torstai 21. maaliskuuta 2019

Kun sisäinen kriitikko estää onnistumasta


Olen työssäni tavannut paljon erilaisia ihmisiä. Kaikilla on ainutkertainen oma tarinansa, mutta samanlaisia piirteitäkin usein löytyy. Jo jonkin aikaa olen havainnut käynneillä yhden tietynlaisen tarinatyypin. Aluksi olin hyvin hämmentynyt, enkä tiennyt, miten voisin auttaa. Kun olin kuullut samankaltaisen tarinan usean opiskelijan suusta, päässäni alkoi raksuttaa kovasti.

Tarina kertoo opiskelijasta, jolla on vaikeuksia käydä koulua. Hänen on vaikea lähteä aamuisin kotoa, vaikka hän olisi ulkovaatteissa, käsi oven kahvalla, valmiina astumaan kynnyksen yli. Hän ei saa tehtäviä palautettua ajoissa. Koepäivinä hän usein nukkuu pommiin tai on kipeä. Rästejäkin saattaa kertyä ja kurssit jäädä kesken. Vapaa-ajan harrastuksia ei juuri ole ja kavereita hän näkee harvoin, jos sellaisia edes on.

Mieti hetki, miten sinä kuvailisit tällaista ihmistä? Mitä sanoja käyttäisit?

Ihmiset, joilla on tällainen tarina, kuvailevat itseään sanoilla laiska, saamaton, ahdistunut, epäonnistunut tai huono ihminen. He puhuvat siitä, kuinka he aiheuttavat häpeää perheelleen. Kuinka he ovat perheensä mustia lampaita. Kuinka vanhemmat rakastavat enemmän heidän sisaruksiaan, jotka pärjäävät elämässä. Kuinka heitä nolottaa taas joutua selittämään opettajalle poissaolojaan, joille ei löydy mitään selkeää syytä.

Nämä ovat ihmisiä, jotka ovat itse pettyneitä ja turhautuneita itseensä. He saattavat ajatella, etteivät ansaitse elää, koska eivät pysty elämään normaalia elämää. Häpeä ja itseinho ovat käsinkosketeltavia. Ehkä sinäkin äsken kuvailit heitä jollakin sanalla, joka kuvaa heidän epäonnistumistaan elämässä?

Tässä päästään minun mielestäni ongelman ytimeen. Kun kuuntelen näitä ihmisiä, kuulen heidän puhuvan itselleen ilkeämmin, kuin minä puhuisin pahimmalle vihamiehellenikään. He eivät todellakaan vähät välitä muiden mielipiteistä, vaan tiedostavat paremmin kuin hyvin, kuinka heihin ollaan pettyneitä. Mutta kukaan ei ole heihin yhtä pettynyt kuin he itse.

Kyse ei ole siitä, etteivätkö he haluaisi elää normaalia elämää ja olla samanlaisia kuin muutkin. Kyllä he haluaisivat käydä koulussa tai töissä. Olen tullut siihen tulokseen, että ongelma on siinä, että heidän rimansa on niin korkealla, etteivät he pysty edes aloittamaan. Tai kuten yksi nuori sitä kuvasi: "Yritän astua kynnyksen yli, mutta se kynnys tuntuu hirveän korkealta." Kun nuori on esimerkiksi viikon ajan ollut vain kotona kykenemättä tulemaan kouluun, saatan ehdottaa, että seuraavalla viikolla hän tulisi ainakin yhtenä tai kahtena päivänä. Usein nämä nuoret ovat kuitenkin päättäneet, että seuraavalla viikolla heidän pitää tulla joka päivä, tai he ovat epäonnistuneet. Aika todennäköisesti käy niin, että seuraavalla viikolla he eivät taas tule kertaakaan.

Kun vaatimustaso on liian korkea, ei ole muuta mahdollisuutta kuin epäonnistua. Liian korkeat vaatimukset ovatkin kuopan kaivamista itselle. Kun koko ajan vaatii liikaa, koko ajan epäonnistuu ja käsitys itsestä muuttuu yhä negatiivisemmaksi. Kun itseään vihaa oikein kunnolla, sitä lamaantuu: ei uskalla tehdä enää mitään, ettei tulisi haukutuksi. Ettei itse haukkuisi itseään. Ettei isä tai äiti haukkuisi. Parempi olla tekemättä mitään kuin epäonnistua, eikö niin?

Liian korkeat vaatimukset ja itsensä sättiminen ovat hyvin yleisiä tapoja kaivaa kuoppaa itselleen. Tätä harrastavat niin nuoret ammattikoululaiset kuin työssäkäyvät korkeakoulutetut. Tuntuu ehkä turvalliselta haukkua itseään ennen kuin muut ehtivät. Kun ei odota mitään, ei voi myöskään pettyä, tavataan sanoa. Mutta mitä jos mietitään tosissaan, mitä haittaa itsensä haukkumisesta voi olla? Koska mitään hyötyä siitä ei todellakaan ole, sen voin kertoa ihan suoraan!


Jos jatkuvasti sätit itseäsi tehdyistä tai tulevista virheistä...
... et ole koskaan tyytyväinen.
... odotat pahinta ja näet joka suunnassa katastrofeja. 
... tunnet häpeää itsestäsi ja tekemisistäsi. 
... olosi on toivoton, ahdistunut ja masentunut. 
... olet väsynyt ja uupunut.  
... aloittaminen on vaikeaa ja koet, ettet saa mitään aikaiseksi.

Itsensä haukkuminen eli negatiivinen sisäinen puhe on loputon suo, jossa rämpiä. Siitä kannattaa ehdottomasti pyrkiä pois, jos haluat tuntea meneväsi eteenpäin elämässä. Aloita kuuntelemalla sisäistä puhettasi. Millaisia ajatuksia tunnistat? Kun huomaat negatiivisen kommentin, mieti, mitä voisit sanoa sitä vastaan. Mitä sanoisit esimerkiksi parhaalle kaverillesi?

Sinun tehtäväsi on olla itsesi paras kaveri. Paras kaveri on lempeä ja kannustava, parhaan kaverin kanssa voi kilpailla leikkimielisesti siitä, kumpi voittaa pienen kisan. Paras kaveri ei kuitenkaan nimittele sinua, kun epäonnistut, vaan kehottaa yrittämään uudelleen.

Sisäinen puhe on yksi lempiaiheistani. Ehkä tekstistä huomasikin pientä tunteen paloa :D olen todennut sisäisen puheen vaikuttavan huomattavasti mielenterveyteen ja jaksamiseen. Jos tunnistat yllä olevia oireita, suosittelen ehdottomasti kiinnittämään enemmän huomiota tapaan, jolla puhut itsellesi. Koska yhdessä tekstissä ei voi kuitenkaan kertoa ihan kaikkea, jatkan tästä aiheesta vielä myöhemmin!


sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Muista kiittää


Kun muutama vuosi sitten minua kehotettin miettimään, mistä asioista olen elämässäni kiitollinen, reaktioni yllätti: minä suutuin. Koin loukkaavana sen, että minun pitäisi olla kiitollinen asioista jollekin - minä itsehän olin saavuttanut vaivalla sen kaiken, mitä minulla oli.

Kun en osannut olla mistään kiitollinen, en osannut myöskään olla mihinkään tyytyväinen. Kaikkea tekemistä ja kokemista varjosti pettymyksen tunne. Tämänkin olisin voinut tehdä paremmin. Voisinpa olla vielä onnellisempi. Miksi toisilla on parempi parisuhde kuin minulla.

Olet ehkä kuullut sanonnan "se, mihin keskityt, lisääntyy". Kiitollisuus tarkoittaa huomion kiinnittämistä siihen, mikä elämässä on hyvää. Se tarkoittaa onnellisuuden ja hyvän mielen harjoittelua. Vaikka elämässä moni asia olisi huonosti, on hyvä aina muistutella itselleen, että moni asia on myös hyvin. Se tukee mielen hyvinvointia ja kohottaa mielialaa. Kiitollisuus ei tarkoita sitä, etteikö välillä saa ihan kunnolla vituttaa. Kyllä huonojakin fiiliksiä saa olla, kunhan vastapainoksi löytää taas niitä hyviä!

Kiitollisuus on kiitollisuutta ilman muttia. Se onkin yllättävän haastavaa miettiä, mistä on kiitollinen, ilman että samaan aikaan löytää virheitä ja puutteita. Jokin aika sitten törmäsin kiitollisuusharjoitukseen, jossa jokaiselle sormelle pitää keksiä kiitollisuuden aihe. Eli viisi kiitollisuuden aihetta. Löydätkö niin monta elämästäsi?
  1. Peukalo:                     Olen kiitollinen siitä, että minulla on ystäviä, joiden kanssa
                                       voin olla oma itseni ja kertoa huoleni. Aina niin ei ole ollut.
  2. Etusormi:                   Olen ihan hirveän kiitollinen parisuhteestani. Se on parasta elämässäni.
  3. Keskisormi:               Olen kiitollinen siitä, että minulla on töitä ja varaa elää sellaista elämää
                                       kuin haluan.
  4. Nimetön:                    Olen joka päivä kiitollinen siitä, että minulla on vain parinkymmenen
                                       minuutin työmatka. Yksikin ystäväni matkustaa töihin joka päivä
                                       yhteensä kolme tuntia!
  5. Pikkusormi:               Olen kiitollinen siitä, että minulla on harrastuksena ratsastus, joka tuo
                                       minulle hirveästi iloa.
Minun esimerkkini ovat aika isoja juttuja elämässäni, koska haluan keskittyä niihin. Jos elämässä tuntuu olevan enemmän huonoa kuin hyvää, kannattaa keskittyä kiittämään ihan arjen pieniä tapahtumia: kohteliaita kanssaihmisiä, kahvikupposta, hyvää ruokaa... Kokeile vähän haastaa itseäsi :).


lauantai 2. maaliskuuta 2019

Älä pyydä apua tai olet heikko.


Minun on vaikea pyytää apua keltään. Huomaan muistuttavani isääni. Lapsena todistin useaan otteeseen, että kun joku oli vaikeaa, hän yritti hampaita purren selvitä yksin, kunnes hermostui. Sitten hän sanoi ääneen, ettei kukaan ikinä auta, vaikka apua tarvitsisi. Seuraavalla kerralla hän puri hampaat  vielä vähän kovemmin yhteen ja piti suunsa supussa vielä pidempään.

Kun kirjoitin yllä olevaa tarinaa isästäni, halusin naureskella mielessäni, että "sellaisia ne perinteiset suomalaiset miehet ovat: niin jääräpäitä ja ylpeitä, etteivät voi apua pyytää!". Oikeasti tunsin piston sydämessäni. Kävi niin, että jouduin menemään itseeni. Olen itse ollut aivan samanlainen. Olen edelleen, jos en oikein tiukasti ota itseäni niskasta kiinni.

Avun pyytäminen. Miksi se kuulostaa samalta kuin luovuttaminenalistuminen, epäonnistuminen tai oman heikkouden myöntäminen? Muutama vuosi sitten en voinut ikinä kysyä apua keltään, koska pelkäsin näyttäväni aivan typerältä. Jos en tenttiin lukiessa muistanut, mitkä kirjan sivut tenttiin tulivat, luin koko kirjan. Siis esimerkiksi 200 sivun sijaan 600 sivua. Mutta enpähän alistunut ja kysynyt kurssikavereiltani. Sain pitää kasvoni ja lukea tenttiin itku kurkussa, kun olin niin ylikuormittunut. Tärkeintä oli, että vaikutin tietäväni mitä olin tekemässä. Tätä jatkuikin aika kauan ja varmasti sain monet uskomaan, että olen hirveän reipas ja pärjäävä. Koin onnistumisen tunnetta siitä, ettei kukaan arvannut, miten loppuunkulutettu olin. Siitäkin olin ylpeä, ettei kukaan tuntunut tajuavan, että olin mielettömän ujo ja jännitin sosiaalisia tilanteita niin paljon, että voin fyysisesti pahoin.


Meidän yhteiskunnassamme tuntuu olevan tärkeää ainainen ulkokultaisuus. Tärkeintä on, että ulospäin näyttää pärjäävältä ja itsevarmalta. Pahinta on, jos joutuu näyttämään todellista olotilaansa toisten nähden. Kun lapsi itkee julkisella paikalla, monien vanhempien ilme kertoo, että onko ihan pakko juuri nyt kiukutella - olisit odottanut kotiin asti! Pariskunnat eivät riitele ulkopuolisten nähden, vaikka hyytävä ilma heidän välillään olisi käsinkosketeltavaa.

Sen jälkeen, kun muutama vuosi sitten koin aivan totaalisen romahduksen, tunsin jonkun muurin viimein edes liikahtavan. Oloni oli paitsi täysin epäonnistunut myös helpottunut ja kiitollinen. Enää minun ei tarvinnut esittää, niin kuin kaikki olisi hyvin. Enää ei tarvinnut juosta paikasta toiseen. Olin niin uupunut, etten päässyt sängystä ylös. Jaksoin vain itkeä. Lopetin käytännössä kaikki sosiaaliset kontaktit. Kaverisuhteet tuntuivat lähinnä raskailta, kun koko ajan piti esittää iloista, vaikka olisi halunnut huutaa, kun olo oli niin ahdistunut. Vaikka tunsin kaikki saman alan opiskelijat ja olin aktiivisesti mukana kaikissa tapahtumissa, olin yksinäisempi kuin koskaan. Mietin katkerana, ettei kukaan oikeasti halua tuntea minua tai halua auttaa, vaikka minulla menee huonosti. Samaan aikaan en kertonut kellekään, miltä minusta tuntui.

Meillä täällä Suomessa vallitsee hyvin vahvana yksin pärjäämisen kulttuuri. Ei avun pyytäminen ole vaikeaa vain minun perheessäni, vaan varmaan suurimmalle osalle. Siitä ollaan ylpeitä, ettei aiheuteta muille vaivaa. Mutta tiedättekö, mitä minä olen alkanut tajuta? Me emme ole täällä kilpaillaksemme siitä, kuka esittää parhaiten pärjäävää. Me olemme täällä toisiamme varten. Meitä ihmisiä on maailmassa miljardeja siksi, että voimme saada toisiltamme apua, että voimme saada toisiltamme voimaa. Jokaisen ihmisen tehtävä on antaa apua ja ottaa sitä vastaan.

Maaret Kallio on kirjoittanut aiheesta osuvasti Väestöliiton blogiin: "Kun ei ole saanut olla heikko, tarvitseva ja tunteellinen, on vierasta suoda sitä itselle myöhemminkään. Vaan kumpaa toivoisit: kärsiä yhdessä läheisesi kanssa toista tukien, hankaluudet läpi kulkien? Vai nähdä vain pärjäävät naamiot, kärsimyksen piiloutuessa yksinäisyyden hetkiin? Kumpaan ohjaat itseäsi, lastasi, ystävääsi, puolisoasi?"

Kuten jo alussa totesin, minun on edelleen vaikea pyytää apua. Minun on edelleen vaikea näyttää todellisia tunteitani. Mutta taputan itseäni olalle siitä, että yritän. Yhä edelleen saatan tuntea oloni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Joskus tuntuu siltä, ettei kukaan välitä, että aina pitää pärjätä yksin. Silloin kysyn itseltäni, kuinka paljon olen uskaltanut antaa itsestäni muille. Kysyn, kuinka rohkeasti olen uskaltanut pyytää apua. Kuinka aidosti olen näyttänyt tunteeni ja antanut läheisteni nähdä, millainen minä todella olen.

Väestöliiton blogi: Lakkaa pärjäämästä - ja ala elää.

P.S. Kuuntelen usein musiikkia kirjoittaessani, että pääsen oikeaan tunnelmaan. Tällä kertaa soi mm. Mazzy Star. Kävin lukemassa tarkemmin biisin sanat, ja nekin sopivat aiheeseen hyvin:




Still falling

Breathless and on again

Inside today
Beside me today
Around broken in two
Till your eyes shed
Into dust
Like two strangers
Turning into dust
Till my hand shook
With the way I fear
I could possibly be fading

Or have something more to gain

I could feel myself growing colder
I could feel myself under your fate
Under your fate
It was you

Breathless and tall

I could feel my eyes turning into dust
And two strangers
Turning into dust