Pikku hiljaa psykologiksi

Moi taas pitkästä aikaa! Elämä täällä etelässä on osoittaunut niin kiireiseksi, etten ole paljoa tänne blogin puolelle ehtinyt. Edellisestä postauksesta löytyy nyt pitkä viestiketju, joissa pohditaan tulevia pääsykokeita. Virallinen tieto tulee opintopolkuun luultavasti pian, mutta tällä hetkellä aktiiviset hakijat ovat saaneet selvitettyä sellaista tietoa, että Joensuun pääsykokeissa luovuttaisiin esseestä kokonaan ja siirryttäisiin kokonaan monivalintoihin. Kannattaa kuitenkin aina odottaa virallista tietoa, jota ei täällä minun blogissani välttämättä jaeta :)

Olen parhaillaan matkalla Joensuuhun harjoitteluseminaariin, jossa jaetaan kokemuksia harjoittelusta muiden opiskelijoiden kanssa. Olen aivan innoissani palaamassa susirajalle Suomen ihanimpaan kaupunkiin! Viimeksi kävin Joensuussa pari viikkoa sitten, ja itkuhan siinä tuli, kun oli ollut "kotiin" niin ikävä.

Kaikesta ikävästä huolimatta olen oikeasti viihtynyt etelässä oikein hyvin. Olen löytänyt omat juttuni ja oman elinpiirini, ja arki rullaa oikein mukavasti eteenpäin. Harjoittelupaikkani on aivan mahtava, sitä en voi kehua tarpeeksi. Olen niin ylpeä itsestäni, kun viime kesänä osasin valita kahden harjoittelupaikan välillä puhtaalla intuitiolla, ja selvästi osuin oikeaan. Perheneuvola on todella monipuolinen paikka, jossa riittää näkemistä ja tekemistä. Asiakkaat ovat 0-18 -vuotiaita lapsia ja heidän vanhempiaan. Yleisiä syitä perheneuvolaan tulemiselle ovat esimerkiksi lapsen tunne-elämän haasteet kuten raivokohtaukset, lapsen ahdistus ja pelot tai epäily lapsen kehityksen häiriintymisestä.

Työssä on sekä kivaa että haastellista se, että jokainen työntekijä täyttää itse oman kalenterinsa. Niinpä itse pitää päättää, kuinka paljon ottaa asiakkaita, kuinka paljon varaa aikaa valmistautumiseen ja missä välissä tekee käyntikirjaukset. Välillä kalenteri meinaa täyttyä epäinhimilliseen tahtiin, ja on opeteltava sanomaan, että tälle viikolle ei enää mahdu mitään.

Olen jo huomannut itsessäni muutosta. Olen vähän tällainen hitaasti lämpeävä tyyppi, joka katselee ennen kuin osallistuu toimintaan. En myöskään avaa suutani kovin helposti, ennen kuin koen olevani varma asiasta ja mielipiteestäni. Niinpä olen nämä ensimmäiset pari kuukautta lähinnä nyökytellyt kaikelle ja kaikille, koska en ole oikein tiennyt, mitä muutakaan sitä voisi tehdä. Nyt kuitenkin alan pikku hiljaa löytää sellaisen "tatsin", että olen jo alkanut sanoa ääneen, miten asiakasprosesseissa tulisi minun mielestäni edetä ja kuka tarvitsisi mitäkin. Kuulostaa ehkä pieneltä asialta, mutta tuntuu todellakin isolta harppaukselta esimerkiksi "väittää vastaan" sellaiselle, joka on kaksikymmentä vuotta tehnyt perheneuvolassa töitä. Toisaalta työyhteisö on todella avoin, ja kaikki tuntuvat mielellään kuuntelevan tällaisen harjoittelijankin ajatuksia.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa :) Ensi kerralla voisin tarttua johonkin vähän spesifimpään, mitä on töissä tullut mieleen. Valintakokeista en osaa kertoa lukijoille mitään uutta, vaikka ne varmasti kiinnostaisivat. Vanhat tekstini ovat tietenkin edelleen luettavissa, niissä pohdin aikanaan paljonkin pääsykokeita ja tälle alalle päätymistä.

Terveisiä harjoittelusta!

Pitäähän se päästä kertomaan tänne, että olen ollut nyt viikon päivät harjoittelussa! Vielä olisi muutama viikko jäljellä, koska harjoitteluhan kestää tosiaan yhteensä viisi kuukautta, mutta silti olen ylpeä itsestäni :D Tuntuu hurjalta, että viiden vuoden kirjojen pänttäämisen jälkeen minun pitäisi nyt osata siirtää teoriaa käytäntöön.

Tulin Saksasta kielikurssilta takaisin Suomeen vain muutama päivä ennen harjoittelun alkua. Olin suunnitellut, että sillä tavalla en ehtisi stressata harjoittelun alkua liikaa. Taisin tehdä virheen, koska nyt stressaan vain kahta kauheammin :D Sen verran olen oppinut itseäni tuntemaan, että tiedän alun olevan itselleni aina vaikea. Kuluvalla viikolla olen ollut aivan hullun väsynyt, koska en ole saanut nukuttua kunnolla - olen ollut liian täpinöissäni koko ajan. Vaikka ensimmäinen viikko harjoittelussa oli todella rento, enkä tehnyt oikeastaan muuta, kuin tutustuin paikkoihin ja ihmisiin, oli pääni silti perjantaihin mennessä aivan pyörällä. Illalla otinkin sitten ensin parin tunnin päikkärit sohvalla ja siirryin sitten sänkyyn jatkoille.

Kyllä oman nimen näkeminen seinällä tuntui sitten todella hyvältä! 

Kaikesta väsymyksestä ja jännityksestä huolimatta olen sitä mieltä, että harjoittelupaikkani vaikuttaa todella hyvältä. Kyseessä on siis melko suuri perheneuvola, johon halusin juuri sen vuoksi, että psykologeja on useita (olisiko meitä yhteensä jopa kahdeksan), ja töitä tehdään monipuolisesti laidasta laitaan. Toivoin harjoittelupaikkaa, jossa pääsisi näkemään ja tekemään mahdollisimman erilaisia juttuja, koska en vielä oikeastaan tiedä, mitä haluaisin tehdä. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että pääsen muun muassa tekemään kognitiivisia ja tunne-elämän tutkimuksia sekä tarjoamaan tukikäyntejä alakouluikäisille lapsille esimerkiksi sosiaalisten taitojen kehittämiseksi.

Tietysti saan itsekin vaikuttaa siihen, millaisten juttujen kanssa työskentelen. Myöhemmin olisi kiva päästä työskentelemään esimerkiksi parien, maahanmuuttajaperheiden ja pikkulasten kanssa. Katsoo nyt, mihin suuntaan hommat kehittyvät. Tällä hetkellä haluan vain edetä tosi rauhallisesti, jotta en kuormittaisi itseäni liikaa. Siihen minulla on usein taipumusta, ja haluaisin nyt voida todeta, että olen tämän suhteen jo vanhempi ja viisaampi! Ensi viikon tapaan ensimmäiset asiakkaani, jospa sitten olisi taas enemmän kirjoiteltavaa tännekin. Jos joku nyt haluaa harjoittelukokemuksista lukea ;)

Tulevaisuuden polkuja

Eli "Mitä se psykologi oikeastaan tekee", osa 2

Edellisessä postauksessa kerroin psykologian eri sovellusaloista ja siitä, että olen itsekin pohtinut tulevaa suuntautumistani. Olen tietenkin pohtinut sitä siitä saakka, kun pääsin opiskelemaan psykologiaa - vaikken silloin edes tiennyt, mitä ihmettä psykologi tekee. Neljän opintovuoden aikana tietomääräni on kuitenkin lisääntynyt ja pohdinta syventynyt.

Alun perin, ensimmäisinä opintovuosina, olin erityisen kiinnostunut nuorisopsykiatriasta. Kävin ensimmäisenä opintosyksynäni tutustumassa Tikkamäen nuorisopsykiatriaan ja olin todella vaikuttunut. Nuoret kiinnostivat itseäni siksi, että olen itsekin nuori ja siksi ajattelin, että voisin ymmärtää, mitä asiakkaat käyvät läpi. 

Kun aloitin oikeuspsykologian sivuaineen, kiinnostuin oikeus- ja kriminaalispykologiasta, esimerkiksi parisuhdeväkivallasta tuomittujen miesten ryhmistä. Mietin, että ala voisi olla jännittävä ja erilainen. Halusin auttaa suurissa vaikeuksissa olevia ihmisiä ja nähdä heissä vain hyvää.

Hiljalleen opintojen loppua kohti aloin kiinnostua yhä enemmän lapsipsykologiasta. Viimeinen tikki oli nykyisen poikaystäväni tapaaminen. Koska hän on luokanopettaja, minun ei tarvinnut "hävetä" sitä, että halusin työskennellä lasten kanssa. Aiemmin olin nimittäin vannonut, etten koskaan haluaisi nimenomaan lapsi- ja perhetyöhön. Tiedä sitten miksi, mikähän perustelu minulla muka on sillekin oikein ollut :D kun vietin enemmän aikaa lasten kanssa ja ohjasin Pelastakaa Lapset ry:n vapaa-ajan kerhoa, tajusin, että en ollutkaan lasten kanssa mitenkään erityisen huono ja oikeastaan pidin heidän kanssaan olemisesta. Tein graduni opettajien käsityksistä koulupsykologiasta ja tajusin, että lasten lisäksi minua kiinnostaa moniammatillinen yhteistyö ja ennaltaehkäisevä työ tai mahdollisimman varhaiset interventiot.

Olin kuullut, että opiskelijat joutuvat nykyään taistelemaan harjoittelupaikoista huomattavasti kovemmin kuin aiemmin. Se on tietenkin luonnollinen seuraus psykologian aloituspaikkojen huomattavasta lisäämisestä viime vuosina. Psykologian harjoittelupaikka on palkallinen, joten aivan kaikilla työnantajilla ei riitä resursseja harjoittelijoiden palkkaamiseen. Yliopistojen välillä on eroa siinä, kuinka ne pystyvät rahallisesti tukemaan opiskelijoiden harjoittelua, mikä eriarvoistaa opiskelijoita. Tähän on ottanut kantaa myös Suomen Psykologian Opiskelijain Liitto SPOL vuonna 2014. 

Harjoittelupaikan löytämistä voi kuitenkin edistää olemalla aktiivinen opiskeluaikana esimerkiksi tekemällä töitä tai toimimalla mukana järjestöissä sekä aloittamalla harjoittelupaikan etsimisen ajoissa. Itse aloitin mahdollisten harjoittelupaikkojen kartoittamisen jo syksyllä 2015, vaikka etsin paikkaa vasta syksylle 2017. Olin siis todella ajoissa, mutta toisaalta sain vähän kerättyä tietoa siitä, mitkä työnantajat eivät ainakaan pystyisi ottamaan harjoittelijaa. Lähetin kyselyjä psykologeille sähköpostilla ja välillä soittelin perään, jos vastausta ei kuulunut. Pidin yhteydenotoista tarkkaa kirjaa, jotta muistaisin, mitä mistäkin paikasta oli sanottu. Hiljalleen mielessäni alkoi hahmottua kuva, että haluaisin pääkaupunkiseudulle, aiemmin kun olin miettinyt muitakin vaihtoehtoja. 

Loppukeväällä pääsin pääkaupunkiseudulle haastatteluun erääseen lasten neuropsykologisiin ongelmiin keskittyneeseen yksikköön. Jännitin haastattelua todella paljon ja lähdin tapani mukaan matkaan niin ajoissa, että olin paikalla noin 45 minuuttia ennen sovittua haastatteluaikaa. Haastattelussa oli mukana kaksi psykologia, joista toinen keskittyi kyselemään ja toinen tekemään muistiinpanoja. Haastattelijan kuvauksen mukaan tarjottu harjoittelupaikka vaikutti unelmalta, sillä kaikki oli mietitty loppuun asti. Minulla oli kuitenkin alusta asti sellainen tunne, etten sopisi töihin kyseiseen paikkaan. Minusta tuntui, että olimme jotenkin eri aaltopituudella. Tunne saattoi tietenkin johtua haastattelun virallisuudesta, mutta en kuitenkaan odottanut saavani paikkaa. Enkä saanutkaan.

Pian haastattelun jälkeen minuun otettiin yhteyttä eräästä pääkaupunkiseudun perheneuvolasta, josta kerrottiin, että paikka olisi minun. Olin aiemmin puhunut paikan johtajan kanssa, joka vaikutti todella mukavalta ja avoimelta. Viestittelin paikan työntekijöiden kanssa ja sovimme tapaamisen elokuulle. Odotankin tapaamista aivan innoissani! Perheneuvolatoiminta kiinnostaa minua todella paljon, sillä siellä työskennellään sekä lasten että vanhempien kanssa ja tehdään moniammatillista yhteistyötä. Halusin perheneuvolaan, koska se on usein ensimmäinen paikka, johon perhe ohjataan. Neuvolaan ei useinkaan tarvita lähetettä, joten sinne voivat tulla kaikenlaiset asiakkaat. Usein "vakavammat" tai erityisosaamista vaativat tapaukset lähetetään neuvolasta eteepäin, mutta olen ymmärtänyt, että palveluiden ruuhkautumisen vuoksi kyseiset perheet saavat ensin apua perheneuvolassa, kun he odottavat pääsyä eteenpäin.

On kiva, että mielessäni on viimein alkanut muodostua joku käsitys siitä, mitä haluan tulevaisuudessa työkseni tehdä. Toisaalta ajattelen kuitenkin, että olen vielä nuori, eikä urani ole edes alkanut: en halua lyödä mitään lopullisesti lukkoon, vaan pysyä avoimena eri sovellusaloille. Kun miettii jo valmiiksi vähän kaikkea, voi sitten tilaisuuden koittaessa napata siitä kiinni! :)