Tulevaisuuden polkuja

Eli "Mitä se psykologi oikeastaan tekee", osa 2

Edellisessä postauksessa kerroin psykologian eri sovellusaloista ja siitä, että olen itsekin pohtinut tulevaa suuntautumistani. Olen tietenkin pohtinut sitä siitä saakka, kun pääsin opiskelemaan psykologiaa - vaikken silloin edes tiennyt, mitä ihmettä psykologi tekee. Neljän opintovuoden aikana tietomääräni on kuitenkin lisääntynyt ja pohdinta syventynyt.

Alun perin, ensimmäisinä opintovuosina, olin erityisen kiinnostunut nuorisopsykiatriasta. Kävin ensimmäisenä opintosyksynäni tutustumassa Tikkamäen nuorisopsykiatriaan ja olin todella vaikuttunut. Nuoret kiinnostivat itseäni siksi, että olen itsekin nuori ja siksi ajattelin, että voisin ymmärtää, mitä asiakkaat käyvät läpi. 

Kun aloitin oikeuspsykologian sivuaineen, kiinnostuin oikeus- ja kriminaalispykologiasta, esimerkiksi parisuhdeväkivallasta tuomittujen miesten ryhmistä. Mietin, että ala voisi olla jännittävä ja erilainen. Halusin auttaa suurissa vaikeuksissa olevia ihmisiä ja nähdä heissä vain hyvää.

Hiljalleen opintojen loppua kohti aloin kiinnostua yhä enemmän lapsipsykologiasta. Viimeinen tikki oli nykyisen poikaystäväni tapaaminen. Koska hän on luokanopettaja, minun ei tarvinnut "hävetä" sitä, että halusin työskennellä lasten kanssa. Aiemmin olin nimittäin vannonut, etten koskaan haluaisi nimenomaan lapsi- ja perhetyöhön. Tiedä sitten miksi, mikähän perustelu minulla muka on sillekin oikein ollut :D kun vietin enemmän aikaa lasten kanssa ja ohjasin Pelastakaa Lapset ry:n vapaa-ajan kerhoa, tajusin, että en ollutkaan lasten kanssa mitenkään erityisen huono ja oikeastaan pidin heidän kanssaan olemisesta. Tein graduni opettajien käsityksistä koulupsykologiasta ja tajusin, että lasten lisäksi minua kiinnostaa moniammatillinen yhteistyö ja ennaltaehkäisevä työ tai mahdollisimman varhaiset interventiot.

Olin kuullut, että opiskelijat joutuvat nykyään taistelemaan harjoittelupaikoista huomattavasti kovemmin kuin aiemmin. Se on tietenkin luonnollinen seuraus psykologian aloituspaikkojen huomattavasta lisäämisestä viime vuosina. Psykologian harjoittelupaikka on palkallinen, joten aivan kaikilla työnantajilla ei riitä resursseja harjoittelijoiden palkkaamiseen. Yliopistojen välillä on eroa siinä, kuinka ne pystyvät rahallisesti tukemaan opiskelijoiden harjoittelua, mikä eriarvoistaa opiskelijoita. Tähän on ottanut kantaa myös Suomen Psykologian Opiskelijain Liitto SPOL vuonna 2014. 

Harjoittelupaikan löytämistä voi kuitenkin edistää olemalla aktiivinen opiskeluaikana esimerkiksi tekemällä töitä tai toimimalla mukana järjestöissä sekä aloittamalla harjoittelupaikan etsimisen ajoissa. Itse aloitin mahdollisten harjoittelupaikkojen kartoittamisen jo syksyllä 2015, vaikka etsin paikkaa vasta syksylle 2017. Olin siis todella ajoissa, mutta toisaalta sain vähän kerättyä tietoa siitä, mitkä työnantajat eivät ainakaan pystyisi ottamaan harjoittelijaa. Lähetin kyselyjä psykologeille sähköpostilla ja välillä soittelin perään, jos vastausta ei kuulunut. Pidin yhteydenotoista tarkkaa kirjaa, jotta muistaisin, mitä mistäkin paikasta oli sanottu. Hiljalleen mielessäni alkoi hahmottua kuva, että haluaisin pääkaupunkiseudulle, aiemmin kun olin miettinyt muitakin vaihtoehtoja. 

Loppukeväällä pääsin pääkaupunkiseudulle haastatteluun erääseen lasten neuropsykologisiin ongelmiin keskittyneeseen yksikköön. Jännitin haastattelua todella paljon ja lähdin tapani mukaan matkaan niin ajoissa, että olin paikalla noin 45 minuuttia ennen sovittua haastatteluaikaa. Haastattelussa oli mukana kaksi psykologia, joista toinen keskittyi kyselemään ja toinen tekemään muistiinpanoja. Haastattelijan kuvauksen mukaan tarjottu harjoittelupaikka vaikutti unelmalta, sillä kaikki oli mietitty loppuun asti. Minulla oli kuitenkin alusta asti sellainen tunne, etten sopisi töihin kyseiseen paikkaan. Minusta tuntui, että olimme jotenkin eri aaltopituudella. Tunne saattoi tietenkin johtua haastattelun virallisuudesta, mutta en kuitenkaan odottanut saavani paikkaa. Enkä saanutkaan.

Pian haastattelun jälkeen minuun otettiin yhteyttä eräästä pääkaupunkiseudun perheneuvolasta, josta kerrottiin, että paikka olisi minun. Olin aiemmin puhunut paikan johtajan kanssa, joka vaikutti todella mukavalta ja avoimelta. Viestittelin paikan työntekijöiden kanssa ja sovimme tapaamisen elokuulle. Odotankin tapaamista aivan innoissani! Perheneuvolatoiminta kiinnostaa minua todella paljon, sillä siellä työskennellään sekä lasten että vanhempien kanssa ja tehdään moniammatillista yhteistyötä. Halusin perheneuvolaan, koska se on usein ensimmäinen paikka, johon perhe ohjataan. Neuvolaan ei useinkaan tarvita lähetettä, joten sinne voivat tulla kaikenlaiset asiakkaat. Usein "vakavammat" tai erityisosaamista vaativat tapaukset lähetetään neuvolasta eteepäin, mutta olen ymmärtänyt, että palveluiden ruuhkautumisen vuoksi kyseiset perheet saavat ensin apua perheneuvolassa, kun he odottavat pääsyä eteenpäin.

On kiva, että mielessäni on viimein alkanut muodostua joku käsitys siitä, mitä haluan tulevaisuudessa työkseni tehdä. Toisaalta ajattelen kuitenkin, että olen vielä nuori, eikä urani ole edes alkanut: en halua lyödä mitään lopullisesti lukkoon, vaan pysyä avoimena eri sovellusaloille. Kun miettii jo valmiiksi vähän kaikkea, voi sitten tilaisuuden koittaessa napata siitä kiinni! :)