Kuinka hallita tunteita

Helppoo olla nuori

Kaikki tai ei mitään 

Hei rock and roll

On helppoo tarttuu kiinni

Ja kohta päästää menemään

Hei, on niin helppoo olla onnellinen

Hei, ja tyytyy siihen mitä on

- Olavi Uusivirta

Kuten moni muukin psykologi, olen innostunut tosi kovasti HOTista, eli hyväksymis- ja omistautumisterapiasta. Se on Amerikasta tullut psykologian suuntaus, joka pohjaa mindfulnessiin sekä vaikeiden tunteiden hyväksymiseen. Yllä oleva lainaus Olavi Uusivirran biisistä On niin helppoo olla onnellinen tiivistää erittäin hyvin HOTin sanoman: lopeta taistelu vaikeita ajatuksia ja tunteita vastaan ja ala elää hetkessä. 

Tekstin otsikko, "Kuinka hallita tunteita" on kysymys, jota kuulen usein työssäni. Monta kertaa tämä liittyy ahdistukseen ja masennukseen. Ihmiset kuvailevat, että he ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan, he eivät saa tunteita kontrolliin vai joutuvat niiden valtaan. Juuri siitä haluan puhua: kontrollista pitäisi luopua kokonaan.

Kivikauden luolamiehellä ja nykyajan postmodernilla ihmisellä ei luulisi olevan paljon yhteyttä, mutta valitettavasti evoluutio on hidas toimija. Se tarkoittaa, että ihmisen aivot toimivat edelleen kovin samalla tavalla kuin tuhansia vuosia sitten. Aivojen tehtävä on pitää ihminen elossa. Niinpä ne luokittelevat asioita vaarallisiksi ja vaarattomiksi, uhkiksi ja mahdollisuuksiksi. Kun olet astumassa ryhmän eteen esiintymään, sydämesi hakkaa ja jalat puutuvat, koska aivosi valmistavat kehoasi pakenemaan. Ne ovat tulkinneet tilanteen vaaralliseksi. Ja niinhän se onkin, sillä ihmiselle on elintärkeää kuulua johonkin ryhmään ja olla hyväksytty ryhmän jäsen. Aivot tietävät, kuinka vaarallista on astua näyttämölle ja asettaa itsensä alttiiksi naurulle ja hylkäämiselle. Sen sijaan, että harmittelisit, kuinka kovasti sinua jännittää esiintyä, sinun pitäisi kiittää aivojasi ja kehoasi siitä, että ne osaavat varoittaa sinua uhkaavasta tilanteesta.

Sama pätee muihin tunteisiin: niillä on jokin tarkoitus. Usein niiden tarkoitus on saada sinut huomaamaan jotain, ymmärtämään jotain itsestäsi tai ympäristöstäsi. Tunteet tekevät mitä vain, että sinä huomaisit ne. Jos yrität sivuuttaa ne, ne vain kasvavat. Samalla tavalla kuin kuvasin ahdistusmöykyn kasvua sisälläni aiemmassa tekstissä Mitä kuuluu möykylle.

Meillä ihmisillä on kummallinen joukkoharha siitä, että tunteita voisi jotenkin kontrolloida. Että ihminen voisi tuntea sitä tunnetta, jota haluaa, ja olla tuntematta sitä, jota ei halua. Tämä ajatus näkyy hyvin niissä latteuksissa, joita auliisti jakelemme toisillemme: "Olisit vain iloinen", "mitä siinä murjotat, reipastu nyt", "Älä höpötä, ei tässä ole mitään pelättävää". 

Onnellisuusansa-kirjassa kuvataan pelon tunnetta seuraavalla ajatuskokeella: 

"Kuvittele, että joku osoittaa päätäsi ladatulla aseella ja kertoo, että et saa pelätä. Jos hiukankaan alat pelätä tai ahdistua, sinut ammutaan. Voisitko lakata tuntemasta pelkoa ja ahdistusta tilanteessa, vaikka elämäsi riippuisi siitä? (Toki voisit yrittää teeskennellä, mutta voisitko aidosti olla rauhallinen?)"

Se, että opimme jo aika varhain pidättelemään kyyneleitämme, ei tarkoita, että oikeasti osaisimme olla tuntematta surua, pettymystä, kateutta tai muitakaan hankalia tunteita. Me vain opimme peittämään ne. Niin muilta kuin itseltämmekin. Olen tavannut monia monia nuoria, jotka kärsivät ahdistuksesta. Ahdistus on jokaiselle yksilöllinen kokemus, mutta yksi asia on yhdistänyt näitä kaikkia nuoria: he luulevat, ettei kukaan muu ole ahdistunut. He luulevat niin siksi, koska kukaan muu ei näytä ahdistuneelta. He eivät ilmeisesti ymmärrä, etteivät he itsekään näytä ahdistuneilta. He ovat ihan yhtä taitavia peittämään tunteensa kuin me muutkin.

Emme voi juurikaan kontrolloida, mitä tunnemme, mutta voimme itse päättää, kuinka toimimme. Käyttäytyminen on tahdonalaista, toisin kuin tunteet. Niinpä ihminen voi esiintyä vaikka jännittää, lentää vaikka pelottaa, keskustella, vaikka vihastuttaa, ja vaikka tekisi mieli lyödä nyrkillä.

Minun on paljon helpompi olla aidosti iloinen ja kiitollinen, kun annan itselleni luvan olla myös vihainen, surullinen ja ahdistunut.

Tiivistetysti HOT siis väittää, että tunteiden välttäminen ja peittäminen on mahdotonta. Vaikeatkin tunteet pysyvät tiukasti meissä kiinni, vaikka kuinka pyristelisimme vastaan. Siksi siihen on turha käyttää energiaa. Siitä tulee vain paha mieli, väsy ja epäonnistunut fiilis. Miksi käyttäisit aikaa ja energiaa tunteiden kontrolloimiseen, kun voisit käyttää saman verran resursseja sinulle tärkeiden asioiden tekemiseen? Tunteita vastaan taisteleminen on nimenomaan tunteille periksi antamista, kun uhraat niihin rajallisia resurssejasi.

HOTin neuvo on opetella tunnistamaan ja kohtaamaan omat ajatukset ja tunteet, vaikeatkin. Tärkeä sääntö on, että tunteet kasvavat, kun niitä ei huomioi. Samalla tavalla tunteet pienenevät, kun niille antaa tilaa. Voit esimerkiksi kirjoittaa tuntemuksiasi ylös tai puhua niistä. Tärkeää on ymmärtää, ettei mikään tunne tai ajatus ole vaarallinen tai haitallinen. Ajatukset ovat vain sanoja ja tarinoita, meidän tulkintojamme todellisuudesta. Ajatuksista olen kirjoittanut pariinkiin otteeseen: 

Kun sisäinen kriitikko estää onnistumasta 

Sisäinen puhe - mitä se on?

Palaan varmasti tähän aiheeseen vielä myöhemminkin, mutta eiköhän tämä riitä HOTista tällä kertaa. Jos sytyit näistä ajatuksista samalla tavalla kuin minä, kannattaa tutustua erilaisiin oppaisiin. Tai sitten voit aloittaa yksinkertaisesti kuuntelemalla tunteitasi ja ajatuksiasi, antamalla niille vähän enemmän tilaa kuin ennen.

Lukuvinkkejä:

Steven C. Hayes: Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää (Hyväksymis- ja omistautusterapian avulla)

Russ Harris: Onnellisuusansa (Elinvoimaa hyväksymisen ja omistautumisen avulla)

Arto Pietikäisen haastattelu Helsingin Sanomissa 11.7.2019

Arto Pietikäinen: Joustava mieli (Vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen ylivallasta)

Piironen: Jälleen ehyeksi, jälleen (Hyväksymis- ja omistautumisterapiaan sekä tietoisuustaitoihin pohjautuva työkirja itsehoito-oppaaksi ja vertaistukiryhmille)

Sadeniemi, Häkkinen, Koivisto, Ryhänen ja Tsokkinen: Viisas mieli (Opas tunnesäätelyvaikeuksista kärsiville)

Mitä kuuluu möykylle

Tällä kertaa haluan kirjoittaa ahdistuksesta. Kutsun sitä möykyksi. Elämässäni on tapahtunut viime aikoina paljon kivoja juttuja, joista olen ollut kiitollinen. En kuitenkaan ole päässyt iloitsemaan täysillä, sillä päällimmäiseksi tunteeksi on monessa tilanteessa noussut ahdistus. Ahdistus on tuttua tietysti psykologin työstä mutta vielä enemmän ihan henkilökohtaisesta elämästä. Ahdistus on ollut luonani kauan, välillä hiljaisempana ja välillä koko elämäni vallaten.

Kirjasta Voimaa - Hyvän elämän alku:

Kuvitellaan möykkyä, joka sisältää elämäntilanteessa tällä hetkellä olevia paineita, huolia ja vaikeuksia. Joskus elämä tuntuu siltä, kuin olisi polvillaan huolten möykyn alla. Kun tilanne jatkuu pitkään tällaisena, kyse on selviytymisestä. Silloin elämä on kuin konttaamista päivästä toiseen möykky niskassa. Kontatessaan ei voi nähdä vaihtoehtoisia toimintamalleja tai tulevaisuutta, siinä asennossa kykenee vain raahautumaan eteenpäin.

Huomasin tässä vastikään, että elämä todella on ollut vain selviytymistä jo jonkin aikaa. Selviytyminen on tarkoittanut pakenemista, selän kääntämistä. Minulle ahdistus on samanlainen haamu kuin mitä Philipp Pullman kuvailee fantasiakirjassaan Salaperäinen veitsi: jos en suostu näkemään sitä, se ei voi hyökätä kimppuuni. Täytän elämäni ihan millä vain suorittamisella, johon voin upota sen sijaan, että kohtaisin ahdistukseni. Käännän sille selkäni, mutta silti tunnen koko ajan, kuinka se hengittää niskaani, vain odottaa, että vahingossa kääntäisin päätäni.

Olen ollut kesän töissä. Koulupsykologilla asiakkaita ei (luonnollisesti) ole mitenkään jonoksi asti. Rankan ja kiireisen lukuvuoden jälkeen olin ajatellut nauttivani hiljaisista hetkistä, mutta tekemisen puute onkin johtanut "möykyn" räjähdysmäiseen kasvuun. Kun en voi täyttää työpäivääni kiireellä, ahdistus saa minut kiinni. Se istuu rintani päällä ja tekee hengittämisestä vaikeaa. 

Miksi en sitten vain kohtaa ahdistustani? Miksi en mieti, mikä möykkyä kasvattaa? Miksi en tee niin kuin muitakin neuvon?

Oikea vastaus: Koska se pelottaa. Pelottaa, että tajuan itsestäni jotain, mitä en aiemmin tiennyt. Pelottaa, että tajuan eläneeni ihan väärin ja olen vain pettynyt itseeni. Pelottaa, että itsevarma ja tyyni ulkokuori murtuu. Pelottaa, että itken taas julkisesti ja romahdan, enkä pääse sängystä ylös. 

Joitakin vuosia sitten, lukiossa ja yliopistossa, kuvittelin, ettei ole mitään, mitä en voisi saavuttaa. Kuvittelin, ettei ole mitään, mitä en jaksaisi. Ei mitään, mihin en venyisi. Kuvittelin, että voisin hallita mieltä ja kehoani, tukahduttaa kaiken ja toimia kuin robotti. Tiedättekö mitä sitten kävi? Minä uuvuin täysin. Jäin sängyn pohjalle. En voinut kuin itkeä. Samaan aikaan alkoivat ihan mielettömät vatsakivut, jotka estivät minua nukkumasta. Sattui niin paljon, että pelkäsin sisäelinten pettävän. Toivoinkin niin, että kipu vain loppuisi. Ja tiedättekö, mikä minua huolestutti eniten? Tietenkin se, että vatsani oli niin turvonnut - näytin siis lihavalta. En voinut kontrolloida edes kehoani ja ulkonäköäni enää, kuinka nöyryyttävää. Harkitsin vakavasti jättäväni luentoja välistä, etteivät ihmiset näkisi isoa vatsaani ja luulisi, että olisin menettänyt itsekontrollin. Onneksi lopullinen romahdus viimein pakotti minut hakemaan apua ja päädyin psykoterapiaan. Siitä kirjoittamani teksti löytyy tästä.

Välillä haluaisin nousta tuon parikymppisen Roosan yläpuolelle, miettiä nenääni pitkin katsellen, kuinka paljon viisaampi olenkaan nyt. Mutta kai sitä pitää nöyrtyä ja tajuta, että olen taas tekemässä samat virheet. Olen taas kontrolloimassa tunteitani ja kääntämässä möykylle selkäni. Jo monta viikkoa olen ollut vihainen itselleni, kun en ole saanut ahdistusta kuriin. Kun ainoa keino saada ahdistus kuriin on antaa sille huomiota. Ainoa asia, mitä tarvitsisi tehdä, olisi maata pari päivää sohvalla möykyn kanssa. Puhua sen kanssa kaikista epäonnistumisista ja peloista, joita on. Ottaa möykky syliin ja silitellä sitä. Rutistaa ihan kunnolla. Siitä se tykkää, ja niin siitä tulee jälleen kaverini. 

En usko, että möykky koskaan katoaa elämästäni lopullisesti. Se tulee aina olemaan lähelläni, välillä isompana ja välillä pienempänä. Tulen aina olemaan ahdistukseen ja masennukseen taipuvainen ihminen, koska sellainen minä olen. Tulen aina tukahduttamaan tunteitani, kun ne meinaavat tulla suorittamisen tielle. Mutta jospa olisi kuitenkin mahdollista opetella ihan vähän aikaisemmin päästämään kontrolloinnista irti. Jospa möykyn voisi ottaa vähän useammin syliin, käyttää sitä vaikka lenkillä tai leffassa.

Kolme vuotta takana, loppuelämä edessä

Viime viikolla päättyi elämäni yksi tärkeimmistä jaksoista, kun kolme vuotta Kelan antamaa psykoterapia-tukea tuli täyteen. Kolmen vuoden ajan kävin joka viikko 45 minuutin psykoterapiaistunnolla. Kela korvasi noin 80 euron käynnistä lähes 60 euroa. Muutoin minulla ei olisi ollut psykoterapiaan varaa.

Päädyin psykoterapiaan, kun kolmantena opiskeluvuonna romahdin henkisesti. Kaikki alkoi siitä, kun tein kandintutkielmaani. Se, mitä nyt kuvailisin kolmenkymmenen sivun kevyeksi esseeksi, tuntui silloin elämän ja kuoleman asialta. Uuvutin itseni täysin kirjoittamisen parissa. Ei se itse työ minua uuvuttanut, vaan valtava stressi ja riittämättömyyden tunne. Pelkäsin, että yliopistossa viimein huomattaisiin, että olin liian tyhmä sinne. Pelkäsin ihan oikeasti, että minut potkittaisiin ulos, koska olin mielestäni niin huono. Olin niin ahdistunut, etten kestänyt enää. Ensin sain paniikkikohtauksia, sitten turruin ja menetin lähes kaikki tunteeni. Olin niin masentunut, etten uskonut koskaan selviäväni.

Opiskeluaikana kävin puolitoista vuotta psykoterapiassa. Keskityimme itsemyötätunnon ja armollisuuden opetteluun. Hiljalleen itseviha alkoi helpottaa ja halusin viimein tutustua itseeni. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pohdin, millaisista asioista nautin ja mikä oli minulle tärkeää. Ennen psykoterapiaa käytin kaiken tarmoni sen miettimiseen, miltä elämäni näyttää muiden silmissä ja riitänkö muille. Lopulta ymmärsin, että suurin haasteeni on riittää itselleni.

Noin kaksi vuotta sitten muutin pääkaupunkiseudulle ensin loppuharjoitteluun, sitten töihin. Jatkoin psykoterapiaa uuden psykoterapeutin kanssa. Kuten arvata saattaa, molemmat psykoterapeuttini olivat peruskoulutukseltaan psykologeja. Psykoterapeutti voi olla myös esimerkiksi sosiaalityöntekijä, sairaanhoitaja tai lääkäri. Toisen psykoterapeutin kanssa keskityimme paljon tunteisiin. Minun on todella vaikea tunnistaa omia tunteitani, koska tukahdutan niitä todella tehokkaasti. Olen pienestä asti ollut temperamenttinen, mutta pikku hiljaa olen oppinut pelkäämään omia voimakkaita reaktioitani. Ympäristöstäkään ei ollut apua, sillä luonnollisesti vihanpuuskista ja liian kovaa nauramisesta sai useimmiten vain toruja. Opin ajattelemaan, että tunteeni ovat vääränlaisia, eikä niitä kannata kokea tai näyttää muille. Lopulta se johtikin siihen, etten enää tiennyt yhtään, mitä tunsin, vaan sisälläni oli valtava tyhjyys.

Nyt kolmen vuoden psykoterapia on päättynyt. Päällimmäisenä tunteena on helpotus ja kiitollisuus. Kun katson kolme vuotta taaksepäin, on suoranainen ihme, että olen nyt tässä. Niin syvissä vesissä liikuin silloin. Toinen terapeuttini sanoi, että usein ihmiset ovat pettyneitä siihen, mitä terapia antaa: se ei tarjoa valmiita vastauksia, vaan ennemminkin lisää kysymyksiä pohdittavaksi. Minä olen terapiasta pelkästään kiitollinen. Pääsin pidemmälle kuin olisin osannut edes ajatella. Olen minä itsekin tehnyt ihan hurjasti töitä paranemiseni eteen, mutta en olisi pystynyt siihen ilman tukea.

Sain apua silloin kun tarvitsin. Ilman psykoterapiaa en olisi pystynyt jatkamaan opintoja, enkä olisi pystynyt menemään töihin. Nykyinen työni psykologina on henkisesti niin raskas, etten jaksaisi sitä ilman, että olen saanut apua omien tunteideni ja ajatusteni työstämiseen. Vaikka kolme vuotta ehkä kuulostaa pitkältä ajalta, paljon jäi vielä kesken. On vielä monia asioita, jotka mietityttävät, mutta onneksi niitä voi selvittää ilman psykoterapiaakin. Olen päässyt "henkisen kasvamisen" makuun, enkä ole vielä oppinut kaikkea! Olen kuitenkin oppinut pitämään itsestäni ja luottamaan siihen, että osaan pitää huolta itsestäni ja pärjään elämässä. Samaan aikaan olen oppinut, että voin myös luottaa läheisteni tukeen. Salasin psykoterapiani aika kauan, mutta jossain vaiheessa koin vain helpompana olla rehellinen. En häpeä sitä, että olin psykoterapiassa. Kenenkään ei pitäisi. Paljon huonompi asia on se, että voi huonosti, eikä tee mitään auttaakseen itseään. Olen ylpeä siitä, että hakeuduin opiskelijaterveydenhuoltoon ja pyysin apua. Muuten en olisi nyt tässä.

Toivottavasti tarinani kannustaa muitakin hakemaan itselleen tukea, jos sitä tarvitsee. Kerron mielelläni aiheesta lisääkin, jos se ihmisiä kiinnostaa. Aihe on aika henkilökohtainen, enkä kuitenkaan ole psykoterapiasta ihan hirveästi puhunut, vaikken sitä myöskään salaile. Vastaan tosi mielellään kysymyksiin, jos sellaisia haluaa esittää :)