Tällä kertaa oli pakkoa tarttua aiheeseen, joka on mietityttänyt minua paljon. Viime aikoina on käyty huolestunutta keskustelua psykiatristen osastojen väärinkäytöksistä. Esimerkiksi Juha Kurvinen kertoi blogissaan kokemuksistaan Turun Kupittaan suljetulla osastolla ja Turun Sanomat kirjoitti Kupittaan vanhuspsykiatrisen suljetulla osastolla vuosia jatkuneesta potilaiden pahoinpitelystä.
Henkilökunnan raakuudet kuulostavat nykypäivänä aivan käsittämättömiltä. Kuinka terveydenhuollon ammattilainen, jonka tehtävä on edistää psyykkistä hyvinvointia, voi kohdella potilaita tuolla tavoin? Suljetun osaston potilailla on varmasti muutenkin tarpeeksi vaikeaa ilman että heitä pahoinpidellään henkisesti ja fyysisesti.
Tapaukset kuulostavat käsittämättömiltä, mutta samaa aihetta on käsitelty sosiaalipsykologiassa ja sosiologiassa jo kauan. Esimerkiksi Erving Goffmanin tutkimus 1950-luvun yhdysvaltalaisessa mielisairaalassa ja Philip Zimbardon vankilatutkimus Stanfordin yliopistossa valottavat aihetta hyvin.
Goffman näki mielisairaalat totaalisina yhteisöinä, joiden säännöt ja roolit laitostivat ihmisiä. Mielisairaalan näyttämön näyttelijöinä toimivat työntekijät ja potilaat. Potilaat eivät voi mielisairaalassa muuta kuin omaksua mielisairaan roolin, joka ohjaa heidän ajatteluaan ja käyttäytymistään sekä sitä, miten henkilökunta heihin suhtautuu. Goffman kirjoitti tästä tutkimuksestaan teoksessa Asylums, joka on suomennettu nimellä Minuuden riistäjät.
Zimbardon kuuluisassa vankilakokeessa opiskelijat jaettiin satunnaisesti vanginvartijan ja vangin rooliin lavastetussa näytelmässä yliopiston kellarissa. Vangit puettiin vankilavaatteisiin ja heitä kutsuttiin nimen sijaan numerolla. Vartijat saivat yhtenäiset univormut ja ohjeen pitää yllä kuria ja järjestystä sekä huolehtia vankien kunnioittavasta käyttäytymisestä. Väkivalta oli kiellettyä, mutta koe jouduttiin keskeyttämään jo kuuden päivän jälkeen vartijoiden raa'an käyttäytymisen takia. Zimbardo kirjoitti tutkimuksestaan kirjan ja pohtii ihmisten pahuutta ja julmuutta Lucifer effect -sivustollaan. Toinen kiistelty tutkimus on Milgramin tottelevaisuuskoe, jossa koehenkilöt olivat valmiita antamaan tuntemattomille ihmisille tappavia sähköiskuja kokeenjohtajan käskystä. Näitä kahta koetta on usein siteraattu pohdittaessa esimerkiksi natsi-Saksassa tehtyjä raakuuksia.
Näissä klassisissa kokeissa esiinnousevia aiheita ovat esimerkiksi rajoittamattoman vallan vaikutus ihmisen käyttäytymiseen, halu totella auktoriteettia ja stigmatisointi. Samankaltaisia ilmiöitä ovat myös depersonalisaatio eli ihmisen näkeminen kategorian jäsenenä eikä ainutkertaisena yksilönä ja dehumanisaatio eli ihmisen näkeminen ei-ihmisenä, jonka voi tuhota. Nämä ilmiöt eivät ole todisteita ihmisen pahuudesta vaan tavasta hahmottaa sosiaalista maailmaa: informaatiota on niin paljon, että ihmisen täytyy asettaa toisia ihmisiä luokkiin ja yleistää heidän piirteitään kyetäkseen käsittelemään kaikkea tietoa.
Ihmiset voivat kuitenkin olla toisilleen julmia, kuten tutkimukset osoittavat. Siksi esimerkiksi nykyajan psykiatrisessa työssä olisi todella tärkeää panostaa henkilökunnan kouluttamiseen ja "mielisairaan" stigman rikkomiseen. Potilaat tulisi pyrkiä nähdä ihmisinä, ei vankeina tai hulluina, jotta henkilökuntakin voisi uskoa heidän paranemismahdollisuuksiinsa ja kohdella heitä kuin kanssaihmisiä. Sosiaalinen luokittelu on ihmisen mielelle luonnollista ja automaattista, mutta aiheesta avoimesti puhumalla ja ongelmien tiedostamisella voidaan tehdä paljon.
P.S. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukaista teos Arjen sosiaalipsykologia, joka oli aikoinaan minun pääsykoekirjani Joensuuhun.
Henkilökunnan raakuudet kuulostavat nykypäivänä aivan käsittämättömiltä. Kuinka terveydenhuollon ammattilainen, jonka tehtävä on edistää psyykkistä hyvinvointia, voi kohdella potilaita tuolla tavoin? Suljetun osaston potilailla on varmasti muutenkin tarpeeksi vaikeaa ilman että heitä pahoinpidellään henkisesti ja fyysisesti.
Tapaukset kuulostavat käsittämättömiltä, mutta samaa aihetta on käsitelty sosiaalipsykologiassa ja sosiologiassa jo kauan. Esimerkiksi Erving Goffmanin tutkimus 1950-luvun yhdysvaltalaisessa mielisairaalassa ja Philip Zimbardon vankilatutkimus Stanfordin yliopistossa valottavat aihetta hyvin.
Goffman näki mielisairaalat totaalisina yhteisöinä, joiden säännöt ja roolit laitostivat ihmisiä. Mielisairaalan näyttämön näyttelijöinä toimivat työntekijät ja potilaat. Potilaat eivät voi mielisairaalassa muuta kuin omaksua mielisairaan roolin, joka ohjaa heidän ajatteluaan ja käyttäytymistään sekä sitä, miten henkilökunta heihin suhtautuu. Goffman kirjoitti tästä tutkimuksestaan teoksessa Asylums, joka on suomennettu nimellä Minuuden riistäjät.
Zimbardon kuuluisassa vankilakokeessa opiskelijat jaettiin satunnaisesti vanginvartijan ja vangin rooliin lavastetussa näytelmässä yliopiston kellarissa. Vangit puettiin vankilavaatteisiin ja heitä kutsuttiin nimen sijaan numerolla. Vartijat saivat yhtenäiset univormut ja ohjeen pitää yllä kuria ja järjestystä sekä huolehtia vankien kunnioittavasta käyttäytymisestä. Väkivalta oli kiellettyä, mutta koe jouduttiin keskeyttämään jo kuuden päivän jälkeen vartijoiden raa'an käyttäytymisen takia. Zimbardo kirjoitti tutkimuksestaan kirjan ja pohtii ihmisten pahuutta ja julmuutta Lucifer effect -sivustollaan. Toinen kiistelty tutkimus on Milgramin tottelevaisuuskoe, jossa koehenkilöt olivat valmiita antamaan tuntemattomille ihmisille tappavia sähköiskuja kokeenjohtajan käskystä. Näitä kahta koetta on usein siteraattu pohdittaessa esimerkiksi natsi-Saksassa tehtyjä raakuuksia.
Näissä klassisissa kokeissa esiinnousevia aiheita ovat esimerkiksi rajoittamattoman vallan vaikutus ihmisen käyttäytymiseen, halu totella auktoriteettia ja stigmatisointi. Samankaltaisia ilmiöitä ovat myös depersonalisaatio eli ihmisen näkeminen kategorian jäsenenä eikä ainutkertaisena yksilönä ja dehumanisaatio eli ihmisen näkeminen ei-ihmisenä, jonka voi tuhota. Nämä ilmiöt eivät ole todisteita ihmisen pahuudesta vaan tavasta hahmottaa sosiaalista maailmaa: informaatiota on niin paljon, että ihmisen täytyy asettaa toisia ihmisiä luokkiin ja yleistää heidän piirteitään kyetäkseen käsittelemään kaikkea tietoa.
Ihmiset voivat kuitenkin olla toisilleen julmia, kuten tutkimukset osoittavat. Siksi esimerkiksi nykyajan psykiatrisessa työssä olisi todella tärkeää panostaa henkilökunnan kouluttamiseen ja "mielisairaan" stigman rikkomiseen. Potilaat tulisi pyrkiä nähdä ihmisinä, ei vankeina tai hulluina, jotta henkilökuntakin voisi uskoa heidän paranemismahdollisuuksiinsa ja kohdella heitä kuin kanssaihmisiä. Sosiaalinen luokittelu on ihmisen mielelle luonnollista ja automaattista, mutta aiheesta avoimesti puhumalla ja ongelmien tiedostamisella voidaan tehdä paljon.
P.S. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukaista teos Arjen sosiaalipsykologia, joka oli aikoinaan minun pääsykoekirjani Joensuuhun.
