(ainakaan vielä)
Niinhän siinä sitten kävi, että työelämäni vaihtoi suuntaa. Ehdin olla yhden lukuvuoden ammattikoulussa ja noin puoli vuotta lukiossa koulupsykologina. Sitten sainkin vakityön lastensuojelussa noin kuukausi sitten. Mietin pitkään, haluanko vaihtaa. Koulu ja lastensuojelu ovat kaksi täysin eri ympäristöä. Joudun siis aloittamaan ihan nollasta tietämättä mistään mitään.
Olen valmistunut psykologiksi pari vuotta sitten ja olen nyt jo neljännessä työpaikassa. Alan huomata itsestäni, etten jaksaisi enää jatkuvaa muutosta, oppimista ja sopeutumista. Olisi kiva ottaa jotakin haltuun kunnolla ja löytää oma paikkani työelämässä. Tähän mennessä olen ollut "vain sijainen", jonka odotetaan hetkeksi jatkavan jonkun toisen työtä, ja mielellään ihan samalla tavalla kuin se "oikea psykologi" on työtä tehnyt.
Nyt olo on aika ristiriitainen. Olen helpottunut, että löysin kiinnostavan paikan, jossa voin työskennellä niin kauan kuin haluan. Toisaalta on harmi, etten oppinut nauttimaan määräaikaisista työsuhteista. Valmistuessani psykologiksi ajattelin, että voisin olla villi ja vapaa, kokeilla kaikenlaisia töitä ja vaihtaa paikkaa kuin sukkia. Voisin matkustella työsoppareiden välissä, tehdä ihan mitä vaan. Mutta todellisuus olikin erilainen kuin ajattelin. Todellisuus on, että asun pääkaupunkiseudulla ja joudun maksamaan valtavaa vuokraa (joskin puoliksi). Harrastan ratsastusta, jonka väitän olevan yksi kalleimmista ja aikaavievimmistä mahdollisista tavoista viettää vapaa-aikaa. Minulla on avomies ja ystäviä, joiden kanssa haluan kerätä yhteisiä muistoja. En siis ole ollenkaan niin vapaa lähtemään kuin luulin. Enkä ollenkaan niin halukas. Niinpä aloin hiljalleen etsiä vakituista työpaikkaa ja nyt löysinkin sellaisen. Toivon kovasti, että viihtyisin lastensuojelussa. Mutta eihän sitä tiedä kuin vain kokeilemalla.
Olen valmistunut psykologiksi pari vuotta sitten ja olen nyt jo neljännessä työpaikassa. Alan huomata itsestäni, etten jaksaisi enää jatkuvaa muutosta, oppimista ja sopeutumista. Olisi kiva ottaa jotakin haltuun kunnolla ja löytää oma paikkani työelämässä. Tähän mennessä olen ollut "vain sijainen", jonka odotetaan hetkeksi jatkavan jonkun toisen työtä, ja mielellään ihan samalla tavalla kuin se "oikea psykologi" on työtä tehnyt.
Nyt olo on aika ristiriitainen. Olen helpottunut, että löysin kiinnostavan paikan, jossa voin työskennellä niin kauan kuin haluan. Toisaalta on harmi, etten oppinut nauttimaan määräaikaisista työsuhteista. Valmistuessani psykologiksi ajattelin, että voisin olla villi ja vapaa, kokeilla kaikenlaisia töitä ja vaihtaa paikkaa kuin sukkia. Voisin matkustella työsoppareiden välissä, tehdä ihan mitä vaan. Mutta todellisuus olikin erilainen kuin ajattelin. Todellisuus on, että asun pääkaupunkiseudulla ja joudun maksamaan valtavaa vuokraa (joskin puoliksi). Harrastan ratsastusta, jonka väitän olevan yksi kalleimmista ja aikaavievimmistä mahdollisista tavoista viettää vapaa-aikaa. Minulla on avomies ja ystäviä, joiden kanssa haluan kerätä yhteisiä muistoja. En siis ole ollenkaan niin vapaa lähtemään kuin luulin. Enkä ollenkaan niin halukas. Niinpä aloin hiljalleen etsiä vakituista työpaikkaa ja nyt löysinkin sellaisen. Toivon kovasti, että viihtyisin lastensuojelussa. Mutta eihän sitä tiedä kuin vain kokeilemalla.
Millaista psykologin työ on tähän mennessä ollut?
Koska monia tuntuu kiinnostavan, millaista psykologin työ on, ajattelin nyt kertoa vähän edellisistä työpaikoistani. Psykologin ammatti on siinä mielessä mahtava, että työkenttä on todella monipuolinen. Tästä kentästä olen aiemmin kirjoittanut tekstissä "Mitä se psykologi oikeastaan tekee?". Itse olen aloittanut perhepalveluista perheneuvolasta, jatkanut opiskeluhuoltoon ja nyt siirtynyt lastensuojeluun. Ja tämä on vain murto-osa niistä sovellusaloista, joita psykologeille on tarjolla.
Aloitin urani perheneuvolassa 3-18 -vuotiaiden lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä parissa. Perheneuvolassa tehtiin pääasiassa työparityötä. Psykologi oli lapsen ja sosiaalityöntekijä vanhempien työntekijä. Pidin kovasti lasten kanssa työskentelystä, johon kuului pelaamista ja leikkimistä sekä tunteiden ja kokemusten käsittelyä. Lapsilla oli usein ahdistusoireita kuten pelkoja tai käytösongelmia, kuten raivokohtauksia tai tottelemattomuutta. Tukikäyntien lisäksi tein kognitiivisia ja tunne-elämän tutkimuksia. Myös vanhempien kanssa pääsi keskustelemaan lapsen mielenmaailmasta ja esimerkiksi huonosta käytöksestä. Jonkin verran olin mukana myös lapsen ja vanhemman vuorovaikutuksen arvionnissa. Perheneuvola oli työpaikkana monipuolinen ja moniammatillinen. Harvoin pääsee työpaikkaan, jossa on yli kymmenen psykologia työkavereina. Perheneuvola on perinteikäs ja arvostettu insituutio, jossa työntekijät ovat todella koulutettuja ja taitavia. Toisaalta pidin perheneuvolaa jollakin tapaa vanhanaikaisena ja joustamattomana. Uskoisin, että asiat ovat muuttuneet ja joka työpaikalla kehitetään paljon.
Seuraavaksi siirryin yhdeksi lukuvuodeksi ammattikouluun. Halusin taukoa tiimeistä ja tehdä työtä ihan vain itsekseni. Koulupsykologin työ ei ole yksinäistä, mutta vaatii kyllä itseohjautuvuutta. Sain aina tarvittaessa apua muilta koulupsykologeilta ja koulun terveydenhoitajalta. Ammattikoulussa asiakkaiden ikä vaihtelee nuoresta vanhaan. Ammattikoulussa noin puolet tulevat peruskoulusta ja puolet työelämästä, eli asiakkuudet ovat todella monipuolisia. Teemat vaihtelivat peliriippuvuudesta ahdistukseen, masennukseen ja traumoihin. Asiakkaat ohjautuivat psykologille usein opettajan, kuraattorin tai terveydenhoitajan kautta. Usein koulupsykologi oli vasta "viimeinen vaihtoehto" ja oireilu oli jo aika vakavaa. Esimerkiksi itsemurhariskiä jouduin usein arvioimaan yhdessä kouluterveydenhoitajan ja koululääkärin kanssa. Myös etsivän nuorisotyön ja psykiatrian kanssa tuli tehtyä yhteistyötä. Maahanmuuttajia oli paljon ja opin työskentelemään tulkin kanssa. Ammattikoulu oli ehdottomasti lempityöpaikkani, jossa olisin halunnut jatkaa, mutta minut siirrettiin seuraavaksi lukioon. Amispsykologin työstä kerroin myös teksteissä Työstä ja ammatista sekä Kymmenen kuukauden opit.
Lukio on työpaikkana hyvin erilainen kuin ammattikoulu. Kaikki asiakkaat ovat nuoria, 15-19 -vuotiaita. Lukiolaiset ovat itse aktiivisia ja hakeutuvat matalalla kynnyksellä psykologille, joten ongelmat eivät usein olleet niin monimutkaisia ja pitkäaikaisia kuin ammattikoulussa. Lukiolaiset ovat pääsääntöisesti kiinnostuneita koulusta, hyvinvoinnistaan ja tulevaisuudestaan ja työskentelevät aktiivisesti löytääkseen tasapainon elämään. Usein puhuttiin stressistä, uupumuksesta ja vaativuudesta itseään kohtaan. Asiakkaiden oma aktiivisuus vapautti minulta henkisiä resursseja, ja päädyin esimerkiksi pitämään oppitunteja psykologian kursseilla. Kuraattorin kanssa suunnittelimme myös ryhmää jännityksestä, stressistä ja ahdistuksesta kärsiville, mutta se ei ehtinyt alkaa ennen lähtöäni.
Tällä hetkellä olen ensimmäistä kuukautta töissä lastensuojelun kuntouttavassa sijaishuollossa. En osaa vielä sanoa muuta kuin että työ vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Psykologien määrä lastensuojelussa on edelleen vähäinen ja työnkuvaa rakennetaan jatkuvasti. Psykologiliitto ajaa lastensuojelulain muuttamista niin, että lastensuojeluun saataisiin riittävästi psykologisia resursseja (tässä linkki Psykologiliiton kannanottoon). Tällä hetkellä psykologien tehtävänkuvaa ei määritellä laissa lainkaan. Lastensuojelupsykologien työstä kirjoitettiin vuoden alussa myös Psykologi-lehdessä.
Seuraavaksi siirryin yhdeksi lukuvuodeksi ammattikouluun. Halusin taukoa tiimeistä ja tehdä työtä ihan vain itsekseni. Koulupsykologin työ ei ole yksinäistä, mutta vaatii kyllä itseohjautuvuutta. Sain aina tarvittaessa apua muilta koulupsykologeilta ja koulun terveydenhoitajalta. Ammattikoulussa asiakkaiden ikä vaihtelee nuoresta vanhaan. Ammattikoulussa noin puolet tulevat peruskoulusta ja puolet työelämästä, eli asiakkuudet ovat todella monipuolisia. Teemat vaihtelivat peliriippuvuudesta ahdistukseen, masennukseen ja traumoihin. Asiakkaat ohjautuivat psykologille usein opettajan, kuraattorin tai terveydenhoitajan kautta. Usein koulupsykologi oli vasta "viimeinen vaihtoehto" ja oireilu oli jo aika vakavaa. Esimerkiksi itsemurhariskiä jouduin usein arvioimaan yhdessä kouluterveydenhoitajan ja koululääkärin kanssa. Myös etsivän nuorisotyön ja psykiatrian kanssa tuli tehtyä yhteistyötä. Maahanmuuttajia oli paljon ja opin työskentelemään tulkin kanssa. Ammattikoulu oli ehdottomasti lempityöpaikkani, jossa olisin halunnut jatkaa, mutta minut siirrettiin seuraavaksi lukioon. Amispsykologin työstä kerroin myös teksteissä Työstä ja ammatista sekä Kymmenen kuukauden opit.
Lukio on työpaikkana hyvin erilainen kuin ammattikoulu. Kaikki asiakkaat ovat nuoria, 15-19 -vuotiaita. Lukiolaiset ovat itse aktiivisia ja hakeutuvat matalalla kynnyksellä psykologille, joten ongelmat eivät usein olleet niin monimutkaisia ja pitkäaikaisia kuin ammattikoulussa. Lukiolaiset ovat pääsääntöisesti kiinnostuneita koulusta, hyvinvoinnistaan ja tulevaisuudestaan ja työskentelevät aktiivisesti löytääkseen tasapainon elämään. Usein puhuttiin stressistä, uupumuksesta ja vaativuudesta itseään kohtaan. Asiakkaiden oma aktiivisuus vapautti minulta henkisiä resursseja, ja päädyin esimerkiksi pitämään oppitunteja psykologian kursseilla. Kuraattorin kanssa suunnittelimme myös ryhmää jännityksestä, stressistä ja ahdistuksesta kärsiville, mutta se ei ehtinyt alkaa ennen lähtöäni.
Tällä hetkellä olen ensimmäistä kuukautta töissä lastensuojelun kuntouttavassa sijaishuollossa. En osaa vielä sanoa muuta kuin että työ vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Psykologien määrä lastensuojelussa on edelleen vähäinen ja työnkuvaa rakennetaan jatkuvasti. Psykologiliitto ajaa lastensuojelulain muuttamista niin, että lastensuojeluun saataisiin riittävästi psykologisia resursseja (tässä linkki Psykologiliiton kannanottoon). Tällä hetkellä psykologien tehtävänkuvaa ei määritellä laissa lainkaan. Lastensuojelupsykologien työstä kirjoitettiin vuoden alussa myös Psykologi-lehdessä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti