Vinkkejä tuleville henkilökuvaajille

Valokuvausinnostukseni sai jälleen uutta potkua, kun sain positiivista palautetta yhdeltä kuvattavaltani. Mallinohjaus on ollut itselleni aina kompastuskivi. Kyllä, psykologianopiskelijana minun pitäisi varmaankin omata taito saada ihmiset rentoutumaan ja nauttimaan kuvaustilanteesta niin, että kasvoille saataisiin kaunis aito ilme, eikä mikään opeteltu irvistys. Ei, en kuitenkaan sitä omaa. Olen itsekin kuvaustilanteessa yleensä aivan liian hermostunut!

Nyt olen kuitenkin pariin otteeseen kokenut onnistuvani kuvattavan ohjauksessa oikein mallikkaasti. Olen uskaltanut ehdottaa uusia asentoja ja ilmeitä ja hallinnut kameran käytön niin, etten ole hermostuttanut kuvattavaa ylimääräisellä säätämisellä ja hääräämisellä. Helppoa se ei ole, mutta mielestäni avain kuvaajana onnistumiseen on tämä: esitä, että tiedät, mitä teet. Jos esität tarpeeksi hyvin, vakuutat sekä kuvattavan että itsesi, ja niin molemmilla on rennompaa. Älä kerro, että valaistus on huono. Tai että akku loppuu pian. Tai että otit juuri sen väärän objektiivin mukaan. Tai että kuvasit vahingossa jiipeginä etkä rawina (mikä oikeasti on aika karkea virhe ja tapahtuu minulle usein :D). 

Sano ennemmin, että vau kun näytät hyvältä/ oletpa luonnollinen kameran edessä/ vaatteesi väri tuo ihanasti eloa kuvaan. Ota pari kuvaa, neuvo uusi asento, ota taas pari kuvaa ja näytä kuvattavalle otoksesi. Kuvattavat saattavat haluta aivan eri asioita kuin sinä, joten yksinkertaisinta on näyttää kuvia kameran näytöltä heti kuvaustilanteessa. Muuten kuvattava voi jälkikäteen ajatella, etteivät kuvat näytä yhtään siltä, mitä hän halusi. Pyrin itse aina siihen, että kuvattava näyttäisi hyvältä omissakin silmissään, eikä vain minun.

Viime aikoina olen päässyt keskittymään vähän enemmän valokuvaukseen. Ostin uuden objektiivin, kävin päivän mittaisella käsisalamakuvauskurssilla Helsingissä ja kuvasin potretteja paristakin tutusta. Samaan aikaan olen lukenut paljon erilaisia valokuvausoppaita kehittääkseni omia kuvaustaitojani.

Ihmisiä kuvatessa minulla on muutamia muistisääntöjä: 1) Tarkennus kasvoihin. Kuva on auttamattomasti pilalla, jos näin ei ole. Ja kuvaa kasvojen tasolta. 2) Pyydä kuvattavaa kääntämään kasvoja hieman kohti päävaloa, jotta kasvoille syntyy valon ja varjon tasapaino. 3) Kuvaa normaaliobjektiivilla (n. 35-70mm) eli sellaisella, joka näyttää kohteen samalla tavoin kuin ihmissilmä. Laajakuvaobjektiivit (alle 30mm) venyttävät ja teleobjektiivit (yli 70mm) kutistavat mittasuhteita. 4) Käytä tarpeeksi lyhyttä suljinaikaa, koska ihminen ei pysy täysin paikallaan ja kuvasta tulee helposti sumea. Jos kuvasta tulee liian tumma, lisää ISO-arvoa, älä pidennä suljinaikaa. 5) Jos haluat olla superhuolellinen, käytä kolmijalkaa vakauttamaan kameraa. Itse en koskaan jaksa :D

Tässä muutama omasta mielestäni kelpo otos. Molempien kuvausten tavoitteena oli melko "virallinen" henkilöpotretti, jonka kehtaa laittaa muuallekin kuin snäppiin. Kuvasin molemmissa tapauksissa juuri Tori.fi:n kautta hankkimallani Nikkor 50mm f/1.8 D -objektiivilla, johon rakastuin ensikoskemalla: se on pieni, kevyt, tarkka ja todella valovoimainen. Tällaiset kiinteäpolttoväliset objektiivit ovat myös laatuunsa nähden todella edullisia, koska niissä käytetään yksinkertaisempaa tekniikkaa kuin teleobjektiiveissa.

50mm, 1/100 s., f/3.2., ISO 250

50 mm, 1/250 s., f/2,8, ISO 320 

Toivottavasti joku on yhtä kiinnostunut valokuvauksesta kuin minä ja jaksoi lukea loppuun asti! Niin ja kuulin muuten, että yhteishaku on käynnissä. Tsemppiä hakjoille, muistakaa priorisoida hakukohteet huolella! :)

"Missä olet Sipilä?"

Todellinen päättäjä luikkii sisään takaovesta

"Ei leikata"

"Koulutuslupaus"

"Koulutuspetos"

"Miljonääri Sipilä leikkaa tuet köyhiltä"

"Näpit irti opintotuesta"

"Missä olet Sipilä"

"Sipilä tuu ikkunaan, täällä huutaa kansa"

Olin eilen elämäni ensimmäistä kertaa mielenosoituksessa. Joensuun kampuksella järjestettiin koulutusleikkauksien vastainen mielenosoitus, kun Juha Sipilä saapui yliopistolle puhumaan biotalousseminaariin. Carelia-rakennuksen aula oli täynnä meitä koulutuslupaus-kylttejä piteleviä opiskelijoita, jotka olisimme halunneet kertoa pääministerille, mitä mieltä olemme opintotuen leikkaamisen suunnitelmista. Olisimme halunneet, että hän olisi kävellyt ohitsemme luentosaliin ja kuullut, kuinka huolissamme olemme opiskelijoiden tulevaisuudesta. Sipilää kiinnosti kuitenkin vain sen verran, että hän meni luentosaliin takaovesta, kohtaamatta meitä opiskelijoita lainkaan.

Tuntui todella turhauttavalta, ettei mies suostunut kuuntelemaan meidän mielipidettämme, vaikka olimme tulleet paikalle hänen takiaan. Kyllä, kyseessä oli mielenosoitus, mutta sen tarkoituksena oli osoittaa, kuinka paljon hallituksen suunnittelemat leikkaukset todella vaikuttavat opiskelijoiden elämään. Korkeakouluopiskelijoiden opintotuen leikkaus yli 80 eurolla kuussa voi kuulostaa mitättömältä summalta, mutta opiskelijalle se on valtava tulonmenetys, neljäsosa koko opintotuesta. Kuinka Sipilä voi johtaa maatamme ja tehdä päätöksiä ihmisten puolesta edes kuulematta heitä? Kuinka hän voi pakottaa opiskelijat elämään velassa ja köyhyydessä, kun hänen omat kuukausitulonsa ylittävät opiskelijan vuositulot? Miten Suomi tulee kuntoon, kun ihmisillä ei ole varaa ostaa ruokaa?

Joidenkin uutisten kommenteissa ihmiset sanoivat, että opiskelijoilta sietääkin leikata tukia, kun ovat niin tyhmiä, että osoittavat mieltään. En ymmärrä, mitä tyhmää mielenosoituksessa on. Olemmeko tyhmiä, jos meillä on mielipide, jonka haluamme ilmaista yhdessä? Jos opiskelijoita ei kuunnella, mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Laittaa hallitukselle kirje? Pistää viestiä Facebookissa?

Mielenosoituksesta uutisoitiin esimerkiksi Karjalaisen ja Ylen nettisivuilla:

Pääministerin vierailu kuumensi Joensuussa - katso, miten mielenilmaus yltyi käsirysyksi 

Video ja kuvat: Pääministeri Sipilän vierailusta yliopistolle syntyi kaaos - poliisit hätiin 

Uutisoinnit olivat tapansa mukaan aika raflaavia. Ei yliopistolla ollut "kaaosta" tai "käsirysyä". Opiskelijat vain yrittivät päästä luentosaliin ja jäivät huutamaan ovelle, kun pääsy estettiin. Yksi ihminen roikkui ovenkahvassa ja muutama kävi esittämässä iskulauseita luentosalissa, eikä kyseessä ollut sen kummempi mellakka. Poliisit lähinnä seisoivat ovella vahdissa, kun opiskelijat keksivät uusia iskulauseita. Tarkoituksena ei todellakaan ollut riehua tai tapella kenenkään kanssa, vaan ilmaista mieltä. Mielestäni siinä onnistuttiin hyvin: Sipilä varmasti kuuli viestimme, vaikka yrittikin välttää viimeiseen asti.

Ylioppilaslehti Uljaassa sentään vaivauduttiin haastattelemaan mielenosoitukseen osallistuneita, eikä ainoastaan kauhistelemaan tapahtumaa: Uljaan artikkeli

Ovessa roikkuminen ja poliisin vastustaminen oli mielestäni ajattelematonta, mutta ei sitä nyt käsirysyksi voi kutsua.

Suurin osa opiskelijoista tyytyi käyttäytymään täysin asiallisesti.

Meitä psykologianopiskelijoita oli paikalla yli kymmenen.

No, tämä nyt oli vain yhden "tyhmän mielenosoittajan" kokemus tapahtuneesta. Mutta kerroinpa mielipiteeni! Ja olen tyytyväinen, että olin paikalla kertomassa yhdessä muiden opiskelijoiden kanssa, etteivät järjettömät säästötoimet ole ok: ne tarkoittavat sitä, että koulutuksellinen tasa-arvo heikkenee entisestään ja pian korkeakoulusta tulee ainoastaan rikkaiden perheiden lasten mahdollisuus.

Opintojen tärkeimmät opetukset

Muuttavatko psykologian opinnot ihmistä? Mikä on tärkein asia, mitä olen opintojen aikana oppinut?
Nuo ovat sellaisia kysymyksiä, jotka olen usein kuullut. Niinpä ajattelin nyt hieman pohdiskella niitä.

Tärkein psykologin työstä oppimani asia on kuuntelemisen ja validoinnin taito. Kuuntelemisella ei tarkoiteta hiljaa olemista, vaan empaattisuutta, hyväksyntää, aitoutta ja aktiivisuutta: kuuntelija ei tuomitse tai arvostele toisen kertomaa, vaan pyrkii näkemään toisen kertoman nimenomaan tämän maailman kautta. Olen oppinut, että kuuntelen toisen tarinan loppuun keskeyttämättä. En kerro väliin omia kokemuksiani, esimerkiksi "kuulostaahan tuo sinun kokemasi aika kauhealta, mutta entäpäs mitä minulle tapahtui viime viikolla..." tai vähättele toisen kokemuksia, esimerkiksi "on niitä muitakin miehiä" tai "kyllä se siitä". Validointi tarkoittaa juurikin sitä, että osoitan toiselle ymmärtäväni, miltä hänestä tuntuu: "tuo kuulostaa kyllä kauhealta, ei ihme, että sinulla on paha mieli".

Kirjoitin esimerkiksi Työelämän psykologia -kurssin oppimispäiväkirjaan kuuntelemisen taidosta näin:

"Neljän vuoden opiskeluaikana oppimistani asioista kuuntelemisen taito on mielestäni tärkein. Sen ajatus on kovin helppo ja yksinkertainen, mutta toteuttaminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Välillä tuntuu, ettei aktiivinen, ”psykologinen” kuunteleminen ole lainkaan luonnollista useimmille ihmisille. On vaikeaa kuunnella toista miettimättä mitään muuta tai kertomatta omia kokemuksia. On vaikeaa olla neuvomatta, vaikka omaan korvaan toisen ongelma kuulostaa hyvin yksinkertaisesti ratkaistavalta. En sanoisi, että olen vieläkään mikään maailman paras kuuntelija, mutta ainakin olen kehittynyt todella paljon."

Olen kehittynyt kuuntelijana ja sitä kautta oppinut ymmärtämään toisia ihmisiä paremmin. Kun yritän nähdä heidän tekonsa ja ajatuksensa sen perusteella, mitä he uskovat esimerkiksi maailmasta tai toisista ihmisistä, pystyn ymmärtämään heitä paljon paremmin kuin jos miettisin ainoastaan, miltä asiat näyttävät minun perspektiivistäni. Ihmiset voivat tehdä asioita, joita en itse tekisi, mutta voin kuitenkin ymmärtää heidän valintojaan.

Jos toisten kuunteleminen on vaikeaa, niin entäs sitten itsensä? Siinä onkin ollut opettelemista!

Sen lisäksi, että olen oppinut ymmärtämään ja hyväksymään toisia, olen oppinut hyväksymään myös itseäni. Ennen en voinut sietää omia virheitäni, vaan olin koko ajan pettynyt. Halusin olla täydellinen ja paras, eikä vähempi riittänyt. Nyt olen hiljalleen alkanut hyväksyä sen, että minussa on sekä hyviä että huonoja puolia. Ne tekevät minusta sen Roosan, joka olen: unohtelevaisen, huonosti keskittyvän ja herkän ihmisen. En enää jaksa yrittää tunkea itseäni johonkin muottiin, vaan uskallan enemmän olla oma itseni. Voin myöntää sen, että jotkut psykologian sovellusalat sopisivat minulle paremmin kuin toiset eikä minun tarvitse esittää, että kestäisin mitä vain.

Luin vastikään Jokaisella askeleella ja Stadin valoissa -blogeista itsensä hyväksymisestä ja ajattelin, että olen käynyt läpi aika samanlaisia fiiliksiä. Olen oppinut ottamaan itseni rennommin ja nauramaan itselleni. Samalla olen tullut paljon tyytyväisemmäksi itseeni ja elämääni :) En ehkä ole enää niin supertehokas ja kaikille miellyttävä kuin olin aiemmin, mutta nyt koen olevani tasapainoisempi, aidompi ja lämpimämpi. Ehkä kaikki eivät tykkää, mutta ainakin itselläni on paljon helpompaa.