torstai 11. heinäkuuta 2019

Mitä kuuluu möykylle


Tällä kertaa haluan kirjoittaa ahdistuksesta. Kutsun sitä möykyksi. Elämässäni on tapahtunut viime aikoina paljon kivoja juttuja, joista olen ollut kiitollinen. En kuitenkaan ole päässyt iloitsemaan täysillä, sillä päällimmäiseksi tunteeksi on monessa tilanteessa noussut ahdistus. Ahdistus on tuttua tietysti psykologin työstä mutta vielä enemmän ihan henkilökohtaisesta elämästä. Ahdistus on ollut luonani kauan, välillä hiljaisempana ja välillä koko elämäni vallaten.

Kirjasta Voimaa - Hyvän elämän alku:
Kuvitellaan möykkyä, joka sisältää elämäntilanteessa tällä hetkellä olevia paineita, huolia ja vaikeuksia. Joskus elämä tuntuu siltä, kuin olisi polvillaan huolten möykyn alla. Kun tilanne jatkuu pitkään tällaisena, kyse on selviytymisestä. Silloin elämä on kuin konttaamista päivästä toiseen möykky niskassa. Kontatessaan ei voi nähdä vaihtoehtoisia toimintamalleja tai tulevaisuutta, siinä asennossa kykenee vain raahautumaan eteenpäin.

Huomasin tässä vastikään, että elämä todella on ollut vain selviytymistä jo jonkin aikaa. Selviytyminen on tarkoittanut pakenemista, selän kääntämistä. Minulle ahdistus on samanlainen haamu kuin mitä Philipp Pullman kuvailee fantasiakirjassaan Salaperäinen veitsi: jos en suostu näkemään sitä, se ei voi hyökätä kimppuuni. Täytän elämäni ihan millä vain suorittamisella, johon voin upota sen sijaan, että kohtaisin ahdistukseni. Käännän sille selkäni, mutta silti tunnen koko ajan, kuinka se hengittää niskaani, vain odottaa, että vahingossa kääntäisin päätäni.


Olen ollut kesän töissä. Koulupsykologilla asiakkaita ei (luonnollisesti) ole mitenkään jonoksi asti. Rankan ja kiireisen lukuvuoden jälkeen olin ajatellut nauttivani hiljaisista hetkistä, mutta tekemisen puute onkin johtanut "möykyn" räjähdysmäiseen kasvuun. Kun en voi täyttää työpäivääni kiireellä, ahdistus saa minut kiinni. Se istuu rintani päällä ja tekee hengittämisestä vaikeaa. 

Miksi en sitten vain kohtaa ahdistustani? Miksi en mieti, mikä möykkyä kasvattaa? Miksi en tee niin kuin muitakin neuvon?
Oikea vastaus: Koska se pelottaa. Pelottaa, että tajuan itsestäni jotain, mitä en aiemmin tiennyt. Pelottaa, että tajuan eläneeni ihan väärin ja olen vain pettynyt itseeni. Pelottaa, että itsevarma ja tyyni ulkokuori murtuu. Pelottaa, että itken taas julkisesti ja romahdan, enkä pääse sängystä ylös. 
Joitakin vuosia sitten, lukiossa ja yliopistossa, kuvittelin, ettei ole mitään, mitä en voisi saavuttaa. Kuvittelin, ettei ole mitään, mitä en jaksaisi. Ei mitään, mihin en venyisi. Kuvittelin, että voisin hallita mieltä ja kehoani, tukahduttaa kaiken ja toimia kuin robotti. Tiedättekö mitä sitten kävi? Minä uuvuin täysin. Jäin sängyn pohjalle. En voinut kuin itkeä. Samaan aikaan alkoivat ihan mielettömät vatsakivut, jotka estivät minua nukkumasta. Sattui niin paljon, että pelkäsin sisäelinten pettävän. Toivoinkin niin, että kipu vain loppuisi. Ja tiedättekö, mikä minua huolestutti eniten? Tietenkin se, että vatsani oli niin turvonnut - näytin siis lihavalta. En voinut kontrolloida edes kehoani ja ulkonäköäni enää, kuinka nöyryyttävää. Harkitsin vakavasti jättäväni luentoja välistä, etteivät ihmiset näkisi isoa vatsaani ja luulisi, että olisin menettänyt itsekontrollin. Onneksi lopullinen romahdus viimein pakotti minut hakemaan apua ja päädyin psykoterapiaan. Siitä kirjoittamani teksti löytyy tästä.

Välillä haluaisin nousta tuon parikymppisen Roosan yläpuolelle, miettiä nenääni pitkin katsellen, kuinka paljon viisaampi olenkaan nyt. Mutta kai sitä pitää nöyrtyä ja tajuta, että olen taas tekemässä samat virheet. Olen taas kontrolloimassa tunteitani ja kääntämässä möykylle selkäni. Jo monta viikkoa olen ollut vihainen itselleni, kun en ole saanut ahdistusta kuriin. Kun ainoa keino saada ahdistus kuriin on antaa sille huomiota. Ainoa asia, mitä tarvitsisi tehdä, olisi maata pari päivää sohvalla möykyn kanssa. Puhua sen kanssa kaikista epäonnistumisista ja peloista, joita on. Ottaa möykky syliin ja silitellä sitä. Rutistaa ihan kunnolla. Siitä se tykkää, ja niin siitä tulee jälleen kaverini. 

En usko, että möykky koskaan katoaa elämästäni lopullisesti. Se tulee aina olemaan lähelläni, välillä isompana ja välillä pienempänä. Tulen aina olemaan ahdistukseen ja masennukseen taipuvainen ihminen, koska sellainen minä olen. Tulen aina tukahduttamaan tunteitani, kun ne meinaavat tulla suorittamisen tielle. Mutta jospa olisi kuitenkin mahdollista opetella ihan vähän aikaisemmin päästämään kontrolloinnista irti. Jospa möykyn voisi ottaa vähän useammin syliin, käyttää sitä vaikka lenkillä tai leffassa.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti