Kohti uutta vuosikymmentä

Nyt on taas yksi vuosi ohi, ja aikamoinen vuosi se olikin! Niin paljon on tapahtunut ja muuttunut, ettei pää meinaa kestää mukana. Kuluva vuosi on ollut todella raskas. Tunteet ovat seilanneet laidasta laitaan, on ollut paljon iloja ja suruja. Jos jotain saisin ensi vuodelta toivoa, se olisi tasaisuutta, rauhaa ja pysyvyyttä. Uuden vuoden lupauksena itselleni on pysähtymisen taidon harjoittelu.

Kuten totesin, vuosi 2019 on ollut todella vauhdikas ja täynnä muutoksia. Tässä muutamia juttuja, jotka ovat päällimmäisenä mielessä:

Matkat

Haluaisin siis kehittyä pysähtymisessä ja rauhoittumisessa. Toisaalta tänä vuonna on nimenomaan ollut tosi hienoja pysähtymisen hetkiä. Kesällä tein elämäni hienoimman reissun, kun lähdin avomiehen kanssa toista kertaa Ruotsin Lappiin Kungsleden-nimiselle vaellusreitille. Vaelsimme viisi päivää, mutta olisin voinut jäädä sinne vuorten keskelle vaikka kahdeksi viikoksi! Vitsi mikä fiilis tulee, kun on vain yhdet vaatteet valittavana, ruoka on laskettu juuri riittäväksi ja pakattu valmiiksi, ei tarvitse meikata tai laittaa hiuksia, eikä huolehtia yhtää mistään. Voi vain kävellä ja keittää välillä kahvia. Sitten illalla pystytetään teltta ja mennään nukkumaan. 

Toukokuussa kävin myös ensimmäistä kertaa yksin ulkomaanmatkalla, kun lähdin ex tempore Riikaan. Minun piti päästä olemaan yksin, tutustumaan itseeni. Kun olin koko ajan jossain työn ja vaikeiden ihmissuhteiden pyörremyrskyssä, tuntui kuin olisin kadottanut itseni. Matkasta kerroin tekstissä Elämän tärkein matka. 

Ennen kärsin tosi matalasta mielialasta ulkomaanmatkojen jälkeen. Minua ahdisti palata kotiin, ahdisti palata arkeen ja todellisuuteen. Minulla saattoi mennä viikko tai kaksikin siinä, että "alistuin" taas elämään tavallista elämääni. Nykyään huomaan, että rakastan olla reissussa, mutta odotan myös kotiinpaluuta. Kodista on tullut turvallinen paikka ja arjesta mukavaa. Hyvä muutos siis! :)

Psykoterapia

Huhtikuussa päättyi kolmen vuoden psykoterapia. Se päättyi todella huonoon saumaan, koska juuri silloin elämä tuntui hajoavan käsiin ja olin ihan eksyksissä. Mutta oli aika pärjätä omillaan ja katsoa, mitä kaikkea oli tullut vuosien aikaan opittua. Kun katson taaksepäin, en voi uskoa, miten paljon olen kasvanut. Matkastani psykoterapiaan kerroin tekstissä Kolme vuotta takana, loppuelämä edessä.

Ihmissuhteet

Yhteys toisiin ihmisiin on minulle hankala asia. Minun on todella vaikea luottaa toisiin ja olla rehellinen tunteistani ja ajatuksistani. Samaan aikaan parisuhteessa vaadin, että yhteys puolisoon on täysin saumaton. Se on tietenkin ihan älytön vaatimus, joka johtaa usein pettymyksiin. Olen joutunut kamppailemaan paitsi luottamuksen myös itsenäisyyden kanssa: puoliso ei ole vastuussa minun tunteistani tai jaksamisestani. Hän voi olla tukena ja auttaa, mutta lopulta minun on itse kannettava vastuu. Toinen psykoterapeuttini sanoi aina "jokainen on vastuussa omista tunteistaan".

Harrastukset

Olen panostanut jo parin vuoden ajan ratsastukseen. Siihen kuluu paljon rahaa ja aikaa, mutta se antaa kaiken moninkertaisesti takaisin. En todellakaan saa mistään sellaisia kiksejä ja flow-kokemuksia kuin hevosten kanssa. Tänä vuonna löysin uusin vuokrahevosen, Myssy-tamman, johon ihastuin ensi silmäyksellä. Myssy on täysin minulle sopiva kaveri: hermostunut, reaktiivinen ja vaativa. Se todella saa minut keskittymään vain itseensä! Ollaan kehitytty Myssyn kanssa ratsukkona todella paljon, joten jokainen tallilla vietetty tunti on ollut tärkeä.

Työ 

Kuten aiemmin kirjoitin tekstissä Minusta ei tullut koulupsykologia, olen vaihtanut tosi usein työpaikkaa, osittain omasta halusta ja osittain itsestä riippumattomista syistä. Jatkuva muutos on ollut tosi raskasta. Huomaan, että levottomuuden tunne on jäänyt päälle. Onkin yllättävän vaikeaa lopettaa avoimien työpaikkojen selaaminen ja parempien vaihtoehtojen etsiminen. Tuntuu, että koko ajan tarjolla olisi vaikka minkälaisia mahdollisuuksia, joihin kaikkiin pitäisi osata tarttua. Kuulin vastikään termistä fear of better options eli fobo. Huomaan oikeasti kärsiväni siitä työelämässä, vaikka termi on ilmeisesti kehitetty kuvaamaan parisuhteita :D

Samaan aikaan, kun olen murehtinut uraani psykologina, olen kiinnostunut psyykkisestä valmennuksesta. Sportfocuksen psyykkisen valmentajan koulutus on tuonut tosi paljon energiaa ja uusia mielenkiintoisia ihmisiä elämääni. Olen todella tyytyväinen, että lähdin hommaan mukaan. Psyykkinen valmennus on hyvää vastapainoa psykologin työlle, jossa pääpaino on usein ongelmissa, masennuksessa ja ahdistuksessa. Välillä on todella kiva orientoitua vahvuuksiin ja motivaatioon. Samaan aikaan psykologin koulutuksesta on tietysti todella paljon hyötyä, kun vuorovaikutus ja ihmisten kuunteleminen on tuttua.

Olen todellakin valmis vuoteen 2020! 

Minusta ei tullut koulupsykologia

(ainakaan vielä)

Niinhän siinä sitten kävi, että työelämäni vaihtoi suuntaa. Ehdin olla yhden lukuvuoden ammattikoulussa ja noin puoli vuotta lukiossa koulupsykologina. Sitten sainkin vakityön lastensuojelussa noin kuukausi sitten. Mietin pitkään, haluanko vaihtaa. Koulu ja lastensuojelu ovat kaksi täysin eri ympäristöä. Joudun siis aloittamaan ihan nollasta tietämättä mistään mitään.

Olen valmistunut psykologiksi pari vuotta sitten ja olen nyt jo neljännessä työpaikassa. Alan huomata itsestäni, etten jaksaisi enää jatkuvaa muutosta, oppimista ja sopeutumista. Olisi kiva ottaa jotakin haltuun kunnolla ja löytää oma paikkani työelämässä. Tähän mennessä olen ollut "vain sijainen", jonka odotetaan hetkeksi jatkavan jonkun toisen työtä, ja mielellään ihan samalla tavalla kuin se "oikea psykologi" on työtä tehnyt.

Nyt olo on aika ristiriitainen. Olen helpottunut, että löysin kiinnostavan paikan, jossa voin työskennellä niin kauan kuin haluan. Toisaalta on harmi, etten oppinut nauttimaan määräaikaisista työsuhteista. Valmistuessani psykologiksi ajattelin, että voisin olla villi ja vapaa, kokeilla kaikenlaisia töitä ja vaihtaa paikkaa kuin sukkia. Voisin matkustella työsoppareiden välissä, tehdä ihan mitä vaan. Mutta todellisuus olikin erilainen kuin ajattelin. Todellisuus on, että asun pääkaupunkiseudulla ja joudun maksamaan valtavaa vuokraa (joskin puoliksi). Harrastan ratsastusta, jonka väitän olevan yksi kalleimmista ja aikaavievimmistä mahdollisista tavoista viettää vapaa-aikaa. Minulla on avomies ja ystäviä, joiden kanssa haluan kerätä yhteisiä muistoja. En siis ole ollenkaan niin vapaa lähtemään kuin luulin. Enkä ollenkaan niin halukas. Niinpä aloin hiljalleen etsiä vakituista työpaikkaa ja nyt löysinkin sellaisen. Toivon kovasti, että viihtyisin lastensuojelussa. Mutta eihän sitä tiedä kuin vain kokeilemalla.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Olen aina ollut rauhaton sielu. Unelmoin siitä, että voisin keskittyä elämässä yhteen asiaan kerrallaan, ja silti kasaan aina hirveästi tekemistä ja menemistä itselleni. Minua vaivaa usein tunne, että pitäisi jo olla jossakin: pitäisi jo olla suunta elämälle, pitäisi jo olla hieno ura, pitäisi jo omistaa oma hevonen, oma talo. Pysähtyminen tuntuu pelottavalta. Mitä jos silloin menetänkin kaiken kunnianhimoni? Mitä jos ohitan vahingossa hienoja mahdollisuuksia päästä eteenpäin? Mitä jos olisinkin tosi hyvä jossakin, jota en ole vielä kokeillut? Elämäni on jonkin aikaa ollut jatkuvassa muutoksessa. Olen luopunut opiskeluista ja rakkaasta Joensuusta, muuttanut pääkaupunkiseudulle, tutustunut uusiin ihmisiin, kokeillut kolmea eri työtä ja vaihtanut tallilta toiselle. Välillä tuntuu, että avomies on ainoa asia, joka on säilynyt samana jo pidemmän aikaa 😄 Niinpä olen päättänyt, että nyt haluan pysähtyä ja hengähtää. Haluan keskittyä nyt johonkin asiaan ja ottaa sen haltuun. 🍂 Tämä jokin asia on työ. Olen kyllästynyt sijaisuuksien jatkuvaan epävarmuuteen. Niinpä olen hakenut vakinaisia psykologin paikkoja, joskin olen ajatellut, että tuskin minua valitaan, kun kokemusta on niin vähän. Mutta lopulta kävi toisin! Löysin paikan, joka varmasti haastaa mutta toivottavasti myös palkitsee. Olen pitkään miettinyt, millaista olisi työskennellä lastensuojelussa. Nyt se selviää, kun aloitan marraskuun puolivälissä sijoitettujen lasten hoitotiimissä Vantaalla. Jännittää, pelottaa ja innostaa ihan hirveästi! . . . #syksy #autumn

Henkilön Pikseleitä ja Psykologiaa (@pikseleitajapsykologiaa) jakama julkaisu Loka 15, 2019 kello 11.53 PDT

Millaista psykologin työ on tähän mennessä ollut?

Koska monia tuntuu kiinnostavan, millaista psykologin työ on, ajattelin nyt kertoa vähän edellisistä työpaikoistani. Psykologin ammatti on siinä mielessä mahtava, että työkenttä on todella monipuolinen. Tästä kentästä olen aiemmin kirjoittanut tekstissä "Mitä se psykologi oikeastaan tekee?". Itse olen aloittanut perhepalveluista perheneuvolasta, jatkanut opiskeluhuoltoon ja nyt siirtynyt lastensuojeluun. Ja tämä on vain murto-osa niistä sovellusaloista, joita psykologeille on tarjolla.

Aloitin urani perheneuvolassa 3-18 -vuotiaiden lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä parissa. Perheneuvolassa tehtiin pääasiassa työparityötä. Psykologi oli lapsen ja sosiaalityöntekijä vanhempien työntekijä. Pidin kovasti lasten kanssa työskentelystä, johon kuului pelaamista ja leikkimistä sekä tunteiden ja kokemusten käsittelyä. Lapsilla oli usein ahdistusoireita kuten pelkoja tai käytösongelmia, kuten raivokohtauksia tai tottelemattomuutta. Tukikäyntien lisäksi tein kognitiivisia ja tunne-elämän tutkimuksia. Myös vanhempien kanssa pääsi keskustelemaan lapsen mielenmaailmasta ja esimerkiksi huonosta käytöksestä. Jonkin verran olin mukana myös lapsen ja vanhemman vuorovaikutuksen arvionnissa. Perheneuvola oli työpaikkana monipuolinen ja moniammatillinen. Harvoin pääsee työpaikkaan, jossa on yli kymmenen psykologia työkavereina. Perheneuvola on perinteikäs ja arvostettu insituutio, jossa työntekijät ovat todella koulutettuja ja taitavia. Toisaalta pidin perheneuvolaa jollakin tapaa vanhanaikaisena ja joustamattomana. Uskoisin, että asiat ovat muuttuneet ja joka työpaikalla kehitetään paljon.

Seuraavaksi siirryin yhdeksi lukuvuodeksi ammattikouluun. Halusin taukoa tiimeistä ja tehdä työtä ihan vain itsekseni. Koulupsykologin työ ei ole yksinäistä, mutta vaatii kyllä itseohjautuvuutta. Sain aina tarvittaessa apua muilta koulupsykologeilta ja koulun terveydenhoitajalta. Ammattikoulussa asiakkaiden ikä vaihtelee nuoresta vanhaan. Ammattikoulussa noin puolet tulevat peruskoulusta ja puolet työelämästä, eli asiakkuudet ovat todella monipuolisia. Teemat vaihtelivat peliriippuvuudesta ahdistukseen, masennukseen ja traumoihin. Asiakkaat ohjautuivat psykologille usein opettajan, kuraattorin tai terveydenhoitajan kautta. Usein koulupsykologi oli vasta "viimeinen vaihtoehto" ja oireilu oli jo aika vakavaa. Esimerkiksi itsemurhariskiä jouduin usein arvioimaan yhdessä kouluterveydenhoitajan ja koululääkärin kanssa. Myös etsivän nuorisotyön ja psykiatrian kanssa tuli tehtyä yhteistyötä. Maahanmuuttajia oli paljon ja opin työskentelemään tulkin kanssa. Ammattikoulu oli ehdottomasti lempityöpaikkani, jossa olisin halunnut jatkaa, mutta minut siirrettiin seuraavaksi lukioon. Amispsykologin työstä kerroin myös teksteissä Työstä ja ammatista sekä Kymmenen kuukauden opit.

Lukio on työpaikkana hyvin erilainen kuin ammattikoulu. Kaikki asiakkaat ovat nuoria, 15-19 -vuotiaita. Lukiolaiset ovat itse aktiivisia ja hakeutuvat matalalla kynnyksellä psykologille, joten ongelmat eivät usein olleet niin monimutkaisia ja pitkäaikaisia kuin ammattikoulussa. Lukiolaiset ovat pääsääntöisesti kiinnostuneita koulusta, hyvinvoinnistaan ja tulevaisuudestaan ja työskentelevät aktiivisesti löytääkseen tasapainon elämään. Usein puhuttiin stressistä, uupumuksesta ja vaativuudesta itseään kohtaan. Asiakkaiden oma aktiivisuus vapautti minulta henkisiä resursseja, ja päädyin esimerkiksi pitämään oppitunteja psykologian kursseilla. Kuraattorin kanssa suunnittelimme myös ryhmää jännityksestä, stressistä ja ahdistuksesta kärsiville, mutta se ei ehtinyt alkaa ennen lähtöäni.

Tällä hetkellä olen ensimmäistä kuukautta töissä lastensuojelun kuntouttavassa sijaishuollossa. En osaa vielä sanoa muuta kuin että työ vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Psykologien määrä lastensuojelussa on edelleen vähäinen ja työnkuvaa rakennetaan jatkuvasti. Psykologiliitto ajaa lastensuojelulain muuttamista niin, että lastensuojeluun saataisiin riittävästi psykologisia resursseja (tässä linkki Psykologiliiton kannanottoon). Tällä hetkellä psykologien tehtävänkuvaa ei määritellä laissa lainkaan. Lastensuojelupsykologien työstä kirjoitettiin vuoden alussa myös Psykologi-lehdessä.