Spol-seminaari Helsingissä
Viime viikon loppupuoli hujahti matkustellessa. Torstain vietin Kuopiossa Pohjois-Savon valokuvan aluenäyttelyn avajaisissa, koska olin saanut yhden kuvani mukaan näyttelyyn. Perjantaiaamuna kipitin jo viiden maissa kohti juna-asemaa ehtiäkseni kymmeneksi Helsinkiin Spol-seminaariin, jonka aihe oli tällä kertaa hyvinvointia psykologiasta. Vuosittainen seminaari on mielestäni Spolin mielenkiintoisin tapahtuma, johon osallistun joka vuosi. Viime vuonna seminaarin aiheena oli kriisipsykologia. Kirjoitin seminaarin kuulumiset blogiin myös silloin. Tekstin löydät täältä.
Pakkanen päätti toisin ja juna lähti liikkeelle vasta puoli seitsemän aikaan. Onneksi minulla oli neljän ja puolen tunnin junamatkalla mukavat matkakumppanit, joiden kanssa riitti puhumista. Myöhästymisen vuoksi me kolme junassa ollutta oidipuslaista myöhästyimme seminaarin alusta ja näimme Ben Furmanin, tunnetun suomalaisen ratkaisukeskeisen terapian edustajan, luennosta vain lopun. Sekin tosin kuulosti oikein mielenkiintoiselta ja pääsin nopeasti aiheeseen sisään. Furman esitteli tekniikoita, joiden avulla terapia-asiakkaan voi saada kuvittelemaan oman paranemisensa. Ratkaisukeskeisessä terapiassa asiakas tuottaa paremman tulevaisuuden itse, kuvittelemalla onnistunutta tulevaisuutta. Terapeutin tehtävänä on houkutella hänet siihen. Ensin on kuitenkin luotava pohja yhteistyölle kuuntelemalla asiakkaan ongelmia ja validoimalla niitä, aivan kuin missä tahansa terapiasuuntauksessa.
Vasta sen jälkeen, kun terapeutti on "syleillyt asiakkaan ongelmia", hän voi yrittää saada häntä osallistumaan mentaaliharjoitteluun. Eriksonin mukan ihminen tietää itse ratkaisun ongelmiinsa, mutta ei tiedä, että tietää. Niin ajatellaan myös mentaaliharjoittelussa, jossa pyritään saamaan mahdollisimman konkreettinen kuvaus siitä tilanteesta, jossa asiakas olisi toipunut sairaudestaan, esimerkiksi masennuksesta. Ensimmäisessä harjoituksessa häntä voidaan pyytää vertailemaan nykyhetkeä ja kuviteltua tulevaisuutta numeroasteikolla:
"Asteikolla yhdestä kymmeneen, millä numerolla kuvaisit oloasi tällä hetkellä, jos 1 olisi täysin masentunut ja 10 täysin parantunut?"
"Kuvitellaan, että tapaamme jälleen vuoden kuluttua. Mikä numero kuvaisi oloasi silloin?" Vastauksen jälkeen asiakasta pyydetään pohtimaan, mikä voisi olla vuoden päästä toisin ja miksi olo olisi silloin parempi tai huonompi.
Toisessa harjoituksessa asiakasta voidaan pyytää pohtimaan tilannetta, jossa hän eräänä päivänä herätessään olisikin kuin ihmeen kautta täysin parantunut. Asiakasta pyydetään tuottamaan mahdollisimman konkreettista kuvausta tilanteesta ohjaavilla kysymyksillä: Kuka huomaisi paranemisen ensimmäisenä? Mistä hän sen huomaisi? Kenelle hän kertoisi siitä ensimmäisenä?
Furmanin mukaan vastaus ilmaistaan usein negaation kautta, jolloin terapeutin tulee yrittää kääntää se positiiviseksi:
"Paranemiseni huomaisi siitä, etten kiukuttelisi enää."
"No mitä sinä sitten tekisit, jos et kiukuttelisi?"
Kolmannessa harjoituksessa asiakkaalta kysytään, että jos hän toipuisi ja pitäisi juhlat sen kunniaksi, millaiset juhlat ne olisivat? Ketä hän kutsuisi, jos hän voisi kutsua kenet vaan, jopa ihmisiä, jotka eivät enää ole elossa? Millaisen kutsun hän lähettäisi, olisiko se Facebook-kutsu vai kirjekutsu? Missä juhlat pidettäisiin, jos hän voisi valita minkä tahansa paikan maan päällä? Mitä juhlissa olisi tarjolla? Pidettäisiinkö siellä puheita? Jos hän itse pitäisi kiitospuheen, ketä hän kiittäisi ja mistä hän kiittäisi?
Furmanin esittelemät tekniikat olivat mielenkiintoisia ja pistän ne kyllä muistiin. En kuitenkaan ole täysin vakuuttunut siitä, sopiiko mentaaliharjoittelu aivan kaikille ihmisille. Jos maailma näyttää harmaalta ja elämänhalu on kadonnut, kuinka hyvin ihminen todellisuudessa pystyy kuvittelemaan parempaa tulevaisuutta? Harjoitukset vaativat hyvää mielikuvistusta ja leikkisyyttä, joita kaikilta asiakkailta tuskin löytyy. Toisaalta terapeutin taitavuudella on varmasti myös suuri merkitys: kuinka hyvin hän osaa houkutella ja motivoida asiakasta tulevaisuuden kuvittelemiseen.
Ruokatauon jälkeen me seminaariin osallistujat jakauduimme workshopeihin, joiden aiheet löytyät täältä. Minusta monikin workshop kuulosti todella mielenkiintoiselta. Aiheissa painottui selkeästi positiivisen psykologian ajatus ihmisenä kehittymisestä. Seminaarissa esitellyt teemat ja tekniikat ovat aika vähän esillä opinnoissa, joten niistä oli mielenkiintoista kuulla.
Itse osallistuin monen muun oidipuslaisen joukossa hyväksymis- ja omistautumisterapiaa käsittelevään ryhmään. Kyseinen terapiasuuntaus, HOT, on kuulemma psykologian "kuumin" terapia tällä hetkellä. Hotissa ajatellaan, että ihmisen tunteet kertovat alitajuntaisesti hänen sisäisistä tarpeistaan ja uskomuksistaan. Sen sijaan, että kielteisiä tunteita välteltäisiin ja nähtäisiin järjen vastakohtana, niitä tulisi arvostaa ja kuunnella. Tunteet tulisi nähdä liittolaisina, ei vihollisina. Tunteisiin tulisi luottaa, eikä niitä tulisi pelätä. Hot pyrkii auttamaan ihmistä ymmärtämään, mitä tunteet voivat kertoa hänen arvoistaan ja uskomuksistaan ja mitä hyötyä niistä voi olla.
Negatiivisten tunteiden vältteleminen synnyttää vain lisää negatiivisia tunteita, kuten esimerkki eläintarhasta osoittaa: Maria pelkää käärmeitä. Hänen hyvä ystävänsä pyytää hänet mukaansa eläintarhaan. Maria pelkää, että eläintarhassa hän joutuu näkemään käärmeitä. Hän ei kuitenkaan kerro pelosta ystävälleen, vaan lähtee tämän kanssa eläintarhaan. Koko reissun ajan hän tuntee pelkoa ja yrittää vältellä käärmeiden näkemistä. Hän päättää, ettei halua enää eläintarhaan ja alkaa vältellä tilanteita, joissa ystävä voisi pyytää häntä eläintarhaan uudestaan. Hän tajuaa kuitenkin pian, että ystävä pitää eläintarhasta todella paljon ja voi tuoda asian esille milloin tahansa. Niinpä hän lopulta päättää vältellä koko ystävää, ettei vahingossakaan joutuisi tilanteeseen, jossa voisi joutua tilanteeseen, jossa häntä pyydettäisiin eläintarhaan. Pelon välttelemisen sijaan hän voisi hyväksyä tunteensa ja kertoa siitä myös ystävälleen, jolloin hänen ei tarvitsisi vältellä tätä.
Tunteet voivat kertoa monista asioista, kuten taustalla olevista tarpeista: tietyssä tilanteessa yksilön tunnereaktio syntyy, kun hänen sisäiset tarpeensa jäävät täyttymättä. Toisaalta tunteet voivat kertoa myös uskomuksista. Esimerkiksi kun opiskelija saa huonon numeron tentistä, johon hän on valmistautunut hyvin, hän uskoo, ettei ole tarpeeksi älykäs opiskelemaan yliopistossa eikä siten ole ansainnut opiskelupaikkaansa. Siksi hän kokee lannistumista ja surua ja haluaa luovuttaa opiskelun.
Workshopissa tehtiin harjoituksena kärsimysinventaario. Siinä tuli listata asioita, jotka ovat viime aikoina tuntuneet tuskallisilta tai aiheuttaneet kärsimystä, esimerkiksi epämiellyttävät tilanteet, joita haluaa vältellä tai joissa kokee ristiriitaisia tunteita. Sen jälkeen tuli miettiä, mitä tarpeita tai uskomuksia näiden negatiivisten tunteiden taustalla voisi olla. Esimerkiksi minä ahdistun tilanteissa, joissa itsestä pitäisi kertoa jotakin hyvin henkilökohtaista tuntemattomille tai puolitutuille. Ehkä taustalla on uskomus siitä, että toisten ihmisten seurassa tulisi olla aina iloinen ja mukava. Siksi pelkään, että jos kertoisin totuudenmukaisesti sisäisestä maailmastani, ihmiset pitäisivät minua liian negatiivisena eivätkä haluaisi olla kanssani. Koen siis tarvetta tulla pidetyksi ja uskon, että ihmiset pitävät ainoastaan positiivisista ja rennoista ihmistä, jotka eivät valita ja joilla ei ole elämässään ongelmia.
Lopuksi tehtävänä oli strategian pohtiminen: tulisiko tunteeseen reagoida jollakin tavalla esimerkiksi muuttamalla omaa uskomusta tai toimintaa? Jos muutos tuntuu mahdottomalta, mistä vastahakoisuutesi voisi johtua? Kyseessä voi olla esimerkiksi ongelma, joka kaipaa ratkaisua tai tilanne, johon pitää vain tottua. Workshopissa esiteltiin myös vitkutteluyhtälö, jonka avulla voi pyrkiä selvittämään, miksi ei saa tiettyjä hommia tehtyä. Jos esimerkiksi tenttiin lukeminen tai essseiden kirjoittaminen jää aina viime tinkaan, vitkutteluyhtälö (engl. procrastination equation) voi olla sinua varten:
Pakkanen päätti toisin ja juna lähti liikkeelle vasta puoli seitsemän aikaan. Onneksi minulla oli neljän ja puolen tunnin junamatkalla mukavat matkakumppanit, joiden kanssa riitti puhumista. Myöhästymisen vuoksi me kolme junassa ollutta oidipuslaista myöhästyimme seminaarin alusta ja näimme Ben Furmanin, tunnetun suomalaisen ratkaisukeskeisen terapian edustajan, luennosta vain lopun. Sekin tosin kuulosti oikein mielenkiintoiselta ja pääsin nopeasti aiheeseen sisään. Furman esitteli tekniikoita, joiden avulla terapia-asiakkaan voi saada kuvittelemaan oman paranemisensa. Ratkaisukeskeisessä terapiassa asiakas tuottaa paremman tulevaisuuden itse, kuvittelemalla onnistunutta tulevaisuutta. Terapeutin tehtävänä on houkutella hänet siihen. Ensin on kuitenkin luotava pohja yhteistyölle kuuntelemalla asiakkaan ongelmia ja validoimalla niitä, aivan kuin missä tahansa terapiasuuntauksessa.
Vasta sen jälkeen, kun terapeutti on "syleillyt asiakkaan ongelmia", hän voi yrittää saada häntä osallistumaan mentaaliharjoitteluun. Eriksonin mukan ihminen tietää itse ratkaisun ongelmiinsa, mutta ei tiedä, että tietää. Niin ajatellaan myös mentaaliharjoittelussa, jossa pyritään saamaan mahdollisimman konkreettinen kuvaus siitä tilanteesta, jossa asiakas olisi toipunut sairaudestaan, esimerkiksi masennuksesta. Ensimmäisessä harjoituksessa häntä voidaan pyytää vertailemaan nykyhetkeä ja kuviteltua tulevaisuutta numeroasteikolla:
"Asteikolla yhdestä kymmeneen, millä numerolla kuvaisit oloasi tällä hetkellä, jos 1 olisi täysin masentunut ja 10 täysin parantunut?"
"Kuvitellaan, että tapaamme jälleen vuoden kuluttua. Mikä numero kuvaisi oloasi silloin?" Vastauksen jälkeen asiakasta pyydetään pohtimaan, mikä voisi olla vuoden päästä toisin ja miksi olo olisi silloin parempi tai huonompi.
Toisessa harjoituksessa asiakasta voidaan pyytää pohtimaan tilannetta, jossa hän eräänä päivänä herätessään olisikin kuin ihmeen kautta täysin parantunut. Asiakasta pyydetään tuottamaan mahdollisimman konkreettista kuvausta tilanteesta ohjaavilla kysymyksillä: Kuka huomaisi paranemisen ensimmäisenä? Mistä hän sen huomaisi? Kenelle hän kertoisi siitä ensimmäisenä?
Furmanin mukaan vastaus ilmaistaan usein negaation kautta, jolloin terapeutin tulee yrittää kääntää se positiiviseksi:
"Paranemiseni huomaisi siitä, etten kiukuttelisi enää."
"No mitä sinä sitten tekisit, jos et kiukuttelisi?"
Kolmannessa harjoituksessa asiakkaalta kysytään, että jos hän toipuisi ja pitäisi juhlat sen kunniaksi, millaiset juhlat ne olisivat? Ketä hän kutsuisi, jos hän voisi kutsua kenet vaan, jopa ihmisiä, jotka eivät enää ole elossa? Millaisen kutsun hän lähettäisi, olisiko se Facebook-kutsu vai kirjekutsu? Missä juhlat pidettäisiin, jos hän voisi valita minkä tahansa paikan maan päällä? Mitä juhlissa olisi tarjolla? Pidettäisiinkö siellä puheita? Jos hän itse pitäisi kiitospuheen, ketä hän kiittäisi ja mistä hän kiittäisi?
Furmanin esittelemät tekniikat olivat mielenkiintoisia ja pistän ne kyllä muistiin. En kuitenkaan ole täysin vakuuttunut siitä, sopiiko mentaaliharjoittelu aivan kaikille ihmisille. Jos maailma näyttää harmaalta ja elämänhalu on kadonnut, kuinka hyvin ihminen todellisuudessa pystyy kuvittelemaan parempaa tulevaisuutta? Harjoitukset vaativat hyvää mielikuvistusta ja leikkisyyttä, joita kaikilta asiakkailta tuskin löytyy. Toisaalta terapeutin taitavuudella on varmasti myös suuri merkitys: kuinka hyvin hän osaa houkutella ja motivoida asiakasta tulevaisuuden kuvittelemiseen.
Ruokatauon jälkeen me seminaariin osallistujat jakauduimme workshopeihin, joiden aiheet löytyät täältä. Minusta monikin workshop kuulosti todella mielenkiintoiselta. Aiheissa painottui selkeästi positiivisen psykologian ajatus ihmisenä kehittymisestä. Seminaarissa esitellyt teemat ja tekniikat ovat aika vähän esillä opinnoissa, joten niistä oli mielenkiintoista kuulla.
Itse osallistuin monen muun oidipuslaisen joukossa hyväksymis- ja omistautumisterapiaa käsittelevään ryhmään. Kyseinen terapiasuuntaus, HOT, on kuulemma psykologian "kuumin" terapia tällä hetkellä. Hotissa ajatellaan, että ihmisen tunteet kertovat alitajuntaisesti hänen sisäisistä tarpeistaan ja uskomuksistaan. Sen sijaan, että kielteisiä tunteita välteltäisiin ja nähtäisiin järjen vastakohtana, niitä tulisi arvostaa ja kuunnella. Tunteet tulisi nähdä liittolaisina, ei vihollisina. Tunteisiin tulisi luottaa, eikä niitä tulisi pelätä. Hot pyrkii auttamaan ihmistä ymmärtämään, mitä tunteet voivat kertoa hänen arvoistaan ja uskomuksistaan ja mitä hyötyä niistä voi olla.
Negatiivisten tunteiden vältteleminen synnyttää vain lisää negatiivisia tunteita, kuten esimerkki eläintarhasta osoittaa: Maria pelkää käärmeitä. Hänen hyvä ystävänsä pyytää hänet mukaansa eläintarhaan. Maria pelkää, että eläintarhassa hän joutuu näkemään käärmeitä. Hän ei kuitenkaan kerro pelosta ystävälleen, vaan lähtee tämän kanssa eläintarhaan. Koko reissun ajan hän tuntee pelkoa ja yrittää vältellä käärmeiden näkemistä. Hän päättää, ettei halua enää eläintarhaan ja alkaa vältellä tilanteita, joissa ystävä voisi pyytää häntä eläintarhaan uudestaan. Hän tajuaa kuitenkin pian, että ystävä pitää eläintarhasta todella paljon ja voi tuoda asian esille milloin tahansa. Niinpä hän lopulta päättää vältellä koko ystävää, ettei vahingossakaan joutuisi tilanteeseen, jossa voisi joutua tilanteeseen, jossa häntä pyydettäisiin eläintarhaan. Pelon välttelemisen sijaan hän voisi hyväksyä tunteensa ja kertoa siitä myös ystävälleen, jolloin hänen ei tarvitsisi vältellä tätä.Tunteet voivat kertoa monista asioista, kuten taustalla olevista tarpeista: tietyssä tilanteessa yksilön tunnereaktio syntyy, kun hänen sisäiset tarpeensa jäävät täyttymättä. Toisaalta tunteet voivat kertoa myös uskomuksista. Esimerkiksi kun opiskelija saa huonon numeron tentistä, johon hän on valmistautunut hyvin, hän uskoo, ettei ole tarpeeksi älykäs opiskelemaan yliopistossa eikä siten ole ansainnut opiskelupaikkaansa. Siksi hän kokee lannistumista ja surua ja haluaa luovuttaa opiskelun.
Workshopissa tehtiin harjoituksena kärsimysinventaario. Siinä tuli listata asioita, jotka ovat viime aikoina tuntuneet tuskallisilta tai aiheuttaneet kärsimystä, esimerkiksi epämiellyttävät tilanteet, joita haluaa vältellä tai joissa kokee ristiriitaisia tunteita. Sen jälkeen tuli miettiä, mitä tarpeita tai uskomuksia näiden negatiivisten tunteiden taustalla voisi olla. Esimerkiksi minä ahdistun tilanteissa, joissa itsestä pitäisi kertoa jotakin hyvin henkilökohtaista tuntemattomille tai puolitutuille. Ehkä taustalla on uskomus siitä, että toisten ihmisten seurassa tulisi olla aina iloinen ja mukava. Siksi pelkään, että jos kertoisin totuudenmukaisesti sisäisestä maailmastani, ihmiset pitäisivät minua liian negatiivisena eivätkä haluaisi olla kanssani. Koen siis tarvetta tulla pidetyksi ja uskon, että ihmiset pitävät ainoastaan positiivisista ja rennoista ihmistä, jotka eivät valita ja joilla ei ole elämässään ongelmia.
Lopuksi tehtävänä oli strategian pohtiminen: tulisiko tunteeseen reagoida jollakin tavalla esimerkiksi muuttamalla omaa uskomusta tai toimintaa? Jos muutos tuntuu mahdottomalta, mistä vastahakoisuutesi voisi johtua? Kyseessä voi olla esimerkiksi ongelma, joka kaipaa ratkaisua tai tilanne, johon pitää vain tottua. Workshopissa esiteltiin myös vitkutteluyhtälö, jonka avulla voi pyrkiä selvittämään, miksi ei saa tiettyjä hommia tehtyä. Jos esimerkiksi tenttiin lukeminen tai essseiden kirjoittaminen jää aina viime tinkaan, vitkutteluyhtälö (engl. procrastination equation) voi olla sinua varten:
Vitkutteluyhtälön avulla on mahdollista tarkastella omaa motivaatiotaan tarkemmin. Mahdollisuudet + arvo kehottaa pohtimaan, onko sinulla realistinen kuva asian arvosta itsellesi sekä mahdollisuuksistasi onnistua. Motivaation kannalta on tärkeää, että tiedät, mitä sinun tulee tehdä seuraavaksi. Tämä lisää kokemusta onnistumisen mahdollisuuksista.
Impulsiivisuus + viive tarkoittaa pohdintaa siitä, ovatko palkkiot liian kaukaisia herättämään motivaatiota. Voit lisätä motivaatiota kuvittelemalla, mitä onnistumisesta seuraisi. Millainen tilanne olisi konkreettisesti? Miltä se tuntuisi ja näyttäisi? Sen jälkeen vertaa onnistumisen tilannetta nykytilanteeseen.
Vitkutteluyhtälöstä löydät lisää esimerkiksi näistä linkeistä:
http://lesswrong.com/lw/3w3/how_to_beat_procrastination/
http://lesswrong.com/lw/9wr/my_algorithm_for_beating_procrastination/
Impulsiivisuus + viive tarkoittaa pohdintaa siitä, ovatko palkkiot liian kaukaisia herättämään motivaatiota. Voit lisätä motivaatiota kuvittelemalla, mitä onnistumisesta seuraisi. Millainen tilanne olisi konkreettisesti? Miltä se tuntuisi ja näyttäisi? Sen jälkeen vertaa onnistumisen tilannetta nykytilanteeseen.
Vitkutteluyhtälöstä löydät lisää esimerkiksi näistä linkeistä:
http://lesswrong.com/lw/3w3/how_to_beat_procrastination/
http://lesswrong.com/lw/9wr/my_algorithm_for_beating_procrastination/
Spol-seminaarin päätti Aku Kopakkalan luento. Kopakkala on ollut viime aikoina esillä ehdokkuudestaan psykologiliiton puheenjohtajaksi sekä aiemmin psyykelääkekriittisyydestä ja potkuista Mehiläisestä. Myös tällä luennolla pääpaino oli lääkkeiden määräämisen kritisoinnissa. En itse pitänyt Kopakkalan perusteluja lääkehoidon vastustamiselle kovinkaan pätevinä. Hän pyrki vetoamaan ennemminkin tunteisiin kuin tosiasioihin, mikä ei toiminut minun kohdallani. Näihin ajatuksiin pääsee tutustumaan kattavammin hänen omilla kotisivuillaan. Vasta luennon loppupuolella Kopakkala pääsi varsinaiseen aiheeseen eli auttamissuhteeseen. Hän esitteli hyvin nopeasti IPT:n eli interpersoonallisen psykoterapian, joka on masennuksen hoitoon kehitetty lyhytterapia. IPT:ssä pyritään selvittämään, mikä muutos ihmissuhteissa, tai tunneilmaisu, joka jäi tekemättä, laukaisi masennuksen.
Kopakkala listasi myös yleiset vaikuttavuuden tekijät, jotka koskevat kaikkia terapiamuotoja:
1. Arvostava suhde.
2. Ajatus siitä, kuinka ihminen parantuu.
3. Harjoitusta tärkeisiin seikkoihin myös terapiaistuntojen ulkopuolella.
Arvostavaa suhdetta käsiteltiin vallan näkökulman kautta. Auttamistilanteessa asiakas on heikossa asemassa, sillä hakiessaan apua hän menettää kasvonsa ja hänen statuksensa laskee. Asiakas voi reagoida tilanteeseen eri tavoin, esimerkiksi aggressiolla, mitätöimisellä tai potilaan rooliin alistumisella. Terapian kannalta on kuitenkin tärkeää tukea asiakkaan kasvoja ja palauttaa hänen statuksensa. Korostamalla omaa tietämättömyyttään ja toisaalta asiakkaan tietämystä terapeutti voi laskea omaa statustaan ja antaa arvoa asiakkaalle. Tämä synnyttää luottamuksen, jonka avulla terapeutti ja asiakas voivat yhdessä selvittää, mikä asiakasta voisi auttaa.
Kokonaisuudessaan seminaari oli kiinnostava ja sain paljon uusia ajatuksia. Aikataulut pitivät hyvin ja tauot auttoivat keskittymään. Aiempien vuosien seminaareissa osallistujat ovat käyneet useissa workshopeissa, mikä on minun mielestäni parempi vaihtoehto. Yksi yhteinen luento riittäisi hyvin, jotta valinnanvaraisuudelle jäisi enemmän tilaa. Joka tapauksessa olin iloinen että osallistuin seminaariin. Ensi vuonna voisin osallistua vielä viimeistä kertaa opiskelijana.
Kuulostivatko aiheet mielenkiintoisilta? Mitä mieltä te muut olitte seminaarista?
Mä olen käynyt kymmenen kerran lyhytterapian ja siellä psykologi käytti tuota "entä jos huomaisit aamulla, että oletkin kuin ihmeen kautta parantunut"-harjoitusta. Koska kärsin yksinäisyydestä, käsittelin tehtävän näin: huomaisin parantumisen ensimmäisenä siitä, että puhelimeeni olisi tullut yön aikana viestejä ja sähköposteja kavereilta. Päivä jatkuisi yliopistolla opiskelukavereiden näkemisen sekä sosiaalisen lounaan merkeissä (näitä kumpaakaan ei käytännössä koskaan oikeasti tapahdu). Ehkä illalla olisi vielä jokin harrastus tai muu sosiaalinen tilanne.
VastaaPoistaIhan kiva harjoitus periaatteessa, mutta minulle sen sisältö jäi melko etäiseksi eikä vienyt eteenpäin. Koska eihän kukaan kuitenkaan oikeasti pääse yksinäisyydestä eroon ihmeen avulla. :) Tilanteen mukaan sopinee siis käytettäväksi, kuten sanoit.
Ja oi luoja, onneksi psykologi ei käyttänyt minulle tuota "jos järjestäisit juhlat paranemisesi kunniaksi"-mielikuvaa. :'D Olisi voinut tulla lyhyt kutsuvieraslista.
Olen itse todella kiinnostunut ratkaisukeskeisen terapian työskentelytavoista, mutta siinä tosiaankin on vaarana juuri tuollainen etäiseksi jääminen. Ratkaisukeskeisyyden ajatukset ovat niin erilaisia, että niiden soveltaminen terapiaan vaatii varmasti terapeutilta todella rautaista ammattitaitoa. Harmi, ettet kokenut työskentelytapaa omaksesi. Toivottavasti terapeuttisi ymmärsi kokeilla myös muita työskentelytapoja ja terapiasta oli sinulle hyötyä, vaikka tuo kymmenen käyntikertaa onkin aika vähän.
Poista