pakotti minut hakemaan apua ja päädyin psykoterapiaan. Siitä kirjoittamani teksti löytyy tästä.

Välillä haluaisin nousta tuon parikymppisen Roosan yläpuolelle, miettiä nenääni pitkin katsellen, kuinka paljon viisaampi olenkaan nyt. Mutta kai sitä pitää nöyrtyä ja tajuta, että olen taas tekemässä samat virheet. Olen taas kontrolloimassa tunteitani ja kääntämässä möykylle selkäni. Jo monta viikkoa olen ollut vihainen itselleni, kun en ole saanut ahdistusta kuriin. Kun ainoa keino saada ahdistus kuriin on antaa sille huomiota. Ainoa asia, mitä tarvitsisi tehdä, olisi maata pari päivää sohvalla möykyn kanssa. Puhua sen kanssa kaikista epäonnistumisista ja peloista, joita on. Ottaa möykky syliin ja silitellä sitä. Rutistaa ihan kunnolla. Siitä se tykkää, ja niin siitä tulee jälleen kaverini. 

En usko, että möykky koskaan katoaa elämästäni lopullisesti. Se tulee aina olemaan lähelläni, välillä isompana ja välillä pienempänä. Tulen aina olemaan ahdistukseen ja masennukseen taipuvainen ihminen, koska sellainen minä olen. Tulen aina tukahduttamaan tunteitani, kun ne meinaavat tulla suorittamisen tielle. Mutta jospa olisi kuitenkin mahdollista opetella ihan vähän aikaisemmin päästämään kontrolloinnista irti. Jospa möykyn voisi ottaa vähän useammin syliin, käyttää sitä vaikka lenkillä tai leffassa.

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Puškinin ja Dostojevskin kaupungissa



Vietimme kesäkuussa toisen puoliskoni kanssa viisi päivää Pietarissa. Eihän siitä kauaa olekaan, kun kävin Riiassa, ja kirjoitin siitäkin blogiin (tässä linkki). Nyt olen kyllä matkustanut ihan urakalla ja näyttää vaarallisesti siltä, että blogista on tulossa todellinen matkablogi! No, kesän jälkeen ei ainakaan hetkeen ole luvassa uusia matkoja.

Päädyimme valitsemaan matkakohteeksi Pietarin, koska halusimme välttää lentämistä. Allegro-juna oli tosi helppo ja kiva tapa matkustaa. Se lähti ihan kodin vierestä, mikä tietenkin johti siihen, että juostiin paikalle ihan viime hetkellä :D Olen ollut Venäjällä kolmesti, kerran lapsena ja viimeksi pari vuotta sitten Kazanin kaupungissa. Kazanissa juuri kukaan ei osannut englantia, mikä toi vähän jännitystä myös tähän Pietarin-reissuun. Mutta kuten luvattiin, Pietari on kansainvälinen ja hyvin eurooppalaistyylinen kaupunki, jossa englannilla pärjää ihan hyvin. Matkan aikana leimahti kuitenkin jälleen kipinä venäjän kielen opiskeluun. Olisihan siitä hyötyä, jos osaisi sanoa muutakin kuin "terve" ja "kiitos". Pietarissa ihmiset ovat kohteliaita ja avuliaita, mutta erittäin ujoja puhumaan englantia.

Pietari on Pietari Suuren 1700-luvun alussa perustama kaupunki, joka on täynnä toinen toistaan upeampia palatseja ja kirkkoja. Omasta mielestäni upein kirkko oli aivan ehdottomasti Pyhän Nikolaoksen katedraali hieman kauempana keskustasta. Pietarissa viitsii jopa käydä katsomassa kirkkoja sisältä - Kazanissa naisten piti pukea kirkkoon sekä pitkä hame että hiukset peittävä huivi, kun taas Pietarissa sisään sai mennä ihan omana itsenään.

Upein kirkko oli ehdottamasti Pyhän Nikolaoksen katedraali ydinkeskustan ulkopuolella.

Kiersimme jonkun verran "pakollisia" nähtävyyksiä. Eremitaasi oli upea, mutta myös aivan täynnä aasialaisia turisteja.

Kauniit kanaalit halkovat keskustaa.

Vanhoissa rakennuksissa oli toinen toistaan upeampia yksityiskohtia.

Pietarin kaupunkia halkoo Neva-joki ja useita kanavia. Jokimaisemat ja vanhat rakennukset ovat upeita. Pietarista tekee kiehtovan se ristiriita, kun poikkeaa upeilta pääkaduilta sivukujille tai rakennusten sisäpihoille, joissa odottavat päällystämättömät tiet, lautakasat ja graffitit. Huomasimme pian, että opaskirjat ja julkisivut kertoivat ihan eri tarinaa kuin hämyiset kadut ja hipsteriravintolat. Parhaimmillaan Pietari esitteli Heinätorin alueella tyylikkäitä pitsa- ja burgerpaikkoja pienpanimo-oluineen ja industrial-sisustuksineen. Pahimmillaan Pietari oli liikenteen melua, ruuhkaa ja turistimassoissa jonottelua. Menimme aluksi kiltisti matkaoppaaseen merkittyihin tärkeisiin paikkoihin, mutta kyllä mielenkiintoisimmat jutut löytyivät ihan muualta kuin Eremitaasista ja Pietari-Paavalin linnoitukselta.



Henkilön Pikseleitä ja Psykologiaa (@pikseleitajapsykologiaa) jakama julkaisu


Prameiden palatsien takaa löytyi karuja maisemia ja hipsteripaikkoja.




Sitten vähän rahallisia faktoja: Pietariin pääsee erittäin kätevästi VR:n Allegro-junalla. Matka kesti Tikkurilasta vähän päälle kolme tuntia ja maksoi noin 30 euroa suuntaansa. Tähän päälle tuli vielä kertaviisumi, joka maksaa noin 60-100 euroa riippuen siitä, miten sen itselleen hankkii. Hotelli (joka ei ollut halvin mahdollinen, koska haluttiin joku kiva paikka) maksoi pari sataa per nenä neljältä yöltä. Paikan päällä Pietarissa käytimme molemmat vähän päälle sata euroa kaikkiin museoihin, ruokiin ja liikkumisiin. Pietari onkin todella edullinen kaupunki suomalaisen turistin näkökulmasta. Kaikki hinnat ovat noin kolmasosasta puoleen Suomen hinnoista.

Venäjä on maa täynnä nähtävää historian ja kulttuurin ystäville. Minä rakastan palatseja ja museoita ja viihdyinkin Pietarissa erittäin hyvin! Moni museo jäi vielä näkemättä, toisella kerralla haluaisin päästä ainakin Venäläiseen museoon ja Etnografiseen museoon. Tällä kertaa keskityttiin kirjallisuuteen ja Eremitaasin lisäksi vierailtiin niin Puškinin kuin Dostojevskin kotimuseoissa. Etenkin kansallisrunoilija Puškinin museo antoi jälleen hyvän muistutuksen siitä, miten fakta ja tunteet sekoittuvat usein helposti keskenään, kun puhutaan historiasta: Venäjällä Puškin on todella nostettu jalustalle täydellisen yli-ihmisen asemaan. Hänestä kerrottu sankaritarina nosti hymyn huulille tahattomalla komiikallaan.

Olen aina ajatellut, että Pohjoismaat muistuttavat kulttuuriltaan paljon toisiaan. Olen käynyt useita kertoja Tukholmassa, jossa olo tuntuu aina kotoisalta. Sama kotoinen olo valtasi minut kuitenkin myös Pietarissa. Jos Tukholmaa voisi verrata Helsinkiin, Pietari muistuttaa elävästi kotiseutuani Pohjois-Savoa: ihmiset olivat pidättyväisiä ja omissa porukoissaan viihtyviä, mutta toisaalta hyvin uteliaita. Meitä tuijotettiin avoimesti niin kadulla kuin ravintoloissa - ilmeisesti ulkonäkömme paljasti meidät ulkomaalaisiksi. Kanssakäyminen tehtiin naama peruslukemilla, hymyt säästettiin kavereille ja puolisoille. Pietarilaisista syntyi kuva ylpeinä mutta samalla kohteliaina ja kiinnostuneina.

Kokonaisuudessaan Pietari antoi hyvän kuvan itsestään. Kaupunki on niin iso, että paljon jäi vielä näkemättä. Saimme kuitenkin hyvän vilauksen siitä underground-kulttuurista, jota ei matkaoppaissa osata mainita. Aion mennä uudelleen Pietariin ja ottaa vielä paremmin selvää! :)

Julkinen liikenne oli Pietarissa toimiva ja selkeä. Testasimme niin ratikan, bussin kuin metronkin.




perjantai 5. heinäkuuta 2019

Kymmenen kuukauden opit


Työni kahdella ammattikoululla päättyi juuri hetki sitten. Syksyllä aloitan uuden lukuvuoden lukion ja nuorten peruspalvelujen psykologina.

Lukuvuosi ammattikoululla hujahti ohi nopeasti. Pidin työstä kovasti, mutta kymmeneen kuukauteen mahtui luonnollisesti niin iloja kuin suruja. En ollut aiemmin tehnyt töitä yksin vaan aina työparin kanssa. En myöskään ollut työskennellyt koulussa, enkä nuorten kanssa. Koen oppineeni paljon niin psykologin työstä kuin itsestäni ihmisenä. Niin kuin aina, haluan jakaa kokemukseni myös täällä! :)

Kirjoitin aiemmin helmikuussa työstäni ammattikoulun psykologina. Silloin kerroin työstä tarkemmin ja konkreettisemmin, mutta nyt haluaisin pohtia työtä yleisemmällä tasolla. Aiempi teksti, "Työstä ja ammatista", löytyy täältä.



Mitä siis olen oppinut?


1. Ei ole yhtä oikeaa tapaa auttaa
Totta puhuen en uskaltanut odottaa ammattikoulun psykologin työltä mitään. Hain kyseistä työtä, koska en viihtynyt edellisessä työpaikassani perheneuvolassa. Koin ilmapiirin todella ahdistavaksi ja voin huonosti. Hain koulupsykologiksi siksi, että toiveenani oli saada työskennellä yksin. Perheneuvolassa oli työyhteisö ja paljon muita psykologeja, mutta koin jääväni yksin. Työyhteisön koin enemmän kuormittavana kuin tukea antavana. Ajattelin, että koulussa saisin olla rauhassa. Koska muita psykologeja ei olisi, ei kukaan myöskään olisi kyseenalaistamassa tapaani olla ja tehdä työtä.

Tässä suhteessa sain mitä halusin: olin ainoa koulupsykologi kahdella koululla. Määrittelin oman työtapani ja asiakasmääräni. Päätin itse, miten käsittelin asioita opiskelijoiden kanssa. Tämä toi minulle paljon itsevarmuutta. Tajusin, että asioita voi tehdä monella tavalla, ja jokainen niistä tavoista voi olla yhtä oikein. Tärkein oppini tässä asiassa on ollut, ettei ole yhtä oikeaa tapaa auttaa. Autan parhaiten, kun olen oma itseni ja sanon ja teen asioita, joihin itse uskon.

Pääsin työskentelemään yksin ja huomasin, että se on vahvuuteni: toimin parhaiten silloin, kun en voi jättää asioita kenenkään muun hoidettavaksi. Minulla on selkeä käsitys siitä, miten haluan työskennellä, kun minun ei tarvitse miettiä, mitä muut psykologit siitä ajattelisivat. Toisaalta huomasin ilokseni, etten ole ollutkaan niin yksin, kuin etukäteen ajattelin: tapasimme muiden koulupsykologien kanssa säännöllisesti ja kokeneemmat kollegat olivat aina puhelinsoiton päässä. Myös esimieheni on ollut minun puolellani, luottanut minuun ja ottanut asioista tarvittaessa selvää. Haluan jakaa tämän kaikille nuorille psykologeille, jotka epäröivät hakeutua koulupsykologiksi yksinäisyyden pelossa: työyhteisö voi olla hyvä ja tiivis, vaikkeivat ihmiset työskentelisi fyysisesti samassa paikassa.


2. Nuoruus on ihanaa ja vaikeaa - kuten nuoretkin
Aiemmin työskentelin lasten kanssa ja pidin siitä todella paljon. Nyt olen työskennellyt nuorten kanssa ja rakastan tätä! Nuoruus on hieno vaihe elämässä, koska silloin on jonkin verran elämää takana mutta vielä enemmän edessä. Silloin jokainen voi itse miettiä, millainen ihminen haluaa olla. Usein valinnat myös ahdistavat.

Koin itse nuoruuden tosi vaikeaksi elämänvaiheeksi ja olin eksyksissä. En tiennyt, että koulusta voisi saada apua, eikä sitä tietysti silloin olisi saanutkaan, koska koulupsykologeja ei vielä silloin kouluissa juuri näkynyt. Oma kokemukseni on vaikuttanut siihen, että haluan auttaa nuoria. On ihan mielettömän hienoa saada olla se ihminen, jolle nuoret kertovat arjesta, parisuhteista, koulusta, iloista ja huolista. Tuntuu tosi hyvältä nähdä ja kuulla, että on voinut olla avuksi. 

Lasten kanssa saa todella töpätä pahasti, etteivät he pidä työntekijästään. Perheneuvolassa oli mukavaa olla aina suosittu ja toivottu leikki- ja keskustelukaveri. Ammattikoulussa olen saanut paljon hyvää palautetta, mutta lisäksi kyllä huonoakin. Olen saanut kuulla, että olen liian nuori, että en oikeasti välitä vaan teen työtä vain rahan takia, että en ole aito vaan sanon asioita, jotka on minulle opetettu. Kun oikeasti yrittää auttaa, tällainen tuntuu todella pahalta ja muutamaan otteeseen on päässyt itkukin. Onneksi on ihania työkavereita, joiden kanssa voi jakaa kokemuksia ja purkaa omaa hankalaa oloa. Tässä työssä on todella saanut kohdata oman rajallisuutensa ja hyväksyä, että aina en osaa auttaa, aina nuori ei ole valmis ottamaan apua vastaan ja joskus toinen vain haluaa purkaa pahan olonsa minuun. Hieman samaa aihetta käsittelin tekstissä Väritön, hajuton ja mauton (eli psykologi).

Olen myös oppinut, että kestän enemmän, kuin olisin arvannut. Esimerkiksi aiemmin luulin, etten ikinä olisi voinut työskennellä traumatisoituneiden ihmisten kanssa. Tässä työssä olen päässyt avaamaan moniakin traumoja perheväkivallasta sotamuistoihin. Olen nähnyt paniikkikohtauksia, itkua ja raivoa. Olen toiminut kriisityöntekijänä. Välillä ahdistaa, mutta toisaalta olen alkanut luottaa siihen, että kaikesta selviää. Olen oppinut, että osaan reagoida vaikeisiinkin asioihin aika hyvin. Osaan sanoa paljon järkeviä asioita ja vähän tyhmiä.


3. Koulu on monipuolinen työpaikka
Koulu on siitä mielenkiintoinen ympäristö, että kaikki ihmiset käyvät koulua. Psykologin työn kannalta koulu onkin erittäin monipuolinen työpaikka. Etenkin ammattikoulussa on kaiken ikäisiä ja vaikka minkälaisia ihmisiä. Suurin osa opiskelijoista ei tule suoraan peruskoulusta. Olen päässyt työskentelemään muun muassa suoraan peruskoulusta tulleiden, perheellisten kolmekymppisten, keski-ikäisten alanvaihtajien ja maahanmuuttajien kanssa. Opiskelijoilla on hyvin erilaisia taustoja, maailmankatsomuksia ja haasteita. Se tekee työstä erittäin mielenkiintoista ja toisaalta erittäin vaativaa. Koulupsykologin työssä onkin välillä raastavaa kohdata se vaatimus, että kaikesta pitäisi tietää kaikki: pitäisi tunnistaa mitä erilaisimpia mielenterveysongelmia, osata tarjota niihin kaikkiin apua, toisaalta tuntea kaikki lähiseudun kuntien tarjoamat erikoissairaanhoidon palvelut ja ohjata osa opiskelijoista sinne. 

Koen, että koulupsykologin työ on todella aliarvostettua sen vaativuuteen verrattuna. Koulutusta pitäisi olla tarjolla paljon enemmän. Valitettavasti olen kuullut useaan otteeseen sanottavan, että tällaista perustason työtä pitää pystyä tekemään psykologin peruskoulutuksella. Ei viiden vuoden koulutuksessa kuitenkaan ehditä kaikkea opettaa. Jotkut ilmiöt liittyvät vain tiettyihin asiakasryhmiin tai tiettyyn aikaan. Olen hankkinut itselleni lisätietoa muun muassa kehonkuvasta ja huumeidenkäytöstä keskustelemiseen.




Kokonaisuudessaan olen todella pitänyt ammattikoulussa työskentelemisestä. Olisin mielelläni jatkanut, mutta tällä kertaa minut siirretään lukiolle ja nuorten peruspalveluihin. Mielenkiinnolla odotan uusia haasteita!