lauantai 2. maaliskuuta 2019

Älä pyydä apua tai olet heikko.


Minun on vaikea pyytää apua keltään. Huomaan muistuttavani isääni. Lapsena todistin useaan otteeseen, että kun joku oli vaikeaa, hän yritti hampaita purren selvitä yksin, kunnes hermostui. Sitten hän sanoi ääneen, ettei kukaan ikinä auta, vaikka apua tarvitsisi. Seuraavalla kerralla hän puri hampaat  vielä vähän kovemmin yhteen ja piti suunsa supussa vielä pidempään.

Kun kirjoitin yllä olevaa tarinaa isästäni, halusin naureskella mielessäni, että "sellaisia ne perinteiset suomalaiset miehet ovat: niin jääräpäitä ja ylpeitä, etteivät voi apua pyytää!". Oikeasti tunsin piston sydämessäni. Kävi niin, että jouduin menemään itseeni. Olen itse ollut aivan samanlainen. Olen edelleen, jos en oikein tiukasti ota itseäni niskasta kiinni.

Avun pyytäminen. Miksi se kuulostaa samalta kuin luovuttaminenalistuminen, epäonnistuminen tai oman heikkouden myöntäminen? Muutama vuosi sitten en voinut ikinä kysyä apua keltään, koska pelkäsin näyttäväni aivan typerältä. Jos en tenttiin lukiessa muistanut, mitkä kirjan sivut tenttiin tulivat, luin koko kirjan. Siis esimerkiksi 200 sivun sijaan 600 sivua. Mutta enpähän alistunut ja kysynyt kurssikavereiltani. Sain pitää kasvoni ja lukea tenttiin itku kurkussa, kun olin niin ylikuormittunut. Tärkeintä oli, että vaikutin tietäväni mitä olin tekemässä. Tätä jatkuikin aika kauan ja varmasti sain monet uskomaan, että olen hirveän reipas ja pärjäävä. Koin onnistumisen tunnetta siitä, ettei kukaan arvannut, miten loppuunkulutettu olin. Siitäkin olin ylpeä, ettei kukaan tuntunut tajuavan, että olin mielettömän ujo ja jännitin sosiaalisia tilanteita niin paljon, että voin fyysisesti pahoin.


Meidän yhteiskunnassamme tuntuu olevan tärkeää ainainen ulkokultaisuus. Tärkeintä on, että ulospäin näyttää pärjäävältä ja itsevarmalta. Pahinta on, jos joutuu näyttämään todellista olotilaansa toisten nähden. Kun lapsi itkee julkisella paikalla, monien vanhempien ilme kertoo, että onko ihan pakko juuri nyt kiukutella - olisit odottanut kotiin asti! Pariskunnat eivät riitele ulkopuolisten nähden, vaikka hyytävä ilma heidän välillään olisi käsinkosketeltavaa.

Sen jälkeen, kun muutama vuosi sitten koin aivan totaalisen romahduksen, tunsin jonkun muurin viimein edes liikahtavan. Oloni oli paitsi täysin epäonnistunut myös helpottunut ja kiitollinen. Enää minun ei tarvinnut esittää, niin kuin kaikki olisi hyvin. Enää ei tarvinnut juosta paikasta toiseen. Olin niin uupunut, etten päässyt sängystä ylös. Jaksoin vain itkeä. Lopetin käytännössä kaikki sosiaaliset kontaktit. Kaverisuhteet tuntuivat lähinnä raskailta, kun koko ajan piti esittää iloista, vaikka olisi halunnut huutaa, kun olo oli niin ahdistunut. Vaikka tunsin kaikki saman alan opiskelijat ja olin aktiivisesti mukana kaikissa tapahtumissa, olin yksinäisempi kuin koskaan. Mietin katkerana, ettei kukaan oikeasti halua tuntea minua tai halua auttaa, vaikka minulla menee huonosti. Samaan aikaan en kertonut kellekään, miltä minusta tuntui.

Meillä täällä Suomessa vallitsee hyvin vahvana yksin pärjäämisen kulttuuri. Ei avun pyytäminen ole vaikeaa vain minun perheessäni, vaan varmaan suurimmalle osalle. Siitä ollaan ylpeitä, ettei aiheuteta muille vaivaa. Mutta tiedättekö, mitä minä olen alkanut tajuta? Me emme ole täällä kilpaillaksemme siitä, kuka esittää parhaiten pärjäävää. Me olemme täällä toisiamme varten. Meitä ihmisiä on maailmassa miljardeja siksi, että voimme saada toisiltamme apua, että voimme saada toisiltamme voimaa. Jokaisen ihmisen tehtävä on antaa apua ja ottaa sitä vastaan.

Maaret Kallio on kirjoittanut aiheesta osuvasti Väestöliiton blogiin: "Kun ei ole saanut olla heikko, tarvitseva ja tunteellinen, on vierasta suoda sitä itselle myöhemminkään. Vaan kumpaa toivoisit: kärsiä yhdessä läheisesi kanssa toista tukien, hankaluudet läpi kulkien? Vai nähdä vain pärjäävät naamiot, kärsimyksen piiloutuessa yksinäisyyden hetkiin? Kumpaan ohjaat itseäsi, lastasi, ystävääsi, puolisoasi?"

Kuten jo alussa totesin, minun on edelleen vaikea pyytää apua. Minun on edelleen vaikea näyttää todellisia tunteitani. Mutta taputan itseäni olalle siitä, että yritän. Yhä edelleen saatan tuntea oloni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Joskus tuntuu siltä, ettei kukaan välitä, että aina pitää pärjätä yksin. Silloin kysyn itseltäni, kuinka paljon olen uskaltanut antaa itsestäni muille. Kysyn, kuinka rohkeasti olen uskaltanut pyytää apua. Kuinka aidosti olen näyttänyt tunteeni ja antanut läheisteni nähdä, millainen minä todella olen.

Väestöliiton blogi: Lakkaa pärjäämästä - ja ala elää.

P.S. Kuuntelen usein musiikkia kirjoittaessani, että pääsen oikeaan tunnelmaan. Tällä kertaa soi mm. Mazzy Star. Kävin lukemassa tarkemmin biisin sanat, ja nekin sopivat aiheeseen hyvin:




Still falling

Breathless and on again

Inside today
Beside me today
Around broken in two
Till your eyes shed
Into dust
Like two strangers
Turning into dust
Till my hand shook
With the way I fear
I could possibly be fading

Or have something more to gain

I could feel myself growing colder
I could feel myself under your fate
Under your fate
It was you

Breathless and tall

I could feel my eyes turning into dust
And two strangers
Turning into dust

2 kommenttia :

  1. Koskettavaa, että alan ammattilainen osaa näyttää heikkoa puoltaan. Se on todellista vahvuutta, että uskallat olla herkkä tuolla tavalla.
    Ongelmaksi muodostuu usein se, kun apua kipeästi kaipaava kieltäytyy siitä. Pitäisi sinänsä kunnioittaa sitä, jos toinen vakuuttaa kaiken olevan ok. On hieman ongelmallista, että esim. pahasti laihtunutta syömishäiriöistä ei voi pakottaa hoitoon mikäli hän on jo täysi-ikäinen. Voi vain kannustaa ja olla läsnä läheisenä.
    Juttelin näistä aiheista erään henkilön kanssa ja ymmärsin jotain itsestäni. Koen joskus niin suurta alemmuutta siitä, kuinka myötäilen kaikkeen enkä kysy apua, että alan kompensoida sitä tyrkyttämällä omaa apuani muille. Koen oikeudekseni tarjota hyviksi kokemiani neuvoja, vaikka niiden perään ei kysellä. Eli kynnysmatto alkaakin leikkiä komentajaa... Keskustelukumppanini ehdotti, että minun kannattaa löytää tasapaino ja muistaa, että läheiselle ei voi olla kuin läheinen. Ei tule ryhtyä miksikään ilmaisterapeutiksi, koska se käy kummallekin rasittavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, hienoa pohdintaa!

      Ei se ole ollut aina itsellekään helppoa myöntää omia kipukohtia. Toisaalta mietin, että millaista esimerkkiä me psykologit oikein näytämme, jos emme itse koskaan puhu haasteistamme, vaikka samaan aikaan vaadimme mielenterveyteen liittyvien tabujen murtamista.

      Se on kyllä aina vaikeaa, kun joku selvästi apua tarvitseva ei halua ottaa apua vastaan. Yritän aina ajatella, että ihmisellä on oikeus määrätä omasta elämästään ja se itsemääräämisoikeus on usein kalleinta, mitä meillä on. Ihmiset, joilla menee tosi huonosti, saattavat kokea, että he haluavat sinnitellä yksin, koska se on ainoa asia elämässä, josta he saavat täysin itse päättää. Ei sellaisessa tilanteessa voi muuta kuin olla läsnä ja muistuttaa, että apua on tarjolla, vaikka tuntuukin pahalta nähdä vierestä toisen kärsimys ja väärältä tuntuvat valinnat.

      Hieno muistutus keskustelukumppaniltasi! Niinhän se on, ettei "läheiselle voi olla kuin läheinen". Ammattilaiset ovat "terapioimista" varten, kaverit kaverointia varten. En itsekään käyttäydy kaverisuhteissa ja parisuhteessa kuin ammattilainen, vaan olen oma itseni, eli neuvon, päsmäröin ja kiukuttelen!

      Poista