Valokuvausinnostukseni sai jälleen uutta potkua, kun sain positiivista palautetta yhdeltä kuvattavaltani. Mallinohjaus on ollut itselleni aina kompastuskivi. Kyllä, psykologianopiskelijana minun pitäisi varmaankin omata taito saada ihmiset rentoutumaan ja nauttimaan kuvaustilanteesta niin, että kasvoille saataisiin kaunis aito ilme, eikä mikään opeteltu irvistys. Ei, en kuitenkaan sitä omaa. Olen itsekin kuvaustilanteessa yleensä aivan liian hermostunut!
Nyt olen kuitenkin pariin otteeseen kokenut onnistuvani kuvattavan ohjauksessa oikein mallikkaasti. Olen uskaltanut ehdottaa uusia asentoja ja ilmeitä ja hallinnut kameran käytön niin, etten ole hermostuttanut kuvattavaa ylimääräisellä säätämisellä ja hääräämisellä. Helppoa se ei ole, mutta mielestäni avain kuvaajana onnistumiseen on tämä: esitä, että tiedät, mitä teet. Jos esität tarpeeksi hyvin, vakuutat sekä kuvattavan että itsesi, ja niin molemmilla on rennompaa. Älä kerro, että valaistus on huono. Tai että akku loppuu pian. Tai että otit juuri sen väärän objektiivin mukaan. Tai että kuvasit vahingossa jiipeginä etkä rawina (mikä oikeasti on aika karkea virhe ja tapahtuu minulle usein :D).
Sano ennemmin, että vau kun näytät hyvältä/ oletpa luonnollinen kameran edessä/ vaatteesi väri tuo ihanasti eloa kuvaan. Ota pari kuvaa, neuvo uusi asento, ota taas pari kuvaa ja näytä kuvattavalle otoksesi. Kuvattavat saattavat haluta aivan eri asioita kuin sinä, joten yksinkertaisinta on näyttää kuvia kameran näytöltä heti kuvaustilanteessa. Muuten kuvattava voi jälkikäteen ajatella, etteivät kuvat näytä yhtään siltä, mitä hän halusi. Pyrin itse aina siihen, että kuvattava näyttäisi hyvältä omissakin silmissään, eikä vain minun.
Viime aikoina olen päässyt keskittymään vähän enemmän valokuvaukseen. Ostin uuden objektiivin, kävin päivän mittaisella käsisalamakuvauskurssilla Helsingissä ja kuvasin potretteja paristakin tutusta. Samaan aikaan olen lukenut paljon erilaisia valokuvausoppaita kehittääkseni omia kuvaustaitojani.
Ihmisiä kuvatessa minulla on muutamia muistisääntöjä: 1) Tarkennus kasvoihin. Kuva on auttamattomasti pilalla, jos näin ei ole. Ja kuvaa kasvojen tasolta. 2) Pyydä kuvattavaa kääntämään kasvoja hieman kohti päävaloa, jotta kasvoille syntyy valon ja varjon tasapaino. 3) Kuvaa normaaliobjektiivilla (n. 35-70mm) eli sellaisella, joka näyttää kohteen samalla tavoin kuin ihmissilmä. Laajakuvaobjektiivit (alle 30mm) venyttävät ja teleobjektiivit (yli 70mm) kutistavat mittasuhteita. 4) Käytä tarpeeksi lyhyttä suljinaikaa, koska ihminen ei pysy täysin paikallaan ja kuvasta tulee helposti sumea. Jos kuvasta tulee liian tumma, lisää ISO-arvoa, älä pidennä suljinaikaa. 5) Jos haluat olla superhuolellinen, käytä kolmijalkaa vakauttamaan kameraa. Itse en koskaan jaksa :D
Tässä muutama omasta mielestäni kelpo otos. Molempien kuvausten tavoitteena oli melko "virallinen" henkilöpotretti, jonka kehtaa laittaa muuallekin kuin snäppiin. Kuvasin molemmissa tapauksissa juuri Tori.fi:n kautta hankkimallani Nikkor 50mm f/1.8 D -objektiivilla, johon rakastuin ensikoskemalla: se on pieni, kevyt, tarkka ja todella valovoimainen. Tällaiset kiinteäpolttoväliset objektiivit ovat myös laatuunsa nähden todella edullisia, koska niissä käytetään yksinkertaisempaa tekniikkaa kuin teleobjektiiveissa.
 |
| 50mm, 1/100 s., f/3.2., ISO 250 |
 |
| 50 mm, 1/250 s., f/2,8, ISO 320 |
Toivottavasti joku on yhtä kiinnostunut valokuvauksesta kuin minä ja jaksoi lukea loppuun asti! Niin ja kuulin muuten, että yhteishaku on käynnissä. Tsemppiä hakjoille, muistakaa priorisoida hakukohteet huolella! :)
Minulle tuli yksi vähän outo kysymys mieleen (jos ei haittaa), mutta voiko psykologi itkeä asiakastilanteessa? Jos vaikka asiakaskin itkee ja on tosi surullinen hänen puolestaan, vai pitäisikö tällaisessa tilanteessa vain yrittää "hallita" tunteitaan ja pysyä melko neutraalina? Onko teillä missään esim. ammattikäytännön kursseilla puhuttu tällaisesta?
VastaaPoistaEi ole outo kysymys ollenkaan, pohdin itsekin aikoinaan tuota samaa. Olen kuullut parinkin psykologin suusta, että kyllä itkeä saa, jos itkettää. Tärkeintä on pystyä näyttämään empatiaa asiakkaalle, ja jos itkeminen tuntuu luonnolliselta, se on myös hyvin aito osoitus empatiasta. Minulle on sanottu, että asiakkaalle tulee osoittaa, että psykologi kestää kuulla hänen tarinansa kyyneleistäkin huolimatta. Asiakkaalle ei siis saa tulla sellainen olo, että hänen tarinansa on psykologille liikaa ja hänen on lohdutettava ammattilaista.
PoistaHei Roosa! Täällä yksi kevään abi joka on nyt aloittanut pääsykoelukemiset Joensuun psykologiaan. Suuret kiitokset blogistasi, täältä on löytynyt paljon hyödyllistä käytännönkin tietoa!! :) Mietiskelen täällä, että kuinka paljon aikaisemmin pääsykokeeseen olisi hyvä tulla (tulen aika kaukaa ja siksi nämä kaikki pitää miettiä valmiiksi:D)? Ja kuinka kauan mahdollisesti tulee varata aikaa oikean salin löytämiselle? Kiitos jo etukäteen :)
VastaaPoistaMoikka! Kiva kuulla, että olet tykännyt blogistani. Kaikki hakijat on perinteisesti ohjattu yhteen ja samaan paikkaan, joten salin löytäminen ei onneksi ole kovin vaikeaa (laitamme aina kyltit ym. paikalleen). Jos hakijoita jaetaan eri saleihin, heidät ohjataan sinne kädestä pitäen, eikä kukaan varmasti pääse eksymään. Jos tulet kovin kaukaa, lähde ajoissa liikenteeseen, koska matkalla voi sattua kaikenlaista. Esimerkiksi julkiset voivat olla myöhässä tai ajotiellä voi olla hidasteita. Taisin itse olla pääsykoepäivänä paikalla muutamaa tuntia etukäteen, eikä se ollut huono idea ollenkaan.
Poista