Minusta ei tullut koulupsykologia

(ainakaan vielä)

Niinhän siinä sitten kävi, että työelämäni vaihtoi suuntaa. Ehdin olla yhden lukuvuoden ammattikoulussa ja noin puoli vuotta lukiossa koulupsykologina. Sitten sainkin vakityön lastensuojelussa noin kuukausi sitten. Mietin pitkään, haluanko vaihtaa. Koulu ja lastensuojelu ovat kaksi täysin eri ympäristöä. Joudun siis aloittamaan ihan nollasta tietämättä mistään mitään.

Olen valmistunut psykologiksi pari vuotta sitten ja olen nyt jo neljännessä työpaikassa. Alan huomata itsestäni, etten jaksaisi enää jatkuvaa muutosta, oppimista ja sopeutumista. Olisi kiva ottaa jotakin haltuun kunnolla ja löytää oma paikkani työelämässä. Tähän mennessä olen ollut "vain sijainen", jonka odotetaan hetkeksi jatkavan jonkun toisen työtä, ja mielellään ihan samalla tavalla kuin se "oikea psykologi" on työtä tehnyt.

Nyt olo on aika ristiriitainen. Olen helpottunut, että löysin kiinnostavan paikan, jossa voin työskennellä niin kauan kuin haluan. Toisaalta on harmi, etten oppinut nauttimaan määräaikaisista työsuhteista. Valmistuessani psykologiksi ajattelin, että voisin olla villi ja vapaa, kokeilla kaikenlaisia töitä ja vaihtaa paikkaa kuin sukkia. Voisin matkustella työsoppareiden välissä, tehdä ihan mitä vaan. Mutta todellisuus olikin erilainen kuin ajattelin. Todellisuus on, että asun pääkaupunkiseudulla ja joudun maksamaan valtavaa vuokraa (joskin puoliksi). Harrastan ratsastusta, jonka väitän olevan yksi kalleimmista ja aikaavievimmistä mahdollisista tavoista viettää vapaa-aikaa. Minulla on avomies ja ystäviä, joiden kanssa haluan kerätä yhteisiä muistoja. En siis ole ollenkaan niin vapaa lähtemään kuin luulin. Enkä ollenkaan niin halukas. Niinpä aloin hiljalleen etsiä vakituista työpaikkaa ja nyt löysinkin sellaisen. Toivon kovasti, että viihtyisin lastensuojelussa. Mutta eihän sitä tiedä kuin vain kokeilemalla.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Olen aina ollut rauhaton sielu. Unelmoin siitä, että voisin keskittyä elämässä yhteen asiaan kerrallaan, ja silti kasaan aina hirveästi tekemistä ja menemistä itselleni. Minua vaivaa usein tunne, että pitäisi jo olla jossakin: pitäisi jo olla suunta elämälle, pitäisi jo olla hieno ura, pitäisi jo omistaa oma hevonen, oma talo. Pysähtyminen tuntuu pelottavalta. Mitä jos silloin menetänkin kaiken kunnianhimoni? Mitä jos ohitan vahingossa hienoja mahdollisuuksia päästä eteenpäin? Mitä jos olisinkin tosi hyvä jossakin, jota en ole vielä kokeillut? Elämäni on jonkin aikaa ollut jatkuvassa muutoksessa. Olen luopunut opiskeluista ja rakkaasta Joensuusta, muuttanut pääkaupunkiseudulle, tutustunut uusiin ihmisiin, kokeillut kolmea eri työtä ja vaihtanut tallilta toiselle. Välillä tuntuu, että avomies on ainoa asia, joka on säilynyt samana jo pidemmän aikaa 😄 Niinpä olen päättänyt, että nyt haluan pysähtyä ja hengähtää. Haluan keskittyä nyt johonkin asiaan ja ottaa sen haltuun. 🍂 Tämä jokin asia on työ. Olen kyllästynyt sijaisuuksien jatkuvaan epävarmuuteen. Niinpä olen hakenut vakinaisia psykologin paikkoja, joskin olen ajatellut, että tuskin minua valitaan, kun kokemusta on niin vähän. Mutta lopulta kävi toisin! Löysin paikan, joka varmasti haastaa mutta toivottavasti myös palkitsee. Olen pitkään miettinyt, millaista olisi työskennellä lastensuojelussa. Nyt se selviää, kun aloitan marraskuun puolivälissä sijoitettujen lasten hoitotiimissä Vantaalla. Jännittää, pelottaa ja innostaa ihan hirveästi! . . . #syksy #autumn

Henkilön Pikseleitä ja Psykologiaa (@pikseleitajapsykologiaa) jakama julkaisu Loka 15, 2019 kello 11.53 PDT

Millaista psykologin työ on tähän mennessä ollut?

Koska monia tuntuu kiinnostavan, millaista psykologin työ on, ajattelin nyt kertoa vähän edellisistä työpaikoistani. Psykologin ammatti on siinä mielessä mahtava, että työkenttä on todella monipuolinen. Tästä kentästä olen aiemmin kirjoittanut tekstissä "Mitä se psykologi oikeastaan tekee?". Itse olen aloittanut perhepalveluista perheneuvolasta, jatkanut opiskeluhuoltoon ja nyt siirtynyt lastensuojeluun. Ja tämä on vain murto-osa niistä sovellusaloista, joita psykologeille on tarjolla.

Aloitin urani perheneuvolassa 3-18 -vuotiaiden lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä parissa. Perheneuvolassa tehtiin pääasiassa työparityötä. Psykologi oli lapsen ja sosiaalityöntekijä vanhempien työntekijä. Pidin kovasti lasten kanssa työskentelystä, johon kuului pelaamista ja leikkimistä sekä tunteiden ja kokemusten käsittelyä. Lapsilla oli usein ahdistusoireita kuten pelkoja tai käytösongelmia, kuten raivokohtauksia tai tottelemattomuutta. Tukikäyntien lisäksi tein kognitiivisia ja tunne-elämän tutkimuksia. Myös vanhempien kanssa pääsi keskustelemaan lapsen mielenmaailmasta ja esimerkiksi huonosta käytöksestä. Jonkin verran olin mukana myös lapsen ja vanhemman vuorovaikutuksen arvionnissa. Perheneuvola oli työpaikkana monipuolinen ja moniammatillinen. Harvoin pääsee työpaikkaan, jossa on yli kymmenen psykologia työkavereina. Perheneuvola on perinteikäs ja arvostettu insituutio, jossa työntekijät ovat todella koulutettuja ja taitavia. Toisaalta pidin perheneuvolaa jollakin tapaa vanhanaikaisena ja joustamattomana. Uskoisin, että asiat ovat muuttuneet ja joka työpaikalla kehitetään paljon.

Seuraavaksi siirryin yhdeksi lukuvuodeksi ammattikouluun. Halusin taukoa tiimeistä ja tehdä työtä ihan vain itsekseni. Koulupsykologin työ ei ole yksinäistä, mutta vaatii kyllä itseohjautuvuutta. Sain aina tarvittaessa apua muilta koulupsykologeilta ja koulun terveydenhoitajalta. Ammattikoulussa asiakkaiden ikä vaihtelee nuoresta vanhaan. Ammattikoulussa noin puolet tulevat peruskoulusta ja puolet työelämästä, eli asiakkuudet ovat todella monipuolisia. Teemat vaihtelivat peliriippuvuudesta ahdistukseen, masennukseen ja traumoihin. Asiakkaat ohjautuivat psykologille usein opettajan, kuraattorin tai terveydenhoitajan kautta. Usein koulupsykologi oli vasta "viimeinen vaihtoehto" ja oireilu oli jo aika vakavaa. Esimerkiksi itsemurhariskiä jouduin usein arvioimaan yhdessä kouluterveydenhoitajan ja koululääkärin kanssa. Myös etsivän nuorisotyön ja psykiatrian kanssa tuli tehtyä yhteistyötä. Maahanmuuttajia oli paljon ja opin työskentelemään tulkin kanssa. Ammattikoulu oli ehdottomasti lempityöpaikkani, jossa olisin halunnut jatkaa, mutta minut siirrettiin seuraavaksi lukioon. Amispsykologin työstä kerroin myös teksteissä Työstä ja ammatista sekä Kymmenen kuukauden opit.

Lukio on työpaikkana hyvin erilainen kuin ammattikoulu. Kaikki asiakkaat ovat nuoria, 15-19 -vuotiaita. Lukiolaiset ovat itse aktiivisia ja hakeutuvat matalalla kynnyksellä psykologille, joten ongelmat eivät usein olleet niin monimutkaisia ja pitkäaikaisia kuin ammattikoulussa. Lukiolaiset ovat pääsääntöisesti kiinnostuneita koulusta, hyvinvoinnistaan ja tulevaisuudestaan ja työskentelevät aktiivisesti löytääkseen tasapainon elämään. Usein puhuttiin stressistä, uupumuksesta ja vaativuudesta itseään kohtaan. Asiakkaiden oma aktiivisuus vapautti minulta henkisiä resursseja, ja päädyin esimerkiksi pitämään oppitunteja psykologian kursseilla. Kuraattorin kanssa suunnittelimme myös ryhmää jännityksestä, stressistä ja ahdistuksesta kärsiville, mutta se ei ehtinyt alkaa ennen lähtöäni.

Tällä hetkellä olen ensimmäistä kuukautta töissä lastensuojelun kuntouttavassa sijaishuollossa. En osaa vielä sanoa muuta kuin että työ vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Psykologien määrä lastensuojelussa on edelleen vähäinen ja työnkuvaa rakennetaan jatkuvasti. Psykologiliitto ajaa lastensuojelulain muuttamista niin, että lastensuojeluun saataisiin riittävästi psykologisia resursseja (tässä linkki Psykologiliiton kannanottoon). Tällä hetkellä psykologien tehtävänkuvaa ei määritellä laissa lainkaan. Lastensuojelupsykologien työstä kirjoitettiin vuoden alussa myös Psykologi-lehdessä.

Kymmenen kuukauden opit

Työni kahdella ammattikoululla päättyi juuri hetki sitten. Syksyllä aloitan uuden lukuvuoden lukion ja nuorten peruspalvelujen psykologina.

Lukuvuosi ammattikoululla hujahti ohi nopeasti. Pidin työstä kovasti, mutta kymmeneen kuukauteen mahtui luonnollisesti niin iloja kuin suruja. En ollut aiemmin tehnyt töitä yksin vaan aina työparin kanssa. En myöskään ollut työskennellyt koulussa, enkä nuorten kanssa. Koen oppineeni paljon niin psykologin työstä kuin itsestäni ihmisenä. Niin kuin aina, haluan jakaa kokemukseni myös täällä! :)

Kirjoitin aiemmin helmikuussa työstäni ammattikoulun psykologina. Silloin kerroin työstä tarkemmin ja konkreettisemmin, mutta nyt haluaisin pohtia työtä yleisemmällä tasolla. Aiempi teksti, "Työstä ja ammatista", löytyy täältä.

Mitä siis olen oppinut?

1. Ei ole yhtä oikeaa tapaa auttaa

Totta puhuen en uskaltanut odottaa ammattikoulun psykologin työltä mitään. Hain kyseistä työtä, koska en viihtynyt edellisessä työpaikassani perheneuvolassa. Koin ilmapiirin todella ahdistavaksi ja voin huonosti. Hain koulupsykologiksi siksi, että toiveenani oli saada työskennellä yksin. Perheneuvolassa oli työyhteisö ja paljon muita psykologeja, mutta koin jääväni yksin. Työyhteisön koin enemmän kuormittavana kuin tukea antavana. Ajattelin, että koulussa saisin olla rauhassa. Koska muita psykologeja ei olisi, ei kukaan myöskään olisi kyseenalaistamassa tapaani olla ja tehdä työtä.

Tässä suhteessa sain mitä halusin: olin ainoa koulupsykologi kahdella koululla. Määrittelin oman työtapani ja asiakasmääräni. Päätin itse, miten käsittelin asioita opiskelijoiden kanssa. Tämä toi minulle paljon itsevarmuutta. Tajusin, että asioita voi tehdä monella tavalla, ja jokainen niistä tavoista voi olla yhtä oikein. Tärkein oppini tässä asiassa on ollut, ettei ole yhtä oikeaa tapaa auttaa. Autan parhaiten, kun olen oma itseni ja sanon ja teen asioita, joihin itse uskon.

Pääsin työskentelemään yksin ja huomasin, että se on vahvuuteni: toimin parhaiten silloin, kun en voi jättää asioita kenenkään muun hoidettavaksi. Minulla on selkeä käsitys siitä, miten haluan työskennellä, kun minun ei tarvitse miettiä, mitä muut psykologit siitä ajattelisivat. Toisaalta huomasin ilokseni, etten ole ollutkaan niin yksin, kuin etukäteen ajattelin: tapasimme muiden koulupsykologien kanssa säännöllisesti ja kokeneemmat kollegat olivat aina puhelinsoiton päässä. Myös esimieheni on ollut minun puolellani, luottanut minuun ja ottanut asioista tarvittaessa selvää. Haluan jakaa tämän kaikille nuorille psykologeille, jotka epäröivät hakeutua koulupsykologiksi yksinäisyyden pelossa: työyhteisö voi olla hyvä ja tiivis, vaikkeivat ihmiset työskentelisi fyysisesti samassa paikassa.

2. Nuoruus on ihanaa ja vaikeaa - kuten nuoretkin

Aiemmin työskentelin lasten kanssa ja pidin siitä todella paljon. Nyt olen työskennellyt nuorten kanssa ja rakastan tätä! Nuoruus on hieno vaihe elämässä, koska silloin on jonkin verran elämää takana mutta vielä enemmän edessä. Silloin jokainen voi itse miettiä, millainen ihminen haluaa olla. Usein valinnat myös ahdistavat.

Koin itse nuoruuden tosi vaikeaksi elämänvaiheeksi ja olin eksyksissä. En tiennyt, että koulusta voisi saada apua, eikä sitä tietysti silloin olisi saanutkaan, koska koulupsykologeja ei vielä silloin kouluissa juuri näkynyt. Oma kokemukseni on vaikuttanut siihen, että haluan auttaa nuoria. On ihan mielettömän hienoa saada olla se ihminen, jolle nuoret kertovat arjesta, parisuhteista, koulusta, iloista ja huolista. Tuntuu tosi hyvältä nähdä ja kuulla, että on voinut olla avuksi. 

Lasten kanssa saa todella töpätä pahasti, etteivät he pidä työntekijästään. Perheneuvolassa oli mukavaa olla aina suosittu ja toivottu leikki- ja keskustelukaveri. Ammattikoulussa olen saanut paljon hyvää palautetta, mutta lisäksi kyllä huonoakin. Olen saanut kuulla, että olen liian nuori, että en oikeasti välitä vaan teen työtä vain rahan takia, että en ole aito vaan sanon asioita, jotka on minulle opetettu. Kun oikeasti yrittää auttaa, tällainen tuntuu todella pahalta ja muutamaan otteeseen on päässyt itkukin. Onneksi on ihania työkavereita, joiden kanssa voi jakaa kokemuksia ja purkaa omaa hankalaa oloa. Tässä työssä on todella saanut kohdata oman rajallisuutensa ja hyväksyä, että aina en osaa auttaa, aina nuori ei ole valmis ottamaan apua vastaan ja joskus toinen vain haluaa purkaa pahan olonsa minuun. Hieman samaa aihetta käsittelin tekstissä Väritön, hajuton ja mauton (eli psykologi).

Olen myös oppinut, että kestän enemmän, kuin olisin arvannut. Esimerkiksi aiemmin luulin, etten ikinä olisi voinut työskennellä traumatisoituneiden ihmisten kanssa. Tässä työssä olen päässyt avaamaan moniakin traumoja perheväkivallasta sotamuistoihin. Olen nähnyt paniikkikohtauksia, itkua ja raivoa. Olen toiminut kriisityöntekijänä. Välillä ahdistaa, mutta toisaalta olen alkanut luottaa siihen, että kaikesta selviää. Olen oppinut, että osaan reagoida vaikeisiinkin asioihin aika hyvin. Osaan sanoa paljon järkeviä asioita ja vähän tyhmiä.

3. Koulu on monipuolinen työpaikka

Koulu on siitä mielenkiintoinen ympäristö, että kaikki ihmiset käyvät koulua. Psykologin työn kannalta koulu onkin erittäin monipuolinen työpaikka. Etenkin ammattikoulussa on kaiken ikäisiä ja vaikka minkälaisia ihmisiä. Suurin osa opiskelijoista ei tule suoraan peruskoulusta. Olen päässyt työskentelemään muun muassa suoraan peruskoulusta tulleiden, perheellisten kolmekymppisten, keski-ikäisten alanvaihtajien ja maahanmuuttajien kanssa. Opiskelijoilla on hyvin erilaisia taustoja, maailmankatsomuksia ja haasteita. Se tekee työstä erittäin mielenkiintoista ja toisaalta erittäin vaativaa. Koulupsykologin työssä onkin välillä raastavaa kohdata se vaatimus, että kaikesta pitäisi tietää kaikki: pitäisi tunnistaa mitä erilaisimpia mielenterveysongelmia, osata tarjota niihin kaikkiin apua, toisaalta tuntea kaikki lähiseudun kuntien tarjoamat erikoissairaanhoidon palvelut ja ohjata osa opiskelijoista sinne. 

Koen, että koulupsykologin työ on todella aliarvostettua sen vaativuuteen verrattuna. Koulutusta pitäisi olla tarjolla paljon enemmän. Valitettavasti olen kuullut useaan otteeseen sanottavan, että tällaista perustason työtä pitää pystyä tekemään psykologin peruskoulutuksella. Ei viiden vuoden koulutuksessa kuitenkaan ehditä kaikkea opettaa. Jotkut ilmiöt liittyvät vain tiettyihin asiakasryhmiin tai tiettyyn aikaan. Olen hankkinut itselleni lisätietoa muun muassa kehonkuvasta ja huumeidenkäytöstä keskustelemiseen.

Kokonaisuudessaan olen todella pitänyt ammattikoulussa työskentelemisestä. Olisin mielelläni jatkanut, mutta tällä kertaa minut siirretään lukiolle ja nuorten peruspalveluihin. Mielenkiinnolla odotan uusia haasteita!

Työstä ja ammatista

Pidän työstäni todella paljon. Sen ovat varmasti huomanneet kaikki, jotka seuraavat minua Instagramissa, koska päivittelen työstäni harva se päivä (siis en tietenkään työajalla, vai mitä :D). Kun sain blogin kommenteissa pyynnön kirjoittaa työpäivästäni tai -viikostani, luonnollisesti innostuin kovasti.

Tämänhetkinen työni on toinen työpaikkani psykologina, sillä aiemmin olin loppuharjoittelussa ja valmistumisen jälkeen vielä puolisen vuotta töissä perheneuvolassa. Pidin perheneuvolatyöstä ja erityisesti lasten kanssa työskentelystä. Ajattelin jopa, että voisin jatkaa samalla sovellusalalla. Sitten kohtalo puuttui peliin, ja päädyin ammattikouluun. Ja mikä onnenpotku se onkaan ollut! Olen työstä nimittäin todella innoissani. Jatkan samassa paikassa ainakin tämän lukuvuoden loppuun, mutta jatkosta en tiedä sen tarkemmin. Niinpä yritän nauttia joka hetkestä nykyisessä pestissä. Ei paikka ole täydellinen, tietenkään, mutta plussia on enemmän kuin miinuksia.

Kun mietitään ammattikoulua työympäristönä, siinä yhdistyvät koulu, amis ja nuoret. Ihmisillä voi olla joitakin ennakkoluuloja ammattikouluopiskelijoista. Minulla ainakin oli: ammattikouluopiskelijat ovat sellaisia, joita opiskelu ei juurikaan kiinnosta. He hakeutuvat ammattikouluun joko päästäkseen nopeasti työelämään tai päästäkseen helpommalla ja välttääkseen opintoja tai muuta vastuuta. Tämä käsitys pitikin osittain paikkaansa, mutta todellisuudessa opiskelijoiden joukkoon mahtuu vaikka minkälaista hiihtäjää. Jotkut ovat aivan mielettömän ahkeria ja fiksuja ja varmasti menossa jatko-opintoihin, toiset ovat hyvin käytännöllisiä ja toivovat pääsevänsä työelämään. Sitten jää vielä sellainen porukka, joka ei millään keksi, mitä elämältä haluaisi, jota ahdistaa elämän päämäärättömyys ja tunne siitä, että heitä pakotetaan tekemään asioita, joita he eivät halua. He ovat niitä, joita opettajat vetävät perässään läpi opintojen ja jotka usein myös keskeyttävät.

Minulla on asiakkaita näistä kaikista kategorioista. Olen siis koulupsykologi kahdessa ammattikoulussa. Minun luokseni saavat tulla kaikki opiskelijat, jotka haluavat jutella asioistaan. Niinpä asiakaskuntani on monenkirjavaa: traumoja, ahdistusta ja masennusta, yksinäisyyttä, univaikeuksia, perfektionismia. Kun opiskelija pyytää aikaa, minulla on lain mukaan seitsemän arkipäivää aikaa tarjota sitä hänelle. Tapaan päivässä kolmesta viiteen opiskelijaa. Opiskelijat ovat iältään 16-50 -vuotiaita, koska koulussa on myös aikuisopiskelijoita. Se tekee työstä hyvin vaihtelevaa. Ammattikoulun psykologin työ eroaa peruskoulun koulupsykologin työstä hyvin paljon. Ammattikoulussa työhön ei juurikaan kuulu oppimisvaikeuksien kartoittamista, koska yleensä ne on tehty peruskoulussa. Uskoisin myös palavereita ja yhteistyötä vanhempien kanssa olevan huomattavasti vähemmän. 12-vuotiaasta alkaen psykologin asiakas saa itse päättää, ollaanko hänen vanhempiinsa yhteydessä. Harva nuori kieltää minua olemasta yhteydessä vanhempiin, mutta valitettavasti yksilötyötäkin on niin paljon, etten juurikaan ehdi tavata vanhempia. Joskus soitan heille puhelun.

Pari Instagram storyssa jaettua kuvaa: Tässä opiskelijalta saatu
ystävänpäivälahja, joka piristi tosi väsynyttä päivää.

Kerran olen päässyt tekemään lukitestin ja kirjoittamaan
siitä lausunnon, muuten psykologiset tutkimukset eivät kuulu työhöni.

Työni on siis suurimmilta osin yksilötyötä, eli opiskelijoiden tapaamista kahden kesken. Työnantajan puolesta tapaamisten määrää ei ole rajoitettu, vaikka usein on tavallista, että esimerkiksi 5-10 käynnin jälkeen ohjataan jo eteenpäin. Omassa työssäni olen usein pystynyt toteuttamaan nuorten omia toiveita, eli joitain tapaan viikoittain tai parin viikon välein, joitain silloin tällöin. Jotkut käyvät aina välillä esimerkiksi kolme viikkoa peräkkäin ja sitten taas jäävät "tauolle". Aika paljon työhön liittyy nuorten houkuttelua ja "metsästämistä", kun he eivät vastaa viesteihin tai tule käynnille, vaikka huoli on suuri. Tekstiviestirumba vie aika paljon työaikaani, mutta koen sen kuuluvan nuorten kanssa työskentelemiseen. Nuoret vaativat usein vakuuttelua siitä, että työntekijä on oikeasti kiinnostunut ja ymmärtäväinen. Jos nuorelle näyttää ärtymystä tai tuskastumista, hän ei aivan varmasti tule toista kertaa. Nuorten kanssa oma asenne onkin todella tärkeässä asemassa. Aikuiset kärsivät usein niin sanotusta nuoruusiän amnesiasta, eli he eivät muista, millaista oli olla nuori. Aikuiset usein kauhistelevat tai naureskelevat nuorten muotivillityksille, kuten nilkat paljaana tai takki auki pakkasessa kävelemiselle. Ja kuitenkin jokainen sukupolvi on ollut nuori ja käynyt läpi samanlaiset kasvukivut. Ehkä omalla kohdalla nuorten ymmärtämistä helpottaa se, että olen itsekin aika nuori, vain kymmenen vuotta nuorimpia opiskelijoita vanhempi, ja melkeinpä samaa sukupolvea. Itselleni nuoruus oli todella vaikeaa aikaa ja ymmärrän hyvin sen epätoivon ja ahdistuksen, joka nuoria vaivaa. Toisaalta näen nuoruudessa paljon toivoa ja tiedän kokemuksesta, että elämä voi mennä oikein hyvään suuntaan, vaikka
15-20 -vuotiaana olisi ihan pihalla.

Yksilötyön lisäksi teen yhteistyötä terveydenhoitajan kanssa, kun ohjaamme opiskelijoita toinen toisillemme ja minä kyselen, kuinka opiskelijoita saadaan ohjattua jatkohoitoon. Muun oppilashuollon (opinto-ohjaaja, erityisopettaja, muut opettajat) kanssa yhteistyö on aika vähäistä. Lähinnä minulle ohjataan opiskelijoita tai minua pyydetään palavereihin, joissa pohditaan yksittäisen opiskelijan opintojen etenemistä. Koulukuraattori taitaa olla se, joka enemmän tekee yhteisöllistä työtä koulussa. Hänen kanssaan myös selvitellään kiusaamistapauksia. Periaatteessa puhutaan paljon yhteisöllisestä oppilashuollosta, mutta aina se ei kauheasti toteudu. Syynä on osittain kiire, osittain hyvin tiukat salassapitovelvollisuudet ja lait, jotka kieltävät työntekijöitä puhumasta opiskelijan asioista.

Esimerkkiviikko työstä ammattikoulun psykologina

Viime aikoina olen myös pitänyt muutamia oppitunteja. Toinen aihe on uni ja paremmin nukkuminen, toinen aihe mielenterveys ja tunteiden kehollisuus. On tavallista, että opiskelijat hakeutuvat ensin terveydenhoitajalle esimerkiksi univaikeuksien, vatsakivun, päänsäryn tai huimauksen takia. Sitten terveydenhoitajan haastattelussa selvittää, että taustalta löytyy esimerkiksi stressiä, ahdistusta tai itsemurha-ajatuksia, ja ehdottaa koulupsykologilla käymistä.

Psykologilla käyminen on valitettavasti edelleen tabu. Asenteet ovat muuttuneet myönteisemmiksi, mielestäni etenkin nuorten keskuudessa, mutta joillekin ajatus on edelleen häpeällinen, merkki epäonnistumisesta. Ammattikoulussa on huomannut, että suurimmat ennakkoluulot ovat opettajilla. Minulle on ehdotettu, että nimike "koulupsykologi" muutettaisiin esimerkiksi "tukihenkilöksi". Minusta ajatus on aivan älytön! Eivät asenteet sillä muutu, että kierrellään ja salaillaan. Suomessa asioista pitää oppia puhumaan niiden oikeilla nimillä. Itse olen pyrkinyt hälventämään psykologiin liittyviä pelkoja olemalla monessa mukana ja näyttäytymällä koulussa eri yhteyksissä niin, että kaikki saavat nähdä minun olevan ihan tavallinen ja mukava ihminen. Joidenkin mielissä psykologiin liittyy edelleen pelko ajatusten lukemisesta, kallon kutistamisesta ja arvioitavaksi joutumisesta. On minulle joku opiskelija kertonut myös, ettei halua psykologille, koska pelkää sora-lainsäädäntöä, eli sitä, että hänet arvioitaisiin alalle sopimattomaksi psykologikontaktin vuoksi.

P.S. Ajattelin kuvata myöhemmin työstäni myös jonkinlaista videokoostetta. Lisään linkin tähän tekstiin, jahka saan videon aikaiseksi!