Työstä ja ammatista

Pidän työstäni todella paljon. Sen ovat varmasti huomanneet kaikki, jotka seuraavat minua Instagramissa, koska päivittelen työstäni harva se päivä (siis en tietenkään työajalla, vai mitä :D). Kun sain blogin kommenteissa pyynnön kirjoittaa työpäivästäni tai -viikostani, luonnollisesti innostuin kovasti.

Tämänhetkinen työni on toinen työpaikkani psykologina, sillä aiemmin olin loppuharjoittelussa ja valmistumisen jälkeen vielä puolisen vuotta töissä perheneuvolassa. Pidin perheneuvolatyöstä ja erityisesti lasten kanssa työskentelystä. Ajattelin jopa, että voisin jatkaa samalla sovellusalalla. Sitten kohtalo puuttui peliin, ja päädyin ammattikouluun. Ja mikä onnenpotku se onkaan ollut! Olen työstä nimittäin todella innoissani. Jatkan samassa paikassa ainakin tämän lukuvuoden loppuun, mutta jatkosta en tiedä sen tarkemmin. Niinpä yritän nauttia joka hetkestä nykyisessä pestissä. Ei paikka ole täydellinen, tietenkään, mutta plussia on enemmän kuin miinuksia.

Kun mietitään ammattikoulua työympäristönä, siinä yhdistyvät koulu, amis ja nuoret. Ihmisillä voi olla joitakin ennakkoluuloja ammattikouluopiskelijoista. Minulla ainakin oli: ammattikouluopiskelijat ovat sellaisia, joita opiskelu ei juurikaan kiinnosta. He hakeutuvat ammattikouluun joko päästäkseen nopeasti työelämään tai päästäkseen helpommalla ja välttääkseen opintoja tai muuta vastuuta. Tämä käsitys pitikin osittain paikkaansa, mutta todellisuudessa opiskelijoiden joukkoon mahtuu vaikka minkälaista hiihtäjää. Jotkut ovat aivan mielettömän ahkeria ja fiksuja ja varmasti menossa jatko-opintoihin, toiset ovat hyvin käytännöllisiä ja toivovat pääsevänsä työelämään. Sitten jää vielä sellainen porukka, joka ei millään keksi, mitä elämältä haluaisi, jota ahdistaa elämän päämäärättömyys ja tunne siitä, että heitä pakotetaan tekemään asioita, joita he eivät halua. He ovat niitä, joita opettajat vetävät perässään läpi opintojen ja jotka usein myös keskeyttävät.

Minulla on asiakkaita näistä kaikista kategorioista. Olen siis koulupsykologi kahdessa ammattikoulussa. Minun luokseni saavat tulla kaikki opiskelijat, jotka haluavat jutella asioistaan. Niinpä asiakaskuntani on monenkirjavaa: traumoja, ahdistusta ja masennusta, yksinäisyyttä, univaikeuksia, perfektionismia. Kun opiskelija pyytää aikaa, minulla on lain mukaan seitsemän arkipäivää aikaa tarjota sitä hänelle. Tapaan päivässä kolmesta viiteen opiskelijaa. Opiskelijat ovat iältään 16-50 -vuotiaita, koska koulussa on myös aikuisopiskelijoita. Se tekee työstä hyvin vaihtelevaa. Ammattikoulun psykologin työ eroaa peruskoulun koulupsykologin työstä hyvin paljon. Ammattikoulussa työhön ei juurikaan kuulu oppimisvaikeuksien kartoittamista, koska yleensä ne on tehty peruskoulussa. Uskoisin myös palavereita ja yhteistyötä vanhempien kanssa olevan huomattavasti vähemmän. 12-vuotiaasta alkaen psykologin asiakas saa itse päättää, ollaanko hänen vanhempiinsa yhteydessä. Harva nuori kieltää minua olemasta yhteydessä vanhempiin, mutta valitettavasti yksilötyötäkin on niin paljon, etten juurikaan ehdi tavata vanhempia. Joskus soitan heille puhelun.

Pari Instagram storyssa jaettua kuvaa: Tässä opiskelijalta saatu
ystävänpäivälahja, joka piristi tosi väsynyttä päivää.

Kerran olen päässyt tekemään lukitestin ja kirjoittamaan
siitä lausunnon, muuten psykologiset tutkimukset eivät kuulu työhöni.

Työni on siis suurimmilta osin yksilötyötä, eli opiskelijoiden tapaamista kahden kesken. Työnantajan puolesta tapaamisten määrää ei ole rajoitettu, vaikka usein on tavallista, että esimerkiksi 5-10 käynnin jälkeen ohjataan jo eteenpäin. Omassa työssäni olen usein pystynyt toteuttamaan nuorten omia toiveita, eli joitain tapaan viikoittain tai parin viikon välein, joitain silloin tällöin. Jotkut käyvät aina välillä esimerkiksi kolme viikkoa peräkkäin ja sitten taas jäävät "tauolle". Aika paljon työhön liittyy nuorten houkuttelua ja "metsästämistä", kun he eivät vastaa viesteihin tai tule käynnille, vaikka huoli on suuri. Tekstiviestirumba vie aika paljon työaikaani, mutta koen sen kuuluvan nuorten kanssa työskentelemiseen. Nuoret vaativat usein vakuuttelua siitä, että työntekijä on oikeasti kiinnostunut ja ymmärtäväinen. Jos nuorelle näyttää ärtymystä tai tuskastumista, hän ei aivan varmasti tule toista kertaa. Nuorten kanssa oma asenne onkin todella tärkeässä asemassa. Aikuiset kärsivät usein niin sanotusta nuoruusiän amnesiasta, eli he eivät muista, millaista oli olla nuori. Aikuiset usein kauhistelevat tai naureskelevat nuorten muotivillityksille, kuten nilkat paljaana tai takki auki pakkasessa kävelemiselle. Ja kuitenkin jokainen sukupolvi on ollut nuori ja käynyt läpi samanlaiset kasvukivut. Ehkä omalla kohdalla nuorten ymmärtämistä helpottaa se, että olen itsekin aika nuori, vain kymmenen vuotta nuorimpia opiskelijoita vanhempi, ja melkeinpä samaa sukupolvea. Itselleni nuoruus oli todella vaikeaa aikaa ja ymmärrän hyvin sen epätoivon ja ahdistuksen, joka nuoria vaivaa. Toisaalta näen nuoruudessa paljon toivoa ja tiedän kokemuksesta, että elämä voi mennä oikein hyvään suuntaan, vaikka
15-20 -vuotiaana olisi ihan pihalla.

Yksilötyön lisäksi teen yhteistyötä terveydenhoitajan kanssa, kun ohjaamme opiskelijoita toinen toisillemme ja minä kyselen, kuinka opiskelijoita saadaan ohjattua jatkohoitoon. Muun oppilashuollon (opinto-ohjaaja, erityisopettaja, muut opettajat) kanssa yhteistyö on aika vähäistä. Lähinnä minulle ohjataan opiskelijoita tai minua pyydetään palavereihin, joissa pohditaan yksittäisen opiskelijan opintojen etenemistä. Koulukuraattori taitaa olla se, joka enemmän tekee yhteisöllistä työtä koulussa. Hänen kanssaan myös selvitellään kiusaamistapauksia. Periaatteessa puhutaan paljon yhteisöllisestä oppilashuollosta, mutta aina se ei kauheasti toteudu. Syynä on osittain kiire, osittain hyvin tiukat salassapitovelvollisuudet ja lait, jotka kieltävät työntekijöitä puhumasta opiskelijan asioista.

Esimerkkiviikko työstä ammattikoulun psykologina

Viime aikoina olen myös pitänyt muutamia oppitunteja. Toinen aihe on uni ja paremmin nukkuminen, toinen aihe mielenterveys ja tunteiden kehollisuus. On tavallista, että opiskelijat hakeutuvat ensin terveydenhoitajalle esimerkiksi univaikeuksien, vatsakivun, päänsäryn tai huimauksen takia. Sitten terveydenhoitajan haastattelussa selvittää, että taustalta löytyy esimerkiksi stressiä, ahdistusta tai itsemurha-ajatuksia, ja ehdottaa koulupsykologilla käymistä.

Psykologilla käyminen on valitettavasti edelleen tabu. Asenteet ovat muuttuneet myönteisemmiksi, mielestäni etenkin nuorten keskuudessa, mutta joillekin ajatus on edelleen häpeällinen, merkki epäonnistumisesta. Ammattikoulussa on huomannut, että suurimmat ennakkoluulot ovat opettajilla. Minulle on ehdotettu, että nimike "koulupsykologi" muutettaisiin esimerkiksi "tukihenkilöksi". Minusta ajatus on aivan älytön! Eivät asenteet sillä muutu, että kierrellään ja salaillaan. Suomessa asioista pitää oppia puhumaan niiden oikeilla nimillä. Itse olen pyrkinyt hälventämään psykologiin liittyviä pelkoja olemalla monessa mukana ja näyttäytymällä koulussa eri yhteyksissä niin, että kaikki saavat nähdä minun olevan ihan tavallinen ja mukava ihminen. Joidenkin mielissä psykologiin liittyy edelleen pelko ajatusten lukemisesta, kallon kutistamisesta ja arvioitavaksi joutumisesta. On minulle joku opiskelija kertonut myös, ettei halua psykologille, koska pelkää sora-lainsäädäntöä, eli sitä, että hänet arvioitaisiin alalle sopimattomaksi psykologikontaktin vuoksi.

P.S. Ajattelin kuvata myöhemmin työstäni myös jonkinlaista videokoostetta. Lisään linkin tähän tekstiin, jahka saan videon aikaiseksi!