Asenne kuntoon!

Minua on välillä kuvattu ihmiseksi, jolla on hyvä itsetunto. Olen yllättynyt kommenteista joka kerta ja pysähtynyt pohtimaan, onko näin. Mistä sen tietää, onko oma itsetunto hyvä vai huono?

Itsetunto ei ole ihan yksinkertainen asia. Ihmiset tarkoittava sillä eri asioita ja ymmärtävät sen omalla tavallaan. Väestöliiton mukaan itsetunto tarkoittaa "jokaisen omaa arvioita ja käsitystä itsestä". Hyvä itsetunto tarkoittaa, että ihmisellä on käsitys omista vahvuuksista ja heikkouksista, eikä käsitys itsestä muserru vastoinkäymisistä tai virheistä. Se tarkoittaa, että ihminen suhtautuu itseensä positiivisesti.

Minäpystyvyys kuvaa uskoa omiin kykyihin. Sitä sanotaan myös kyvykkyyden tunteeksi. Toisten minäpystyvyys on korkeampi kuin toisten, mutta sitä voi kasvattaa asettamalla tavoitteita ja kiinnittämällä huomiota omiin onnistumisiin.

Monilla ihmisillä tuntuu olevan käsitys, että luottamus omiin kykyihin on synnynnäistä. Ajatellaan, että ihmisellä on luonnostaan hyvä tai huono itsetunto. Mutta kuulkaapa nyt, ei se niin ole! Luottamus omaan tekemiseen syntyy tekemällä. Hyvään itseluottamukseen on kolme yksinkertaista vaihetta: 

1) Tee sinulle tärkeitä asioita, aseta tavoitteita, kokeile opetella ja kehittyä. 

2) Kiitä ja palkitse itseäsi onnistumisista ja kehityksestä. 

3) Suhtaudu virheisiin ja epäonnistumisiin mahdollisuutena oppia.

Psykologi Satu Pihlaja puhuu osuvasti "kasvun asenteesta", joka tarkoittaa haastavien tilanteiden näkemistä mahdollisuutena oppia ja epäonnistumisten näkemistä mahdollisuutena kehittyä. Kasvun asenne tarkoittaa ajatusta siitä, ettei ihminen ole koskaan valmis, vaan voi aina kehittyä ja oppia uutta. Niinpä mikään virhe ei tunnu lopulliselta - aina voi yrittää uudelleen.

Kasvun asennetta voi ja kannattaa opetella. Aloita kysymällä itseltäsi seuraavat kysymykset (minun vastaukseni ovat perässä kursiivilla): 

• Milloin olen oppinut harjoittelemalla uusia taitoja?    Olen muutaman vuoden sisällä kokeillut useita uusia urheilulajeja, kuten joogaa, puistojumppaa, tennistä, frisbeegolfia ja seikkailupuistossa kiipeämistä. Töissä olen kokeillut nuorten kanssa uusia lähestymistapoja ja tekniikoita.

• Milloin olen yrittänyt epäonnistumisen jälkeen uudelleen? Pelkään kovasti vettä. Kesällä kaverin mökillä kävin useita kertoja peräkkäin uimassa, vaikken kertaakaan uskaltanut päästää irti laiturista. 
• Lisäkysymyksiä: millaisia tunteita epäonnistumiseen liittyi? Mitä opit tätstä epäonnistumisesta? Mitä hyviä ja huonoja puolia näet?

• Milloin olen saanut kritiikkiä, joka auttoi seuraavalla kerralla? Viime lukuvuonna yksi nuori haukkui minut pystyyn ensimmäisellä tapaamisella. Aluksi olin valmis lopettamaan koko psykologin uran, mutta sitten löysin omasta asenteestani korjattavaa.

Näiden pohdintojen jälkeen voin todeta, että joissakin elämän alueissa minulla on enemmän kasvun asenne kuin toisissa. Minulla on kiva kasvun asenne omaan henkiseen kasvuun ja työhön. Ajattelen yleensä, että olen kehittynyt paljon, mutta voin oppia vielä paljon. Urheilussa kasvun asenne on helpompi kadottaa. Mielessä välähtää välillä edelleen lapsuuden koululiikunta ja huonommuuden tunne. Välillä ajattelen, että olen ihan huono, ja vältän kokeilemasta uusia juttuja. Mutta kun oikein mietin, olen nykyään hyvin urheilullinen ja opin aika nopeasti - kunhan en hermostu itselleni virheistä. Joskus on nimittäin saattanut hermostuksissaan tennismaila lentää...

Olen tehnyt ja kokenut elämässä kaikenlaista ja oppinut, missä olen hyvä ja missä vähän heikompi. Kuitenkin perimmiltään uskon, että oppisin mitä vain, jos vain tekisin kovasti töitä. Minäpystyvyyteni on siis aika hyvä. Ainoa poikkeus on matematiikka: siinä olen niin surkea, etten näe mitään syytä koskaan panostaa laskujen opetteluun :D

Kaiken kaikkiaan itsetuntoni on tosiaan aika hyvä, niin kuin minulle on sanottukin. Ei se tarkoita sitä, että olisin aina hirveän itsevarma. Olen usein epävarma ja ahdistunut, mutta silti aina ajattelen, että kyllä minä tästä selviän. Monesti minua jännittää, mutta ajattelen sen kuuluvan asiaan. Minulle hyvä itsetunto on sitä, että pidän itsestäni sellaisena kuin olen ja hyväksyn sekä vahvuudet että heikkoudet itsessäni. En esitä muuta kuin olen, sillä uskon kelpaavani tällaisenakin.

Lukuvinkkejä:

Satu Pihlaja: Aikaansaamisen taika - Työkirja (2019)
Suomen Mielenterveysseura: Hyvä itsetunto on optimistista realismia

Kuinka hallita tunteita

Helppoo olla nuori

Kaikki tai ei mitään 

Hei rock and roll

On helppoo tarttuu kiinni

Ja kohta päästää menemään

Hei, on niin helppoo olla onnellinen

Hei, ja tyytyy siihen mitä on

- Olavi Uusivirta

Kuten moni muukin psykologi, olen innostunut tosi kovasti HOTista, eli hyväksymis- ja omistautumisterapiasta. Se on Amerikasta tullut psykologian suuntaus, joka pohjaa mindfulnessiin sekä vaikeiden tunteiden hyväksymiseen. Yllä oleva lainaus Olavi Uusivirran biisistä On niin helppoo olla onnellinen tiivistää erittäin hyvin HOTin sanoman: lopeta taistelu vaikeita ajatuksia ja tunteita vastaan ja ala elää hetkessä. 

Tekstin otsikko, "Kuinka hallita tunteita" on kysymys, jota kuulen usein työssäni. Monta kertaa tämä liittyy ahdistukseen ja masennukseen. Ihmiset kuvailevat, että he ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan, he eivät saa tunteita kontrolliin vai joutuvat niiden valtaan. Juuri siitä haluan puhua: kontrollista pitäisi luopua kokonaan.

Kivikauden luolamiehellä ja nykyajan postmodernilla ihmisellä ei luulisi olevan paljon yhteyttä, mutta valitettavasti evoluutio on hidas toimija. Se tarkoittaa, että ihmisen aivot toimivat edelleen kovin samalla tavalla kuin tuhansia vuosia sitten. Aivojen tehtävä on pitää ihminen elossa. Niinpä ne luokittelevat asioita vaarallisiksi ja vaarattomiksi, uhkiksi ja mahdollisuuksiksi. Kun olet astumassa ryhmän eteen esiintymään, sydämesi hakkaa ja jalat puutuvat, koska aivosi valmistavat kehoasi pakenemaan. Ne ovat tulkinneet tilanteen vaaralliseksi. Ja niinhän se onkin, sillä ihmiselle on elintärkeää kuulua johonkin ryhmään ja olla hyväksytty ryhmän jäsen. Aivot tietävät, kuinka vaarallista on astua näyttämölle ja asettaa itsensä alttiiksi naurulle ja hylkäämiselle. Sen sijaan, että harmittelisit, kuinka kovasti sinua jännittää esiintyä, sinun pitäisi kiittää aivojasi ja kehoasi siitä, että ne osaavat varoittaa sinua uhkaavasta tilanteesta.

Sama pätee muihin tunteisiin: niillä on jokin tarkoitus. Usein niiden tarkoitus on saada sinut huomaamaan jotain, ymmärtämään jotain itsestäsi tai ympäristöstäsi. Tunteet tekevät mitä vain, että sinä huomaisit ne. Jos yrität sivuuttaa ne, ne vain kasvavat. Samalla tavalla kuin kuvasin ahdistusmöykyn kasvua sisälläni aiemmassa tekstissä Mitä kuuluu möykylle.

Meillä ihmisillä on kummallinen joukkoharha siitä, että tunteita voisi jotenkin kontrolloida. Että ihminen voisi tuntea sitä tunnetta, jota haluaa, ja olla tuntematta sitä, jota ei halua. Tämä ajatus näkyy hyvin niissä latteuksissa, joita auliisti jakelemme toisillemme: "Olisit vain iloinen", "mitä siinä murjotat, reipastu nyt", "Älä höpötä, ei tässä ole mitään pelättävää". 

Onnellisuusansa-kirjassa kuvataan pelon tunnetta seuraavalla ajatuskokeella: 

"Kuvittele, että joku osoittaa päätäsi ladatulla aseella ja kertoo, että et saa pelätä. Jos hiukankaan alat pelätä tai ahdistua, sinut ammutaan. Voisitko lakata tuntemasta pelkoa ja ahdistusta tilanteessa, vaikka elämäsi riippuisi siitä? (Toki voisit yrittää teeskennellä, mutta voisitko aidosti olla rauhallinen?)"

Se, että opimme jo aika varhain pidättelemään kyyneleitämme, ei tarkoita, että oikeasti osaisimme olla tuntematta surua, pettymystä, kateutta tai muitakaan hankalia tunteita. Me vain opimme peittämään ne. Niin muilta kuin itseltämmekin. Olen tavannut monia monia nuoria, jotka kärsivät ahdistuksesta. Ahdistus on jokaiselle yksilöllinen kokemus, mutta yksi asia on yhdistänyt näitä kaikkia nuoria: he luulevat, ettei kukaan muu ole ahdistunut. He luulevat niin siksi, koska kukaan muu ei näytä ahdistuneelta. He eivät ilmeisesti ymmärrä, etteivät he itsekään näytä ahdistuneilta. He ovat ihan yhtä taitavia peittämään tunteensa kuin me muutkin.

Emme voi juurikaan kontrolloida, mitä tunnemme, mutta voimme itse päättää, kuinka toimimme. Käyttäytyminen on tahdonalaista, toisin kuin tunteet. Niinpä ihminen voi esiintyä vaikka jännittää, lentää vaikka pelottaa, keskustella, vaikka vihastuttaa, ja vaikka tekisi mieli lyödä nyrkillä.

Minun on paljon helpompi olla aidosti iloinen ja kiitollinen, kun annan itselleni luvan olla myös vihainen, surullinen ja ahdistunut.

Tiivistetysti HOT siis väittää, että tunteiden välttäminen ja peittäminen on mahdotonta. Vaikeatkin tunteet pysyvät tiukasti meissä kiinni, vaikka kuinka pyristelisimme vastaan. Siksi siihen on turha käyttää energiaa. Siitä tulee vain paha mieli, väsy ja epäonnistunut fiilis. Miksi käyttäisit aikaa ja energiaa tunteiden kontrolloimiseen, kun voisit käyttää saman verran resursseja sinulle tärkeiden asioiden tekemiseen? Tunteita vastaan taisteleminen on nimenomaan tunteille periksi antamista, kun uhraat niihin rajallisia resurssejasi.

HOTin neuvo on opetella tunnistamaan ja kohtaamaan omat ajatukset ja tunteet, vaikeatkin. Tärkeä sääntö on, että tunteet kasvavat, kun niitä ei huomioi. Samalla tavalla tunteet pienenevät, kun niille antaa tilaa. Voit esimerkiksi kirjoittaa tuntemuksiasi ylös tai puhua niistä. Tärkeää on ymmärtää, ettei mikään tunne tai ajatus ole vaarallinen tai haitallinen. Ajatukset ovat vain sanoja ja tarinoita, meidän tulkintojamme todellisuudesta. Ajatuksista olen kirjoittanut pariinkiin otteeseen: 

Kun sisäinen kriitikko estää onnistumasta 

Sisäinen puhe - mitä se on?

Palaan varmasti tähän aiheeseen vielä myöhemminkin, mutta eiköhän tämä riitä HOTista tällä kertaa. Jos sytyit näistä ajatuksista samalla tavalla kuin minä, kannattaa tutustua erilaisiin oppaisiin. Tai sitten voit aloittaa yksinkertaisesti kuuntelemalla tunteitasi ja ajatuksiasi, antamalla niille vähän enemmän tilaa kuin ennen.

Lukuvinkkejä:

Steven C. Hayes: Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää (Hyväksymis- ja omistautusterapian avulla)

Russ Harris: Onnellisuusansa (Elinvoimaa hyväksymisen ja omistautumisen avulla)

Arto Pietikäisen haastattelu Helsingin Sanomissa 11.7.2019

Arto Pietikäinen: Joustava mieli (Vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen ylivallasta)

Piironen: Jälleen ehyeksi, jälleen (Hyväksymis- ja omistautumisterapiaan sekä tietoisuustaitoihin pohjautuva työkirja itsehoito-oppaaksi ja vertaistukiryhmille)

Sadeniemi, Häkkinen, Koivisto, Ryhänen ja Tsokkinen: Viisas mieli (Opas tunnesäätelyvaikeuksista kärsiville)

Mitä kuuluu möykylle

Tällä kertaa haluan kirjoittaa ahdistuksesta. Kutsun sitä möykyksi. Elämässäni on tapahtunut viime aikoina paljon kivoja juttuja, joista olen ollut kiitollinen. En kuitenkaan ole päässyt iloitsemaan täysillä, sillä päällimmäiseksi tunteeksi on monessa tilanteessa noussut ahdistus. Ahdistus on tuttua tietysti psykologin työstä mutta vielä enemmän ihan henkilökohtaisesta elämästä. Ahdistus on ollut luonani kauan, välillä hiljaisempana ja välillä koko elämäni vallaten.

Kirjasta Voimaa - Hyvän elämän alku:

Kuvitellaan möykkyä, joka sisältää elämäntilanteessa tällä hetkellä olevia paineita, huolia ja vaikeuksia. Joskus elämä tuntuu siltä, kuin olisi polvillaan huolten möykyn alla. Kun tilanne jatkuu pitkään tällaisena, kyse on selviytymisestä. Silloin elämä on kuin konttaamista päivästä toiseen möykky niskassa. Kontatessaan ei voi nähdä vaihtoehtoisia toimintamalleja tai tulevaisuutta, siinä asennossa kykenee vain raahautumaan eteenpäin.

Huomasin tässä vastikään, että elämä todella on ollut vain selviytymistä jo jonkin aikaa. Selviytyminen on tarkoittanut pakenemista, selän kääntämistä. Minulle ahdistus on samanlainen haamu kuin mitä Philipp Pullman kuvailee fantasiakirjassaan Salaperäinen veitsi: jos en suostu näkemään sitä, se ei voi hyökätä kimppuuni. Täytän elämäni ihan millä vain suorittamisella, johon voin upota sen sijaan, että kohtaisin ahdistukseni. Käännän sille selkäni, mutta silti tunnen koko ajan, kuinka se hengittää niskaani, vain odottaa, että vahingossa kääntäisin päätäni.

Olen ollut kesän töissä. Koulupsykologilla asiakkaita ei (luonnollisesti) ole mitenkään jonoksi asti. Rankan ja kiireisen lukuvuoden jälkeen olin ajatellut nauttivani hiljaisista hetkistä, mutta tekemisen puute onkin johtanut "möykyn" räjähdysmäiseen kasvuun. Kun en voi täyttää työpäivääni kiireellä, ahdistus saa minut kiinni. Se istuu rintani päällä ja tekee hengittämisestä vaikeaa. 

Miksi en sitten vain kohtaa ahdistustani? Miksi en mieti, mikä möykkyä kasvattaa? Miksi en tee niin kuin muitakin neuvon?

Oikea vastaus: Koska se pelottaa. Pelottaa, että tajuan itsestäni jotain, mitä en aiemmin tiennyt. Pelottaa, että tajuan eläneeni ihan väärin ja olen vain pettynyt itseeni. Pelottaa, että itsevarma ja tyyni ulkokuori murtuu. Pelottaa, että itken taas julkisesti ja romahdan, enkä pääse sängystä ylös. 

Joitakin vuosia sitten, lukiossa ja yliopistossa, kuvittelin, ettei ole mitään, mitä en voisi saavuttaa. Kuvittelin, ettei ole mitään, mitä en jaksaisi. Ei mitään, mihin en venyisi. Kuvittelin, että voisin hallita mieltä ja kehoani, tukahduttaa kaiken ja toimia kuin robotti. Tiedättekö mitä sitten kävi? Minä uuvuin täysin. Jäin sängyn pohjalle. En voinut kuin itkeä. Samaan aikaan alkoivat ihan mielettömät vatsakivut, jotka estivät minua nukkumasta. Sattui niin paljon, että pelkäsin sisäelinten pettävän. Toivoinkin niin, että kipu vain loppuisi. Ja tiedättekö, mikä minua huolestutti eniten? Tietenkin se, että vatsani oli niin turvonnut - näytin siis lihavalta. En voinut kontrolloida edes kehoani ja ulkonäköäni enää, kuinka nöyryyttävää. Harkitsin vakavasti jättäväni luentoja välistä, etteivät ihmiset näkisi isoa vatsaani ja luulisi, että olisin menettänyt itsekontrollin. Onneksi lopullinen romahdus viimein pakotti minut hakemaan apua ja päädyin psykoterapiaan. Siitä kirjoittamani teksti löytyy tästä.

Välillä haluaisin nousta tuon parikymppisen Roosan yläpuolelle, miettiä nenääni pitkin katsellen, kuinka paljon viisaampi olenkaan nyt. Mutta kai sitä pitää nöyrtyä ja tajuta, että olen taas tekemässä samat virheet. Olen taas kontrolloimassa tunteitani ja kääntämässä möykylle selkäni. Jo monta viikkoa olen ollut vihainen itselleni, kun en ole saanut ahdistusta kuriin. Kun ainoa keino saada ahdistus kuriin on antaa sille huomiota. Ainoa asia, mitä tarvitsisi tehdä, olisi maata pari päivää sohvalla möykyn kanssa. Puhua sen kanssa kaikista epäonnistumisista ja peloista, joita on. Ottaa möykky syliin ja silitellä sitä. Rutistaa ihan kunnolla. Siitä se tykkää, ja niin siitä tulee jälleen kaverini. 

En usko, että möykky koskaan katoaa elämästäni lopullisesti. Se tulee aina olemaan lähelläni, välillä isompana ja välillä pienempänä. Tulen aina olemaan ahdistukseen ja masennukseen taipuvainen ihminen, koska sellainen minä olen. Tulen aina tukahduttamaan tunteitani, kun ne meinaavat tulla suorittamisen tielle. Mutta jospa olisi kuitenkin mahdollista opetella ihan vähän aikaisemmin päästämään kontrolloinnista irti. Jospa möykyn voisi ottaa vähän useammin syliin, käyttää sitä vaikka lenkillä tai leffassa.

Väritön, hajuton ja mauton (eli psykologi)

Olen viime aikoina tullut pohtineeksi paljon ammatillista identiteettiäni. Päällimmäisin kysymys lienee ollut "millainen psykologi minä olen". Toisekseen olen pohtinut useissa tilanteissa "olenko psykologi myös vapaa-ajalla".

Olen kokenut sopivani hyvin amispsykologiksi. Koen luonteeni sopivan hyvin tähän ympäristöön, sillä olen rento, maanläheinen ja käytännöllinen ihminen. En hätkähdä ihan pienistä, sillä elämässä on tullut vastaan kaikenlaista. Koen tässä työssä olevani oma itseni. Toisaalta olen ensimmäistä kertaa todella ymmärtänyt, että henkilökohtainen identiteettini on erilainen kuin psykologin identiteettini. Olen työssä harkitsevampi, kuuntelevampi ja miellyttävämpi. Vapaa-ajalla en juurikaan jaksa small talkia tai tuntemattomiin ihmisiin tutustumista: tämä työ vaatii jatkuvaa sosiaalisuutta, ja vapaa-ajalla haluan olla paljon yksin tai vain läheisimpien ystävieni kanssa. Halua uusiin ihmisiin tutustumiseen tai minkäänlaiseen minglailuun ei ole.

Nykyisessä työssä olen tullut useaan yllätetyksi henkilökohtaisilla kysymyksillä: missä asut, mitä harrastat, onko sinulla poikaystävää, onko sinulla ollut mielenterveysongelmia... Huomaan usein meneväni helposti lukkoon, jos en ole ehtinyt etukäteen miettiä, mitä kaikkea olen valmis itsestäni jakamaan. Osittain tiedostan, että olen ihmisenä varsin varautunut ja introvertti. Osittain uskon tämän liittyvän myös siihen, että auttamistyössä on ihan pakko pitää vähän välimatkaa. En halua ohjata asiakkaan ajattelua tai tuntemista omilla asenteillani. Psykologin kanssa puhumisen ei ole tarkoitus olla kaverillista jutustelua, kuulumisten vaihtamista tai kokemusten jakamista. Psykologin pitää tarjota erilaista keskustelua, sellaista, jossa ihminen oppii jotain itsestään eikä työntekijästään. Tavallista arkipäivän jutustelua voi harrastaa kenen kanssa tahansa, enkä näe mitään syytä tarjota sellaista. Kerron hyvin harvoin omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, enkä pyri korjaamaan asiakkaiden arvomaailmaa tai moraalikäsityksiä, vaikka ne olisivat erilaisia kuin minun. Niin kuin eräs kaverini sanoi, psykologin pitää osata työssä päästää irti omista asenteistaan sen verran, että hän on "väritön, hajuton ja mauton".

Välillä saan etenkin nuorilta kritiikkiä tästä asiasta. Minulta on vaadittu, että olisin aidompi ja puhuisin niin kuin kaverille puhutaan. Minulta on vaadittu, että ottaisin yhteyttä myös vapaa-ajalla ja että tapaisin nuoria heidän omissa kodeissaan. Jotkut nuoret ovat yllättyneet tiedosta, että minulla on erikseen työpuhelin, eivätkä he saa tietoonsa henkilökohtaista puhelinnumeroani. Koska haluan tehdä työtä ihmisten kanssa ja auttaa, kielteinen palaute satuttaa. Muutaman kerran jälkeen olen kuitenkin oppinut käsittelemään asiaa. Olen tullut siihen tulokseen, että välitän aidosti näistä nuorista. Olen heistä ylpeä, jos he pääsevät eteenpäin, ja huolissani, jos asiat eivät suju. Työaikana näen vaivaa, että he saisivat tarvitsemaansa apua. En voi kuitenkaan 24/7 elää toisten elämässä ja toisten tunteissa, vaan tarvitsen aikaa omalle elämälleni. Olen itsekin vielä nuori ja etsin omaa identiteettiäni ja paikkaani maailmassa. Molemmat katoavat helposti, jos niille ei anna tarpeeksi tilaa. 

Joinakin viikkoina olen ihmetellyt, miksi minulla on mieliala niin matalalla. Silloin olen tajunnut, että olen tavannut paljon masennuksesta kärsiviä opiskelijoita. Vaikka olen "ammattiauttaja", olen silti ihminen, ja tämä työ on henkisesti kuormittavaa. Samalla tavalla kuin muita saattavat kuormittaa läheisten huolet ja ongelmat, minua kuormittavat joka päivä asiakkaiden vaikeat tarinat ja vaikeat tunteet. Niinpä joudun todella kiinnittämään huomiota vapaa-aikaani, jotta se on tarpeeksi palauttavaa ja rentouttavaa. Joskus vapaa-ajalla saatan miettiä asiakkaitteni ongelmia, vaikka pyrinkin välttämään sitä. Toisaalta olen huomannut, että vapaa-ajalla kaipaan ympärilleni hyvin tasapainoisia ihmisiä ja rauhoittavia asioita: kun töissä joutuu usein olemaan huolissaan, vapaalla haluaisi vain ottaa rennosti. En esimerkiksi jaksa katsoa dokumentteja sodasta tai tv-sarjoja syrjäytyneistä nuorista, kun samat asiat pyörivät mielessäni joka päivä töissä. En myöskään halua lukea ammattikirjallisuutta kotona. Vapaa-ajalla en halua olla psykologi. En halua olla ihminen, joka ymmärtää ja ymmärtää, kuuntelee ja kuuntelee. Vapaa-ajalla haluan olla tavallinen ihminen, joka kiukuttelee kun on nälkä, joka laukoo kärkkäitä kommentteja, joka nauraa liian kovaa ja väärään aikaan, joka puhuu vahingossa kaikkien päälle ja jota jännittää, kun pitää jonottaa kaupassa.

Kun sisäinen kriitikko estää onnistumasta

Olen työssäni tavannut paljon erilaisia ihmisiä. Kaikilla on ainutkertainen oma tarinansa, mutta samanlaisia piirteitäkin usein löytyy. Jo jonkin aikaa olen havainnut käynneillä yhden tietynlaisen tarinatyypin. Aluksi olin hyvin hämmentynyt, enkä tiennyt, miten voisin auttaa. Kun olin kuullut samankaltaisen tarinan usean opiskelijan suusta, päässäni alkoi raksuttaa kovasti.

Tarina kertoo opiskelijasta, jolla on vaikeuksia käydä koulua. Hänen on vaikea lähteä aamuisin kotoa, vaikka hän olisi ulkovaatteissa, käsi oven kahvalla, valmiina astumaan kynnyksen yli. Hän ei saa tehtäviä palautettua ajoissa. Koepäivinä hän usein nukkuu pommiin tai on kipeä. Rästejäkin saattaa kertyä ja kurssit jäädä kesken. Vapaa-ajan harrastuksia ei juuri ole ja kavereita hän näkee harvoin, jos sellaisia edes on.

Mieti hetki, miten sinä kuvailisit tällaista ihmistä? Mitä sanoja käyttäisit?

Ihmiset, joilla on tällainen tarina, kuvailevat itseään sanoilla laiska, saamaton, ahdistunut, epäonnistunut tai huono ihminen. He puhuvat siitä, kuinka he aiheuttavat häpeää perheelleen. Kuinka he ovat perheensä mustia lampaita. Kuinka vanhemmat rakastavat enemmän heidän sisaruksiaan, jotka pärjäävät elämässä. Kuinka heitä nolottaa taas joutua selittämään opettajalle poissaolojaan, joille ei löydy mitään selkeää syytä.

Nämä ovat ihmisiä, jotka ovat itse pettyneitä ja turhautuneita itseensä. He saattavat ajatella, etteivät ansaitse elää, koska eivät pysty elämään normaalia elämää. Häpeä ja itseinho ovat käsinkosketeltavia. Ehkä sinäkin äsken kuvailit heitä jollakin sanalla, joka kuvaa heidän epäonnistumistaan elämässä?

Tässä päästään minun mielestäni ongelman ytimeen. Kun kuuntelen näitä ihmisiä, kuulen heidän puhuvan itselleen ilkeämmin, kuin minä puhuisin pahimmalle vihamiehellenikään. He eivät todellakaan vähät välitä muiden mielipiteistä, vaan tiedostavat paremmin kuin hyvin, kuinka heihin ollaan pettyneitä. Mutta kukaan ei ole heihin yhtä pettynyt kuin he itse.

Kyse ei ole siitä, etteivätkö he haluaisi elää normaalia elämää ja olla samanlaisia kuin muutkin. Kyllä he haluaisivat käydä koulussa tai töissä. Olen tullut siihen tulokseen, että ongelma on siinä, että heidän rimansa on niin korkealla, etteivät he pysty edes aloittamaan. Tai kuten yksi nuori sitä kuvasi: "Yritän astua kynnyksen yli, mutta se kynnys tuntuu hirveän korkealta." Kun nuori on esimerkiksi viikon ajan ollut vain kotona kykenemättä tulemaan kouluun, saatan ehdottaa, että seuraavalla viikolla hän tulisi ainakin yhtenä tai kahtena päivänä. Usein nämä nuoret ovat kuitenkin päättäneet, että seuraavalla viikolla heidän pitää tulla joka päivä, tai he ovat epäonnistuneet. Aika todennäköisesti käy niin, että seuraavalla viikolla he eivät taas tule kertaakaan.

Kun vaatimustaso on liian korkea, ei ole muuta mahdollisuutta kuin epäonnistua. Liian korkeat vaatimukset ovatkin kuopan kaivamista itselle. Kun koko ajan vaatii liikaa, koko ajan epäonnistuu ja käsitys itsestä muuttuu yhä negatiivisemmaksi. Kun itseään vihaa oikein kunnolla, sitä lamaantuu: ei uskalla tehdä enää mitään, ettei tulisi haukutuksi. Ettei itse haukkuisi itseään. Ettei isä tai äiti haukkuisi. Parempi olla tekemättä mitään kuin epäonnistua, eikö niin?

Liian korkeat vaatimukset ja itsensä sättiminen ovat hyvin yleisiä tapoja kaivaa kuoppaa itselleen. Tätä harrastavat niin nuoret ammattikoululaiset kuin työssäkäyvät korkeakoulutetut. Tuntuu ehkä turvalliselta haukkua itseään ennen kuin muut ehtivät. Kun ei odota mitään, ei voi myöskään pettyä, tavataan sanoa. Mutta mitä jos mietitään tosissaan, mitä haittaa itsensä haukkumisesta voi olla? Koska mitään hyötyä siitä ei todellakaan ole, sen voin kertoa ihan suoraan!

Jos jatkuvasti sätit itseäsi tehdyistä tai tulevista virheistä...

... et ole koskaan tyytyväinen.

... odotat pahinta ja näet joka suunnassa katastrofeja. 

... tunnet häpeää itsestäsi ja tekemisistäsi. 

... olosi on toivoton, ahdistunut ja masentunut. 

... olet väsynyt ja uupunut.  

... aloittaminen on vaikeaa ja koet, ettet saa mitään aikaiseksi.

Itsensä haukkuminen eli negatiivinen sisäinen puhe on loputon suo, jossa rämpiä. Siitä kannattaa ehdottomasti pyrkiä pois, jos haluat tuntea meneväsi eteenpäin elämässä. Aloita kuuntelemalla sisäistä puhettasi. Millaisia ajatuksia tunnistat? Kun huomaat negatiivisen kommentin, mieti, mitä voisit sanoa sitä vastaan. Mitä sanoisit esimerkiksi parhaalle kaverillesi?

Sinun tehtäväsi on olla itsesi paras kaveri. Paras kaveri on lempeä ja kannustava, parhaan kaverin kanssa voi kilpailla leikkimielisesti siitä, kumpi voittaa pienen kisan. Paras kaveri ei kuitenkaan nimittele sinua, kun epäonnistut, vaan kehottaa yrittämään uudelleen.

Sisäinen puhe on yksi lempiaiheistani. Ehkä tekstistä huomasikin pientä tunteen paloa :D olen todennut sisäisen puheen vaikuttavan huomattavasti mielenterveyteen ja jaksamiseen. Jos tunnistat yllä olevia oireita, suosittelen ehdottomasti kiinnittämään enemmän huomiota tapaan, jolla puhut itsellesi. Koska yhdessä tekstissä ei voi kuitenkaan kertoa ihan kaikkea, jatkan tästä aiheesta vielä myöhemmin!

Diagnoosi: liian täydellinen

Pakkohan minun on hoitaa tämä loppuun, kun kerran aloitin.
Enhän minä mitenkään voi sanoa, että en ehdi - kuka sen sitten tekisi?
Puoliso kyllä lupasi täyttää tiskikoneen, mutta taidan tehdä itse. Hän tekee sen aina väärin.
Olen kyllä aivan poikki, mutta pakko vielä tehdä tämä yksi juttu.
Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto.

Kuulostaako tutulta? Näitä sanoja olen kuullut niin omasta kuin muiden liian tunnollisten ihmisten suusta. Tunnollinen, perfektionisti, suorittaja, vaativa, kiltti tyttö: kaikissa on kyse samasta ilmiöstä eri nimellä.

Tunnollinen ihminen on se, joka hoitaa kodin, perheen, työt ja harrastukset huolellisesti. Tunnollinen ihminen on usein myös vaativa eli perfektionisti. Hän ei halua missään nimessä tehdä virheitä eli epäonnistua. Hän ei myöskään anna muiden tehdä virheitä. Töissä tämä voi tarkoittaa sitä, että perfektionisti kahmii itselleen kaikki mahdolliset työtehtävät ja vastuualueet (mahdollisesti samalla uuvuttaen itsensä). Kotona perfektionismi voi tarkoittaa sitä, ettei puoliso osaa keittää pastasta al denteä tai huolehtia lapsista riittävän hyvin. Kaikki pitää hoitaa itse, kun kukaan muu ei osaa.

Tunnollisuus ja jatkuva suorittaminen ovat monille tuttuja haasteita, myös ammattilaisille. Eräs psykologiystäväni kuvasi hyvin tunnollisuuden riivaamaa arkeaan:

"Tuntuu kuin koko ajan pitäisi olla kehittymässä, pohtimassa, tekemässä, parantamassa maailmaa, ottamassa kantaa, ymmärtämässä, oltava tukena ja oltava niin saatanan tehokkaasti mindful. Mutta mitäs sitten kun ei yhtään kiinnosta? Välillä olisi kiva, ihan ilman syyllisyydentuntoa vain istua pitkät kalsarit jalassa, sipsiä mussuttamassa ja töllöttämässä Unelmahäitä. Saisi haukkua häävieraiden rumia asuja, ilman ammatillista empatiaa ja jatkuvaa ymmärtämistä."

Miksi olen niin tunnollinen?

Jokainen voi omalla kohdallaan miettiä, mistä tunnollisuus on saanut alkunsa. Minun arvaukseni on, että olet jo lapsena ollut kiltti ja noudattanut sääntöjä. Koulussa olet ahdistunut, kun opettaja on luokassa torunut tuhmia oppilaita, ja miettinyt, ettet haluaisi huutoa omalle kohdallesi. Pienestä saakka olet oppinut, että vältät ongelmia suorittamalla hyvin koulussa ja kotona, noudattamalla sääntöjä ja saamalla hyviä numeroita.

Pikku hiljaa suorittaminen ja saavuttaminen hiipivät täyttämään koko elämän ja identiteetin: alat itsekin arvottaa itseäsi omien saavutustesi kautta. Hiljaa mielessäsi ehkä ajattelet, että ahkeruus koulussa, töissä, kotona ja harrastuksissa kertovat, kuinka arvokas olet ihmisenä. Mieleesi hiipii pelko siitä, ettet olekaan tarpeeksi hyvä. Kun vertaat itseäsi muihin, he vaikuttavat menestyneemmiltä, aikaansaavemmilta, rohkeammilta, jopa hoikemmilta. Ainakin Facebookisssa ja Instagramissa monen elämä vaikuttaa täydelliseltä. Pelkäät, että ympärilläsi olevat ihmiset vielä joku päivä huomaavat, ettet ole yhtä hyvä kuin he. Sinulla on siis niin kutsuttu huijarisyndrooma. Siksi yrität vielä kovemmin: sisustat kotia, kokkaat trendikkäitä ruokia, käyt salilla tai muissa trendikkäissä harrastuksissa, vietät laatuaikaa puolison kanssa, teet töitä vielä illalla kotona. Ihan vain todistaaksesi muille, että olet tarpeeksi hyvä. Vaikka tosiasiassa yrität todistaa sitä itsellesi.

Unelmat ja todellisuus ovat niin kaukana toisistaan, että pahaa tekee. Paineet ovat kovemmat kuin koskaan. Ja ne hyökkäävät joka suunnalta. (Rappe & Sjögren, 2005.)

Yllä oleva pätkä on kirjasta Liian tunnollinen, jonka lainasin kirjastosta erästä asiakastapausta varten. Kirja kosketti kuitenkin ihan yhtä paljon omaa elämääni. Sitä lukiessani mieleeni tuli, kuinka monta kertaa olen pysähtynyt miettimään, että minulla on tapana suorittaa joka elämänalueella: kotona, töissä, harrastuksissa ja elämäntavoissa. Aina kun syön suklaata tai juon alkoholia, tunnen piston sydämessäni - eihän tämä ole terveellistä! Aina kun avomieheni kommentoi keittiössä tiskien määrää, koen, että hän kritisoi minun kykyäni pitää kodista huolta. Aina kun ehdin töissä hengähtää tai käydä rauhassa lounaalla, mietin, tekevätköhän muut paljon kovemmin töitä.

Viimeisin kerta, kun olen tajunnut kiinnittää huomiota omaan tunnollisuuteeni ja suorittamiseeni, oli jokin aika sitten työpaikalla. Sain tietää puskaradion kautta, että esimieheni oli tulostanut asiakastietojärjestelmästä kaikki työsuoritteeni, eli ne tehdyt työt, jotka olin merkinnyt asiakastietojärjestelmään: asiakaskäynnit, konsultaatiot, kokoukset ja niin edelleen. Kun kuulin, että esimieheni tällä tavalla katsoo, kuinka ahkerasti olen tehnyt töitä, sydämeni pysähtyi. Olin ihan varma, että jään kiinni laiskottelusta. Tiesin heti, ettei määräaikaista työsopimustani tulla enää jatkamaan, samalla tavalla kuin poliisin nähdessäni "tiedän" joka kerta, että minut pidätetään.

      Sitten esimieheni itse kertoi katsoneensa työsuoritteeni. Nielaisin ja valmistauduin selittelemään, miksi en ollut ollut ahkera. On ollut vähän flunssaa. Olen tehnyt töitä, joita en saanut merkattua asiakastietojärjestelmään. Olen ollut aika hidas, mutta nyt lupaan tsempata.

      Mutta tiedättekö, mitä esimieheni sanoi? Hän kysyi minulta, onko minulla liikaa töitä! Hän totesi, että asiakasmääräni on suuri, ja sitä pitää seurata. Saattaa olla, että tulevaisuudessa tarvitaan toinenkin psykologi tekemään töitäni, koska niitä on niin paljon. Sama puhe jatkui viikon lopussa pidetyssä kokouksessa, jossa minulta kysyttiin, miten voin.

      Kävi siis niin, että olin huomaamattani vähätellyt itseäni töissä. Olin sanonut mielessäni, etten ole tarpeeksi ahkera. Vaikka tiesin itsekin, että olin tehnyt hirveästi töitä ja oikeastaan ollut aika ylikuormittunut. Jälkikäteen minua harmitti, koska olen tehnyt vuosikausia töitä vähentääkseni vaativuutta ja lisätäkseni myötätuntoa itseäni kohtaan.

Miten perfektionismista pääsee eroon? 

Liika tunnollisuus on minun mielestäni yhteiskunnan vaatimusten ja paineiden seurausta oleva ilmiö. Tunnollisuus ei ole yksin vika, sillä yhteiskunta pyrkii kasvattamaan kaikista mahdollisimman tunnollisia jäseniä. Ja hyvähän se onkin. Ongelma piilee siinä, että samaan aikaan, kun yksilöön kohdistetaan aivan mielettömästi vaatimuksia joka suunnalta, hänet unohdetaann opettaa kuuntelemaan myös omaa itseään ja kysymään itseltään esimerkiksi "mitä minä haluan tehdä" ja "kuinka paljon minä jaksan". Ei ole sinun vikasi, jos pyrit tunnollisuuteen ja tunnet musertuvasi kaiken paineen alle. Sinä kuitenkin olet se, joka joudut tunnistamaan liian tunnollisuuden itsessäsi ja pyristelemään siitä pois. Lopulta sinä olet vastuussa omasta hyvinvoinnistasi.

On tärkeä muistaa, ettei perfektionismi ole persoonallisuuden piirre. Täydellisyyden tavoittelu ja liika tunnollisuus ovat toimintatapoja. Saattaa olla, että samat toimintatavat ovat kulkeneet mukana lapsuudesta saakka. Toimintatavat ovatkin usein tiukassa, mutta niitä on mahdollista muuttaa, jos se on tahtotilasi.

Pohdi hetki seuraavaa tehtävää. Voit tehdä tehtävän mielessäsi tai kirjoittaa ylös. Kysy itseltäsi seuraavat yksinkertaiset kysymykset:

1. Mitä hyötyä täydellisyyden tavoittelusta on sinulle ollut?

2. Mitä haittaa täydellisyyden tavoittelusta on sinulle ollut?

Jos haittaa on enemmän kuin hyötyä ja koet, että kaipaat muutosta omaan toimintatapaasi, mieti seuraavaksi, mikä voisi olla ensimmäinen askel muutokseen. Mikä on pienin asia, missä voisit hellittää? Voisitko ottaa rennommin jonkin asian suhteen tai jakaa vastuuta?

Lopuksi

Tässä postauksessa haluan tuoda esiin sen, miten liika tunnollisuus ja täydellisyyden tavoittelu pahimmillaan voivat uuvuttaa sekä henkilön itsensä että hänen lähipiirinsä. Liika tunnollisuus voi aiheuttaa jatkuvaa tyytymättömyyttä niin itseen kuin toisiin ihmisiin, kun mikään ei ikinä ole juuri niin kuin itse haluaisi. Voi olla vaikeaa aloittaa minkään tekemistä, jos pelkää epäonnistumista. Voi olla vaikea jakaa vastuuta toisten kanssa, jos ei voi luottaa, että he tekevät asiat yhtä tunnollisesti kuin itse tekisi.
      Toisin sanoen liian tunnollisena voi olla hyvin vaikea nauttia siitä, mikä elämässä on hyvin. Elämässä harvoin asiat ovat ihan täydellisesti, mutta ne voivat olla riittävän hyvin. Elämäänsä voi olla tyytyväinen, vaikkei vielä olisi saavuttanut ihan kaikkea, mitä haluaisi. 

     Toisaalta se, että pyrkii aina parhaimpaansa ja tekee asiat kunnolla ja tunnollisesti, on hieno piirre ihmisessä. Tunnolliset ihmiset voivat olla taitavia huomioimaan muita. He voivat olla järkeviä, luotettavia ja lupauksensa pitäviä. Ahkeruudellaan ja sisukkuudellaan he voivat saavuttaa elämässä paljon. Tunnollisuus on hyvä tapa niin kauan kuin se tuottaa hyvää sinulle ja ympäristöllesi.

Kirjasuositus aiheeseen liittyen:
Tinni Ernesjöö Rappe & Jennie Sjögren: Liian tunnollinen. Otava 2005.

Opintojen tärkeimmät opetukset

Muuttavatko psykologian opinnot ihmistä? Mikä on tärkein asia, mitä olen opintojen aikana oppinut?
Nuo ovat sellaisia kysymyksiä, jotka olen usein kuullut. Niinpä ajattelin nyt hieman pohdiskella niitä.

Tärkein psykologin työstä oppimani asia on kuuntelemisen ja validoinnin taito. Kuuntelemisella ei tarkoiteta hiljaa olemista, vaan empaattisuutta, hyväksyntää, aitoutta ja aktiivisuutta: kuuntelija ei tuomitse tai arvostele toisen kertomaa, vaan pyrkii näkemään toisen kertoman nimenomaan tämän maailman kautta. Olen oppinut, että kuuntelen toisen tarinan loppuun keskeyttämättä. En kerro väliin omia kokemuksiani, esimerkiksi "kuulostaahan tuo sinun kokemasi aika kauhealta, mutta entäpäs mitä minulle tapahtui viime viikolla..." tai vähättele toisen kokemuksia, esimerkiksi "on niitä muitakin miehiä" tai "kyllä se siitä". Validointi tarkoittaa juurikin sitä, että osoitan toiselle ymmärtäväni, miltä hänestä tuntuu: "tuo kuulostaa kyllä kauhealta, ei ihme, että sinulla on paha mieli".

Kirjoitin esimerkiksi Työelämän psykologia -kurssin oppimispäiväkirjaan kuuntelemisen taidosta näin:

"Neljän vuoden opiskeluaikana oppimistani asioista kuuntelemisen taito on mielestäni tärkein. Sen ajatus on kovin helppo ja yksinkertainen, mutta toteuttaminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Välillä tuntuu, ettei aktiivinen, ”psykologinen” kuunteleminen ole lainkaan luonnollista useimmille ihmisille. On vaikeaa kuunnella toista miettimättä mitään muuta tai kertomatta omia kokemuksia. On vaikeaa olla neuvomatta, vaikka omaan korvaan toisen ongelma kuulostaa hyvin yksinkertaisesti ratkaistavalta. En sanoisi, että olen vieläkään mikään maailman paras kuuntelija, mutta ainakin olen kehittynyt todella paljon."

Olen kehittynyt kuuntelijana ja sitä kautta oppinut ymmärtämään toisia ihmisiä paremmin. Kun yritän nähdä heidän tekonsa ja ajatuksensa sen perusteella, mitä he uskovat esimerkiksi maailmasta tai toisista ihmisistä, pystyn ymmärtämään heitä paljon paremmin kuin jos miettisin ainoastaan, miltä asiat näyttävät minun perspektiivistäni. Ihmiset voivat tehdä asioita, joita en itse tekisi, mutta voin kuitenkin ymmärtää heidän valintojaan.

Jos toisten kuunteleminen on vaikeaa, niin entäs sitten itsensä? Siinä onkin ollut opettelemista!

Sen lisäksi, että olen oppinut ymmärtämään ja hyväksymään toisia, olen oppinut hyväksymään myös itseäni. Ennen en voinut sietää omia virheitäni, vaan olin koko ajan pettynyt. Halusin olla täydellinen ja paras, eikä vähempi riittänyt. Nyt olen hiljalleen alkanut hyväksyä sen, että minussa on sekä hyviä että huonoja puolia. Ne tekevät minusta sen Roosan, joka olen: unohtelevaisen, huonosti keskittyvän ja herkän ihmisen. En enää jaksa yrittää tunkea itseäni johonkin muottiin, vaan uskallan enemmän olla oma itseni. Voin myöntää sen, että jotkut psykologian sovellusalat sopisivat minulle paremmin kuin toiset eikä minun tarvitse esittää, että kestäisin mitä vain.

Luin vastikään Jokaisella askeleella ja Stadin valoissa -blogeista itsensä hyväksymisestä ja ajattelin, että olen käynyt läpi aika samanlaisia fiiliksiä. Olen oppinut ottamaan itseni rennommin ja nauramaan itselleni. Samalla olen tullut paljon tyytyväisemmäksi itseeni ja elämääni :) En ehkä ole enää niin supertehokas ja kaikille miellyttävä kuin olin aiemmin, mutta nyt koen olevani tasapainoisempi, aidompi ja lämpimämpi. Ehkä kaikki eivät tykkää, mutta ainakin itselläni on paljon helpompaa.