Ajatukset soivat kuin podcast taustalla

Usein toitotetaan, että ihmisten on hyvä opetella tunnistamaan omia ajatuksia ja hallitsemaan niitä. Esimerkiksi masentuneita ihmisiä opetetaan ajattelemaan ei-masentuneesti.  Monissa itsehoito-oppaissa ajatus on, että jos on huono päivä, yritä kuvitella, että olisi hyvä päivä. Minusta tämä on aina tuntunut vähän kummalliselta. Ainakaan minun mielenvoimani ei riittänyt ajatusten ja tunteiden muuttamiseen.

Hyväksymis- ja omistautumisterapia (HOT) pohjautuu ajatukselle, ettemme voi hallita mieltämme. Ajatuksena on, että on turha kamppailla hankalia tunteita, ajatuksia ja mielikuvia vastaan, kun emme kuitenkaan voi saada niitä pois mielestämme. Nimenomaan tällainen kamppailu ja ajatusten vastustaminen antaa mielelle vain enemmän valtaa. Oletko nimittäin huomannut, että ajattelet aina juuri sitä, mitä yrität olla ajattelematta? Jos sinun tekee mieli syödä herkkuja ja yrität olla ajattelematta niitä, ajattelet niitä vain enemmän.

Niinpä ratkaisu hankaliin tunteisiin ja ajatuksiin ei ole kontrolli, vaan hyväksyminen: voit hyväksyä, että sinun tekee mieli herkkuja. Itselläni hyväksymisen opettelu on auttanut eniten jännittämiseen. Jännitän julkisilla kulkemista, etenkin bussilla, ja etenkin uusia reittejä. Ennen häpesin tätä ja käytin hirveästi energiaa jännityksen peittelemiseen ja itseni sättimiseen, kun en saanut jännitystä kuriin. Nykyään huomaan jännityksen edelleen, mutta se ei ota minusta valtaa. Kun tajuan sydämen hakkaavan ja käsien hikoilevan, hymyilen itsekseni ja totean, että "jaaha, sieltä se jännitys taas tuli". Huomaan tunteen, mutten kiinnitä siihen enempää huomiota. Koska eihän siitä oikeastaan ole minulle haittaakaan, ei se vaikuta elämääni mitenkään. 

Oman hyvinvoinnin kannalta onkin hyvä opetella erottamaan hyödylliset ajatukset hyödyttömistä. Pelkoni siitä, että ajan bussin kyydissä liian pitkälle ohi pysäkkini, on oikeastaan aika hyödytön, koska tottakai teen kaikkeni, että jäisin oikealla pysäkillä pois. Eikä olisi kovin vaarallista, vaikka jäisin vasta seuraavalla. Niinpä minun on turha kiinnittää tähän pelkoon enempää huomiota.

Varsin hyvä taito hankaliin tunteisiin ja ajatuksiin on eriyttäminen. 

ERIYTTÄMINEN tarkoittaa sitä, että 

a) kiinnität huomiota ajatuksiin, jotka ovat hyödyllisiä: on esimerkiksi hyödyllistä tajuta olevansa lähellä suojatietä ja katsoa oikealle ja vasemmalle ennen kuin ylittää tien

b) et kiinnitä huomiota ajatuksiin, jotka eivät ole hyödyllisiä: esimerkiksi useimpien mieli tuottaa kauhuskenaarioita ennen esiintymistilannetta ja mielessä vilisee mielikuvia siitä, mitä kaikkea voi mennä pieleen. Jos nämä estävät sinua menemästä lavalle, ne eivät ole hyödyllisiä.

Tunteiden, ajatusten ja mielikuvien eriyttäminen on vähän niin kuin musiikin tai podcastin soittaminen taustalla: siellä se menee koko ajan eteenpäin, ja välillä tulee kiinnitettyä huomiota joihinkin kohtiin, mutta kaikki jutut eivät ole kiinnostavia tai tärkeitä. 

Eriyttäminen auttaa tunnistamaan, että ajatukset ovat vain ajatuksia, eivät todellisuutta. Nämä kun menevät helposti sekaisin. Varsinkin käsitys itsestä tuntuu usein liiankin todelta. Esimerkiksi minä inhosin lapsena kotitöitä (ja kukapa ei!). Inhosin tiskien laittamista ja tavaroiden järjestelyä ja välttelin niitä parhaani mukaan. Kun perheessä hermostuttiin tähän, minulle saatettiin tiuskaista, että olen laiska tai saamaton. Nämä sanat jäivät mieleeni pitkäksi aikaa ja muuttuivat käsityksesi itsestäni. Syntyi pelko, että olen laiska. Tämä ydinpelko alkoi ohjata elämääni. Aloin vältellä tätä pelkoa kaikin keinoin olemalla ihan hirveän ahkera ja välttämällä lepäämistä, joka olisi todiste laiskuudesta. Mentiin siis yhdestä ääripäästä toiseen, epämiellyttävyyden välttämisestä ylisuorittamiseen, vain siksi, että ajatuksissani olin laiska. Koska todellisuushan on, että saan hirveästi aikaan, kun vain haluan. Samaan aikaan olen lahjakas lököttelijä. Ajatus ei siis ollut lainkaan totta, eikä se ollut lainkaan hyödyllinen! Se vain ajoi minut uupumuksen partaalle.

Toinen ydinpelkoni on, että olen fyysisesti heikko, että voimani loppuvat. Pelkään heikkoutta niin paljon, että olen käyttänyt elämässäni ihan hirveästi energiaa sen todisteluun, etten ole, mutta pelko on vain pahentunut. Pelko on helpottanut vasta, kun olen opetellut eriyttämään sen itsestäni: se on vain pelko, vain ajatus. En minä oikeasti ole ollenkaan heikko, olen itse asiassa fyysisesti elämäni kunnossa. Kun olin viiden päivän vaelluksella Ruotsin Lapissa, mieleeni tuli usein ajatus, etten jaksa metriäkään enempää. Että kroppani on niin heikko, ettei se kestä. Pääsin tästä ajatuksesta irti vasta sitten, kun mieheni tiuskaisi (kaiken valitukseni jälkeen), että "kyllä sinä jaksat!".  Ensin suutuin, koska en halunnut uskoa sitä todeksi. Vasta sitten tajusin, että en oikeastaan edes ollut niin väsynyt, kuin olin luullut, vaan jaksoin kävellä vielä useita tunteja. Olin siis joutunut niin kovasti oman mielikuvani valtaan, etten todellisuudessa pystynyt huomaamaan, että jaksoin ihan hyvin. Lopulta onnistuin päästämään irti heikkouden ajatuksesta.

Kirjasuosituksena edelleen Russ Harrisin Onnellisuusansa (Duodecim 2007).

Mieleni piti minua vallassaan, kun luulin pelkoni olevan totta:
todellisuudessa jaksoin vaeltaa 105 kilometriä viiteen päivään.