Kuten jotkut tarkkaavaiset ehkä huomasivat, julkaisin vahingossa uudelleen tekstin Elämää ylioppilaskirjoitusten jälkeen. No, onhan aihe edelleenkin ajankohtainen eli mikäs siinä sitten :D Välillä kyllä tuntuu, että olen Bloggerin kanssa kuin kala kuivalla maalla..
Nyt halusin kuitenkin kertoa jostain ihan muusta, nimittäin kokemuksistani Pelastakaa Lapset ry:n lasten vapaa-ajanryhmän ohjaajana. Pidin Joonaksen kanssa viiden pojan ryhmää koko viime lukuvuoden, mutta en ole vielä kertonut kokemuksistani hirveästi. Nyt kirjoitin aiheesta korvaavan tehtävän kurssillemme Ammatillinen vuorovaikutus II, jossa käsiteltiin ryhmäohjausta. Niinpä ajattelin laittaa tekstini tänne lyhennettynä ja kuvien kera. Huom. Tämä on muutamassa tunnissa kyhätty teksti eikä mikään tosissaan mietitty essee, eli älkää tuomitko : D
Lasten ja nuorten ryhmät vapaaehtoisen ohjaajan silmin
Sain kokemusta ryhmän kanssa työskentelystä ohjatessani Joonaksen kanssa viiden pojan ryhmää lukuvuonna 2014–2015. Tämä pienryhmätoiminta oli osa Pelastakaa Lapset ry:n Minä olen tärkeä -projektia, jossa erityislapsille ja -nuorille haluttiin uusia kokemuksia ja kavereita ohjatun vapaa-ajantoiminnan kautta. Ryhmä kokoontui kerran viikossa puoleksitoista tunniksi. Teimme kaikkea vapaa-aikaan liittyvää, muun muassa seinäkiipeilimme, askartelimme, pelasimme lautapelejä ja leikimme piilosta. Jäin projektista pois hieman haikein mielin. Tiesin, ettei minulla riittäisi toimintaan ensi syksynä aikaa, vaikka olisinkin halunnut jatkaa. Monet kerhossa kohtaamani tapahtumat ja ilmiöt jäivät kuitenkin myös mietityttämään, ja niitä pyrin hieman selvittelemään tässä tekstissäni.
Näin tämän esseen mahdollisuutena reflektoida kokemuksiani ryhmäohjauksesta kurssilla ehdotetun kirjallisuuden avulla. Esseessäni pohdin kirjallisuuden ja omien kokemusteni avulla, mitä ominaispiirteitä lasten ja nuorten ohjaamisen liittyy ja reflektoin niitä kokemuksiani, joissa kaikki ei tuntunut menevän aivan oppikirjan mukaan.
Vapaa-ajankerhon ohjauskokemuksia
Pelastakaa Lapset ry:n Minä olen tärkeä –pienryhmäprojekti kohdistui lapsiin ja varhaisnuoriin, joilla oli ongelmia kotona, koulussa ja kaverisuhteissa. Tällaiset lapset ja nuoret ovat Harisen, Heikuran, Lehmuksen ja Valliston (2008) sanoin ”erityisnuoria” tai ”ohjauksellisesti haasteellisia nuoria”. Projektiin osallistuvilla oli esimerkiksi keskittymisvaikeuksia, huonoa koulumenestystä ja aggressiivista käytöstä. Erityisnuorten ohjauksessa törmätään monenlaisiin haasteisiin, jotka Harisen, Heikuran, Lehmuksen ja Valliston (2008, 16) mukaan sisältävät esimerkiksi ”itsetunto-ongelmat, sopeutumisvaikeudet, riippuvuuden tunteet, realiteeteissa pysymisen vaikeudet, hermostuneisuuden ja rauhattomuuden, herkkyyden kiusaantua ja ärsyyntyä sekä yleisen kiinnostuksen puutteen”.
Harinen, Heikura, Lehmus ja Vallisto (2008, 17) kuvailevat nuorisotyön pienryhmätoimilla olevan ”selkeitä kasvatuksellisia ja nuoren kehitykseen liittyviä päämääriä”. Meidän ryhmämme tavoitteena oli saada pojille uusia positiivisia kokemuksia, jotka vahvistaisivat sekä heidän itsetuntoaan että sosiaalista kompetenssiaan. Ryhmän jäsenillä oli vaikeuksia keskittymisessä, sosiaalisissa suhteissa ja tunteidenhallinnassa. Ohjaajaparini kanssa emme kuitenkaan halunneet keskittyä näiden ”ongelmien” ratkomiseen. Ennemminkin yritimme keksiä paljon uudenlaista tekemistä, jotta pojat voisivat kokeilla uusia konstruktiivisempia rooleja ja toimintatapoja.
Ryhmää ohjatessani huomasin pian, että lasten kanssa työskentely eroaa monissa kohdin aikuisten kanssa työskentelystä. Vuorovaikutus on lasten kanssa hyvin erilaista. Lapset ovat tottuneet ottamaan vastaan käskyjä ja ohjeita, eivät niinkään keksimään niitä itse.
Piiroisen (2007) tapaan halusimme osallistaa poikia kerhon toimintaan ja saada heidät tuntemaan, että he todella voivat vaikuttaa. Lasten kuuntelemisen avulla pyrimme välttämään aikuisjohtoista toimintaa ja ohjaamaan sitä kohti osallistavaa ja aktivoivaa toimintaa. Harisen ym. (2008) tavoin huomasin, että ryhmän pojat ottivat ryhmätoiminnassa herkästi passiivisen roolin: he ikään kuin jäivät odottelemaan, mitä ohjaaja seuraavaksi käskee tehdä, kun he samaan aikaan valittivat, ettei heillä ole toiminnan suunnittelussa päätösvaltaa. Lapsia joutui siis patistelemaan paljonkin, jotta he osasivat sanoa, mitä he oikeastaan haluaisivat tehdä ja miten. He sortuivat helposti tottumuksesta vain vastustamaan kaikkea ilman omia vastaehdotuksia.
Olen samaa mieltä Harisen ym. (2008) kanssa siitä, että erityisryhmään tarvitaan kaksi ohjaajaa, oli ryhmä kuinka pieni tahansa. Kokemukseni mukaan erityisnuoret pyrkivät haastamaan sääntöjä ja auktoriteetteja usein viimeiseen saakka, ja tällöin toisen ohjaajan tuki on välttämätöntä. Harinen ym. (2008) kuvaavat osuvasti, kuinka vaikeaa nuorille voi olla omaksua uusia suhtautumis- ja toimintatapoja kuten vastavuoroista ja rakentavaa vuorovaikutusta. Pienryhmätoiminnassa tavoiteltu positiivinen, kannustava ja toverillinen toimintakulttuuri vaikutti olevan meidänkin ryhmällemme jotain täysin uutta, jota ei koko vuoden aikana suostuttu täysin nielemään: vielä viimeisilläkin kerroilla poikien keskinäisessä vuorovaikutuksessa painottui naljailu kehumisen sijaan. Katajan, Jaakkolan ja Liukkosen (2011, 29) mukaan ryhmäläisiltä ”vaaditaan monipuolisia vuorovaikutustaitoja, kuten taitoa tiivistää mielipiteensä ja suhteuttaa ne ryhmän toimintaan, kertoa asiansa selkeästi sekä sanoa asia kannustavasti ja innostuneesti”. Meidän ryhmämme alkoi siitä, ettei tällaisia taitoja juurikaan ollut. Niinpä niitä opeteltiin vaivihkaa muun toiminnan ohessa koko kerhon ajan.
Ei mennyt niin kuin teoriassa
Havaitsin ryhmää ohjatessani saman ilmiön kuin Harinen ym. (2008): erityisnuorten pienryhmätyöskentelyssä eivät aina päteneet perinteiset teoriat ryhmäprosesseista, esimerkiksi ryhmädynamiikasta. Koin ryhmäohjauksessa välillä epätoivoa, kun mikään ei tuntunut menevän teorioiden mukaan eikä mihinkään oppaaseen sisältynyt neuvoja ylivilkkaiden ja helposti hermostuvien varhaisteinien ryhmän ohjaamiseksi. Jokainen lukemani kirja esitteli joko joukon teoreettisia viitekehyksiä tai pienille lapsille soveltuvia leikkejä. Yksikään ei vastannut kysymyksiini, mitä mielekästä poikien kanssa voisi tehdä ja miten saisin heidät luottamaan ja avautumaan.
Esimerkiksi Piiroinen (2007) painottaa sitä, kuinka ohjaajan tulisi rakentaa ”ryhmään positiivisen riippuvuuden tunne” niin, että ”Kaikki ryhmän jäsenet ovat asenteellisesti samassa veneessä ja soutavat samaan suuntaan”. Kuulostaa toki erittäin kauniilta ajatukselta, mutta mitä jos tuota tunnetta ei synnykään? Itselleni tuli ohjaajana epäonnistunut olo, kun ryhmä lopulta pysyi melko löyhänä yhteenliittymänä, eikä me-henkeä oikein löytynyt.
Ryhmäohjauksen synnyttämiä negatiivisia tunteita olisi ollut hyvä saada käsitellä jonkun kokeneemman ohjaajan kanssa. Esimerkiksi poikien vastahankaisuus ja suoranainen asennevammaisuus herätti minussa välillä voimakkaita negatiivisia tunteita, joita sitten harmittelin ja joista tunsin syyllisyyttä. Olisin itse kaivannut ohjausta siihen, miten näitä omia tunteita tulisi käsitellä.
Minun oli myös välillä vaikeaa samaistua ryhmämme poikiin ja ymmärtää heidän toimintaansa. Olen pohtinut tätä jälkikäteen niin eri sukupuolen kuin sosioekonomisen taustan näkökulmasta. Ehkä en täysin päässyt sisälle poikien maskuliinisuutta korostavaan machokulttuuriin, koska en ole naisena joutunut kokemaan painetta sellaiseen. Toisaalta olen itse ”hyvästä” perheestä, jossa on korostettu koulun ja tottelevaisuuden tärkeyttä. Välillä tuntui siltä, että olimme poikien kanssa täysin eri maailmoista, joissa vallitsivat eri arvot ja uskomukset. Niinpä tuntui välillä ristiriitaiselta ohjata heidän toimintaansa ja ajatteluaan esimerkiksi koulumyönteiseksi tai prososiaaliseksi. Sillä tavalla sitä oikeastaan määritteli, että minun kulttuurini on oikea ja teidän väärä.
Lopuksi
Lukuvuoden mittainen ryhmäohjauskokemukseni osoittautui lopulta hyvin opettavaiseksi. Sain kokea, millaista on työskennellä lasten tai varhaisnuorten, ryhmän ja parin kanssa. Näin myös itsessäni aivan uuden puolen ohjaajana ja auktoriteettina.
Niin etu- kuin jälkikäteen pohdin paljon sitä, olisiko niin haastavan ryhmän kanssa pitänyt olla kokeneempi ohjaaja, itse kun en ollut koskaan toiminut lasten tai ryhmän kanssa. Esimerkiksi Harisen ym. (2008) mukaan erityisnuorisotyön vaativuus usein unohtuu ja työ jää vaille arvostusta. Monissa oppaissa painotetaankin ohjaajan kokemuksen tärkeyttä, mutta toisaalta, kuinka voisin saada kokemusta, jos en koskaan aloittaisi? Uskon kuitenkin, että kerhostamme oli pojille paljon enemmän hyötyä kuin haittaa. Meidän ohjaajien kanssa he saivat syödä maukkaita välipaloja ja kokeilla monia juttuja, joita ei kotona tai koulussa pääse kokeilemaan. Ehkä ryhmän tulokseksi riittääkin lopulta se, että pojilla oli mukavaa ja he saivat paljon positiivisia kokemuksia aikuisista ja tovereista.
Lähteet
Harinen, P., Heikura, M., Lehmus, H. & Vallisto, M. (2008). Tappelua takapenkillä. Kokemuksia kohdennetun nuorisotyön poikien pienryhmätoiminnasta. Nuorisotutkimusverkoston julkaisuja 90/ Joensuun yliopiston sosiologian oppiaineen julkaisuja 9. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.
Kataja, J., Jaakkola, T. & Liukkonen, J. (2011). Ryhmä liikkeelle! Toiminnallisia harjoituksia ryhmän kehittämiseksi. Jyväskylä: PS-kustannus.
Piiroinen, T. (2007). Ohjaajan opas lasten osallistavien ryhmien ohjaamiseen. Helsinki: Kuunnelkaa meitä -hanke.
Rantala, K. & Sulkunen, P. (toim.) (2006). Projektiyhteiskunnan kääntöpuolia. Helsinki: Gaudeamus."
