Vapaaehtoisena Pelastakaa Lapset ry:ssä

Kuten jotkut tarkkaavaiset ehkä huomasivat, julkaisin vahingossa uudelleen tekstin Elämää ylioppilaskirjoitusten jälkeen. No, onhan aihe edelleenkin ajankohtainen eli mikäs siinä sitten :D Välillä kyllä tuntuu, että olen Bloggerin kanssa kuin kala kuivalla maalla..

Nyt halusin kuitenkin kertoa jostain ihan muusta, nimittäin kokemuksistani Pelastakaa Lapset ry:n lasten vapaa-ajanryhmän ohjaajana. Pidin Joonaksen kanssa viiden pojan ryhmää koko viime lukuvuoden, mutta en ole vielä kertonut kokemuksistani hirveästi. Nyt kirjoitin aiheesta korvaavan tehtävän kurssillemme Ammatillinen vuorovaikutus II, jossa käsiteltiin ryhmäohjausta. Niinpä ajattelin laittaa tekstini tänne lyhennettynä ja kuvien kera. Huom. Tämä on muutamassa tunnissa kyhätty teksti eikä mikään tosissaan mietitty essee, eli älkää tuomitko : D

Lasten ja nuorten ryhmät vapaaehtoisen ohjaajan silmin

Sain kokemusta ryhmän kanssa työskentelystä ohjatessani Joonaksen kanssa viiden pojan ryhmää lukuvuonna 2014–2015. Tämä pienryhmätoiminta oli osa Pelastakaa Lapset ry:n Minä olen tärkeä -projektia, jossa erityislapsille ja -nuorille haluttiin uusia kokemuksia ja kavereita ohjatun vapaa-ajantoiminnan kautta. Ryhmä kokoontui kerran viikossa puoleksitoista tunniksi. Teimme kaikkea vapaa-aikaan liittyvää, muun muassa seinäkiipeilimme, askartelimme, pelasimme lautapelejä ja leikimme piilosta. Jäin projektista pois hieman haikein mielin. Tiesin, ettei minulla riittäisi toimintaan ensi syksynä aikaa, vaikka olisinkin halunnut jatkaa. Monet kerhossa kohtaamani tapahtumat ja ilmiöt jäivät kuitenkin myös mietityttämään, ja niitä pyrin hieman selvittelemään tässä tekstissäni.

Näin tämän esseen mahdollisuutena reflektoida kokemuksiani ryhmäohjauksesta kurssilla ehdotetun kirjallisuuden avulla. Esseessäni pohdin kirjallisuuden ja omien kokemusteni avulla, mitä ominaispiirteitä lasten ja nuorten ohjaamisen liittyy ja reflektoin niitä kokemuksiani, joissa kaikki ei tuntunut menevän aivan oppikirjan mukaan.

Vapaa-ajankerhon ohjauskokemuksia

Pelastakaa Lapset ry:n Minä olen tärkeä –pienryhmäprojekti kohdistui lapsiin ja varhaisnuoriin, joilla oli ongelmia kotona, koulussa ja kaverisuhteissa. Tällaiset lapset ja nuoret ovat Harisen, Heikuran, Lehmuksen ja Valliston (2008) sanoin ”erityisnuoria” tai ”ohjauksellisesti haasteellisia nuoria”. Projektiin osallistuvilla oli esimerkiksi keskittymisvaikeuksia, huonoa koulumenestystä ja aggressiivista käytöstä. Erityisnuorten ohjauksessa törmätään monenlaisiin haasteisiin, jotka Harisen, Heikuran, Lehmuksen ja Valliston (2008, 16) mukaan sisältävät esimerkiksi ”itsetunto-ongelmat, sopeutumisvaikeudet, riippuvuuden tunteet, realiteeteissa pysymisen vaikeudet, hermostuneisuuden ja rauhattomuuden, herkkyyden kiusaantua ja ärsyyntyä sekä yleisen kiinnostuksen puutteen”.

Harinen, Heikura, Lehmus ja Vallisto (2008, 17) kuvailevat nuorisotyön pienryhmätoimilla olevan ”selkeitä kasvatuksellisia ja nuoren kehitykseen liittyviä päämääriä”. Meidän ryhmämme tavoitteena oli saada pojille uusia positiivisia kokemuksia, jotka vahvistaisivat sekä heidän itsetuntoaan että sosiaalista kompetenssiaan. Ryhmän jäsenillä oli vaikeuksia keskittymisessä, sosiaalisissa suhteissa ja tunteidenhallinnassa. Ohjaajaparini kanssa emme kuitenkaan halunneet keskittyä näiden ”ongelmien” ratkomiseen. Ennemminkin yritimme keksiä paljon uudenlaista tekemistä, jotta pojat voisivat kokeilla uusia konstruktiivisempia rooleja ja toimintatapoja.

Ryhmää ohjatessani huomasin pian, että lasten kanssa työskentely eroaa monissa kohdin aikuisten kanssa työskentelystä. Vuorovaikutus on lasten kanssa hyvin erilaista. Lapset ovat tottuneet ottamaan vastaan käskyjä ja ohjeita, eivät niinkään keksimään niitä itse.

Piiroisen (2007) tapaan halusimme osallistaa poikia kerhon toimintaan ja saada heidät tuntemaan, että he todella voivat vaikuttaa. Lasten kuuntelemisen avulla pyrimme välttämään aikuisjohtoista toimintaa ja ohjaamaan sitä kohti osallistavaa ja aktivoivaa toimintaa. Harisen ym. (2008) tavoin huomasin, että ryhmän pojat ottivat ryhmätoiminnassa herkästi passiivisen roolin: he ikään kuin jäivät odottelemaan, mitä ohjaaja seuraavaksi käskee tehdä, kun he samaan aikaan valittivat, ettei heillä ole toiminnan suunnittelussa päätösvaltaa. Lapsia joutui siis patistelemaan paljonkin, jotta he osasivat sanoa, mitä he oikeastaan haluaisivat tehdä ja miten. He sortuivat helposti tottumuksesta vain vastustamaan kaikkea ilman omia vastaehdotuksia.

Olen samaa mieltä Harisen ym. (2008) kanssa siitä, että erityisryhmään tarvitaan kaksi ohjaajaa, oli ryhmä kuinka pieni tahansa. Kokemukseni mukaan erityisnuoret pyrkivät haastamaan sääntöjä ja auktoriteetteja usein viimeiseen saakka, ja tällöin toisen ohjaajan tuki on välttämätöntä. Harinen ym. (2008) kuvaavat osuvasti, kuinka vaikeaa nuorille voi olla omaksua uusia suhtautumis- ja toimintatapoja kuten vastavuoroista ja rakentavaa vuorovaikutusta. Pienryhmätoiminnassa tavoiteltu positiivinen, kannustava ja toverillinen toimintakulttuuri vaikutti olevan meidänkin ryhmällemme jotain täysin uutta, jota ei koko vuoden aikana suostuttu täysin nielemään: vielä viimeisilläkin kerroilla poikien keskinäisessä vuorovaikutuksessa painottui naljailu kehumisen sijaan. Katajan, Jaakkolan ja Liukkosen (2011, 29) mukaan ryhmäläisiltä ”vaaditaan monipuolisia vuorovaikutustaitoja, kuten taitoa tiivistää mielipiteensä ja suhteuttaa ne ryhmän toimintaan, kertoa asiansa selkeästi sekä sanoa asia kannustavasti ja innostuneesti”. Meidän ryhmämme alkoi siitä, ettei tällaisia taitoja juurikaan ollut. Niinpä niitä opeteltiin vaivihkaa muun toiminnan ohessa koko kerhon ajan.

Ei mennyt niin kuin teoriassa

Havaitsin ryhmää ohjatessani saman ilmiön kuin Harinen ym. (2008): erityisnuorten pienryhmätyöskentelyssä eivät aina päteneet perinteiset teoriat ryhmäprosesseista, esimerkiksi ryhmädynamiikasta. Koin ryhmäohjauksessa välillä epätoivoa, kun mikään ei tuntunut menevän teorioiden mukaan eikä mihinkään oppaaseen sisältynyt neuvoja ylivilkkaiden ja helposti hermostuvien varhaisteinien ryhmän ohjaamiseksi. Jokainen lukemani kirja esitteli joko joukon teoreettisia viitekehyksiä tai pienille lapsille soveltuvia leikkejä.  Yksikään ei vastannut kysymyksiini, mitä mielekästä poikien kanssa voisi tehdä ja miten saisin heidät luottamaan ja avautumaan.

Esimerkiksi Piiroinen (2007) painottaa sitä, kuinka ohjaajan tulisi rakentaa ”ryhmään positiivisen riippuvuuden tunne” niin, että ”Kaikki ryhmän jäsenet ovat asenteellisesti samassa veneessä ja soutavat samaan suuntaan”. Kuulostaa toki erittäin kauniilta ajatukselta, mutta mitä jos tuota tunnetta ei synnykään? Itselleni tuli ohjaajana epäonnistunut olo, kun ryhmä lopulta pysyi melko löyhänä yhteenliittymänä, eikä me-henkeä oikein löytynyt.

Ryhmäohjauksen synnyttämiä negatiivisia tunteita olisi ollut hyvä saada käsitellä jonkun kokeneemman ohjaajan kanssa. Esimerkiksi poikien vastahankaisuus ja suoranainen asennevammaisuus herätti minussa välillä voimakkaita negatiivisia tunteita, joita sitten harmittelin ja joista tunsin syyllisyyttä. Olisin itse kaivannut ohjausta siihen, miten näitä omia tunteita tulisi käsitellä.

Minun oli myös välillä vaikeaa samaistua ryhmämme poikiin ja ymmärtää heidän toimintaansa. Olen pohtinut tätä jälkikäteen niin eri sukupuolen kuin sosioekonomisen taustan näkökulmasta. Ehkä en täysin päässyt sisälle poikien maskuliinisuutta korostavaan machokulttuuriin, koska en ole naisena joutunut kokemaan painetta sellaiseen. Toisaalta olen itse ”hyvästä” perheestä, jossa on korostettu koulun ja tottelevaisuuden tärkeyttä. Välillä tuntui siltä, että olimme poikien kanssa täysin eri maailmoista, joissa vallitsivat eri arvot ja uskomukset. Niinpä tuntui välillä ristiriitaiselta ohjata heidän toimintaansa ja ajatteluaan esimerkiksi koulumyönteiseksi tai prososiaaliseksi. Sillä tavalla sitä oikeastaan määritteli, että minun kulttuurini on oikea ja teidän väärä.

Lopuksi

Lukuvuoden mittainen ryhmäohjauskokemukseni osoittautui lopulta hyvin opettavaiseksi. Sain kokea, millaista on työskennellä lasten tai varhaisnuorten, ryhmän ja parin kanssa. Näin myös itsessäni aivan uuden puolen ohjaajana ja auktoriteettina.

Niin etu- kuin jälkikäteen pohdin paljon sitä, olisiko niin haastavan ryhmän kanssa pitänyt olla kokeneempi ohjaaja, itse kun en ollut koskaan toiminut lasten tai ryhmän kanssa. Esimerkiksi Harisen ym. (2008) mukaan erityisnuorisotyön vaativuus usein unohtuu ja työ jää vaille arvostusta. Monissa oppaissa painotetaankin ohjaajan kokemuksen tärkeyttä, mutta toisaalta, kuinka voisin saada kokemusta, jos en koskaan aloittaisi? Uskon kuitenkin, että kerhostamme oli pojille paljon enemmän hyötyä kuin haittaa. Meidän ohjaajien kanssa he saivat syödä maukkaita välipaloja ja kokeilla monia juttuja, joita ei kotona tai koulussa pääse kokeilemaan. Ehkä ryhmän tulokseksi riittääkin lopulta se, että pojilla oli mukavaa ja he saivat paljon positiivisia kokemuksia aikuisista ja tovereista.

Lähteet

Harinen, P., Heikura, M., Lehmus, H. & Vallisto, M. (2008). Tappelua takapenkillä. Kokemuksia kohdennetun nuorisotyön poikien pienryhmätoiminnasta. Nuorisotutkimusverkoston julkaisuja 90/ Joensuun yliopiston sosiologian oppiaineen julkaisuja 9. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.

Kataja, J., Jaakkola, T. & Liukkonen, J. (2011). Ryhmä liikkeelle! Toiminnallisia harjoituksia ryhmän kehittämiseksi. Jyväskylä: PS-kustannus.

Piiroinen, T. (2007). Ohjaajan opas lasten osallistavien ryhmien ohjaamiseen. Helsinki: Kuunnelkaa meitä -hanke.

Rantala, K. & Sulkunen, P. (toim.) (2006). Projektiyhteiskunnan kääntöpuolia. Helsinki: Gaudeamus."

Elämää kirjoitusten jälkeen

Vielä se ylioppilasjuhlissa hymyilyttää! Pääsykoe olikin sitten seuraavana
maanantaina, ja sain jännittää enemmän kuin koskaan ennen elämässäni.

Kuulin uutisista ylioppilaskirjoitusten päättyneen ja aloin muistella omia kokemuksiani lukiosta ja yliopistoon siirtymisestä. Tuntuu kuin noista ajoista olisi jo miljoona vuotta, vaikka kirjoitin vuonna 2012. Tässä ajassa olen kuitenkin ehtinyt nähdä, kokea ja muuttua todella paljon!

Tässä kaikille hakijoille pieni motivaatiokirje - kannattaa tulla Joensuuhun! : )

"Joo ketähän nää kaikki ihmiset on, ois pitäny vaan jäähä kotiin!"
Ensimmäisen viikon kaupunkisuunnistuksessa olin yliopistoelämästä vielä pihalla kuin lumiukko.

Olin lukiossa aikamoinen hissukka, sellainen hiljainen suorittaja, joka kirjoitti ällänsä ja jatkoi opiskelemaan psykologiaa. Koko lukioajan unelmoin siitä, kuinka pääsisin yliopistoon "omankaltaisteni" joukkoon. En kuitenkaan melkein uskaltanut hakea psykologiaan, koska tiesin valtavista hakijamääristä ja surkeista sisäänpääsyprosenteista. Ei sellaisia tilastoja kannata kuitenkaan tuijotella, koska ne eivät todellakaan kerro kaikkea. Monet tulevat pääsykokeeseen vain kokeilemaan onneaan tai lukemaan kysymykset. Ensimmäisten kolmenkymmenen minuutin jälkeen jo puolet kokeentekijöistä lähtevät. Kunhan on valmistautunut kunnolla ja osaa kirjojen asiat hyvin, todennäköisyys päästä sisälle on huomattavasti korkeampi, kuin mitä tilastot kertovat!

Panostin kirjoituksiin ja pääsykokeisiin täysillä, jottei sisäänpääseminen jäisi mistään pisteestä kiinni. Lukaisin kirjat läpi kerran kirjoitusten aikana, mutta aloitin varsinaisen pänttäämisen vasta kirjoitusten jälkeen, niin kuin varmasti suurin osa suoraan lukiosta hakevista. Pääsykoeurakka oli melko yksinäinen projekti lukiessani noin kuusi tuntia päivässä keittiönpöydän ääressä. Vasta jälkeenpäin kuulin, että muut hakijat olivat ymmärtäneet keskustella erilaisilla foorumeilla tai käyneet valmennuskurssin. Minä olin niin uppoutunut omiin hommiini, ettei sellainen käynyt mielessäkään! Joka tapauksessa näin jälkeenpäin sitä miettii, ettei lukuaika mennyt hukkaan, ja kannatti pinnistellä loppuun asti. Viikkoa ennen pääsykoetta tuntui, että kirjojen asiat tursuavat jo korvista ulos, niin monesti olin niitä kerrannut. Tein kaikista teemoista ties minkälaisia ajatuskarttoja ja muistilistoja, eli opettelin asiat niin monessa eri muodossa, että ne varmasti jäivät päähän. Itse olen visuaalinen ihminen, eli panostin väreihin ja kuviin. Sen sijaan eräs ystävistäni kertoi oppivansa parhaiten kuulemansa, joten hän nauhoitti kaikki kirjan tekstit ja kuunteli ne "äänikirjana". Jokainen omalla tavallaan siis!

Onneksi pääsin ensimmäisellä yrittämällä sisään ja muutin Joensuuhun jo kesällä. Asuntoja täällä ei ole yhtään ylimääräistä, joten kodin etsiminen täytyy aloittaa heti tulosten tultua. Minä muutin alun perin joen toiselle puolelle Penttilään, josta keskustaan on pari kilometriä. Silloin matka ei tuntunut kovinkaan pitkältä, mutta nyt myöhemmin olen saanut kokea, mitä ihanaa luksusta on asua keskustan ruutukaavalla lähellä kaikkea. Kuitenkin moni tutuistani asuu esimerkiksi Noljakassa, Rantakylässä tai Niinivaaralla.

Toisena vuonna oli hurjan hauskaa tuutorina!

Yliopiston alku on aina vaikea toiselta paikkakunnalta tai kotoa muuttaville. Ensimmäiset pari viikkoa ovat suoranaista kaaosta, mutta nopeasti se tasoittuu. Tärkeintä on olla mukana joka paikassa ja tutustua ihmisiin, vaikka se tuntuisi työltä. Myöhemmin kaikki nimittäin karkaavat omille teilleen, käyvät eri kursseja kiinnostustensa mukaan ja etenevät eri tahdissa. Täällä kukaan ei sano, mitä milloinkin pitää tehdä, vaan aikataulun ja työpanoksen pääsee ja joutuu suunnittelemaan aivan itse. Varsinkin alussa sitä lähtee helposti vähän kaikkeen mukaan, joten kannattaa säännöllisesti muistaa kuulostella omia voimavaroja. Itse olen ollut aktiivinen niin opinnoissa, tuutoritoiminnassa kuin ainejärjestötoiminnassa, sekä tietysti käynyt koulun ohella töissä. Välillä meinaa puhti loppua, ja silloin pitää ottaa taas rauhallisemmin.

Minulta on kysytty, mitä mieltä olen Joensuusta. Minun silmissäni tämä on maailman paras opiskelijakaupunki. Joensuu on kompakti ja joka paikkaan pääsee pyörällä, eikä ylämäkiäkään tarvitse erityisemmin kivuta. Kaikkea voi tehdä ja harrastaa. Ainoana miinuksena sanoisin, että kesällä täällä on helvetin kuuma ja muulloin sitten tuulee kauheasti : D

Psykologian opiskelu Joensuussa on sitten oma lukunsa. Me emme lue täällä pakollista tilastotiedettä, vaikka halukkaille sitä on kyllä tarjolla. Kursseilla painottuu sosiaalinen ja humanistinen näkemys ihmisestä, ja meitä valmistellaan aika vahvasti asiakastyöhön. Opettajat ovat helposti lähestyttäviä ja sydämellisiä ja ymmärtävät opiskelijoiden yksilölliset elämäntilanteet todella hyvin. Opiskelijoita tulee ympäri Suomea, joten meidän joukkoomme mahtuu monenlaista persoonaa. Yhdessä tekemisen kulttuuri on muodostunut minun opiskeluaikanani vahvaksi, ja monenlaista tapahtumaa on tarjolla. Jos vain itse on aktiivinen, voi pohjois-karjalaisesta opiskeluelämästä tehdä juuri sellaisen kuin haluaa.

Lehtiä Ilosaaressa -minifestari on aina ehdottomasti yksi syksyn parhaista tapahtumista.

Kesärakkautta

Viime aikoina olen tosiaan päässyt kuvailemaan tavallistakin enemmän, mikä on tietenkin pelkästään positiivinen juttu. Täydellisessä maailmassa saisin kuvata kaikkea mielenkiintoista joka päivä!

Viime kuussa pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan, miltä tuntuu olla ammattivalokuvaaja: minut pyydettiin ensin hääkuvaajaksi, sitten bändin promokuvien ottajaksi.

Hääkeikka jännitti kyllä kovasti, koska kuvausolosuhteet olivat melkoisen haastavat. Ensin oltiin pimeässä kirkossa, sitten kirkkaassa auringonvalossa. Myös kohteet pyörivät milloin missäkin, enkä koskaan oikein ollut perillä siitä, minne he olivat menossa. Onneksi niin hääpari kuin -vieraatkin olivat varsin kuvauksellista kansaa ja jaksoivat posettaa koko illan ajan.

Varsinkin hääparin kuvaaminen onnistui mielestäni lopulta hyvin. Olin iloinen saadessani antaa heille monia kauniita ja onnellisia kuvia : ) päivän jälkeen muistikorteilta löytyi yhteensä yli 1000 kuvaa, joiden karsimisessa ja muokkaamisessa minulla menikin sitten kolmisen viikkoa.

1.

2.

3.

4.

5.

6.

Viime viikolla minua pyydettiin ottamaan promokuvia ystäväni duolle. Tästä tulikin sitten elämäni toinen kerta ammattikuvaajan asemassa. Saan kuulemma ihan lounaan palkkioksi, jee!

En ole ihan hirveästi tällaista "varta vasten" -kuvaamista tehnyt, koska yleensä lähinnä räpsin ihmisistä kuvia salaa heidän tahtomattaan. Tällainen oikea kuvauskeikka oli mukavaa vaihtelua. Molemmat tytöt väittivät viihtyvänsä huonosti kameran edessä, mutta sitä ei kyllä todellakaan huomaa lopputuloksesta! 

Lähinnä olin itse ihan pihalla. Pelkäsin, etten keksi tarpeeksi monipuolisesti eri kuvauspaikkoja tai että en osaisi neuvoa kuvattavia. Olisi pitänytkin varmasti enemmän antaa ohjeita, mutta eiköhän sekin taito kartu kokemuksen myötä. Joka tapauksessa olimme kaikki tyytyväisiä kuviin, sehän se on tärkeintä.

7.

8. 

9.

10.

Jos kuvien joukosta löytyi joku lemppari, kuulisin mielelläni!

Joensuun psykologia muutoksessa

Pieni Oidipus-koppimme muunnetaan pian työhuoneeksi. Nyyh! Mihinkä apina ja Freud nyt laitetaan?

Puheenjohtajana olen päässyt ensimmäisten joukossa kuulemaan Joensuun psykologian tulevaisuudesta, joten ajattelin jakaa tietoni nyt teille. Joensuussa puhaltavat vahvasti muutoksen tuulet. Psykologia pyrkii vastaamaan uusiin haasteisiin, joita asettaa niin psykologian kenttä kuin yliopisto: Toissa vuonna nostettiin roimasti sisäänottomäärää, joka pysyy samana tänäkin vuonna. Opinto-ohjauksen henkilökunta siirtyy Metrialle psykologian siipeen kesäkuun aikana. Kuluneena lukuvuonna tehtiin kauan suunniteltu opetussuunnitelman muutos. Ensi syksynä alkaa kaksi uutta virkaa, terveyspsykologian lehtorin ja kognitiivisen neurotieteen dosentin virat.

Uudet virat ovat todella tervetullut uudistus, jonka avulla Joensuussa pystytään tarjoamaan yhä monipuolisempaa psykologian opetusta. Kognitiivinen neurotiede ja terveyspsykologia ovat kasvavia sovellusaloja, joille moni saattaa valmistuttuaan päätyä töihin. Psykologian ala onkin jatkuvasti niin suuressa muutoksessa, että opetuksessa on tehtävä tosissaan töitä, jotta pysytään ajan  hermoilla.

Muutoksia tapahtuu myös psykologian tiloissa. Koska opettaja-opiskelijoiden aiemmin käyttämä Educa-rakennus tyhjennetään, opinto-ohjaajat muuttavat psykologien kanssa samoihin tiloihin. Tämä tarkoittaa tietysti sitä, että pienet tilamme joutuvat aivan äärirajoille. Itseopiskelutila ja tietokoneluokat säilyvät opiskelijoiden käytettävissä, mutta Oidipus-koppi valitettavasti menetetään. Pelkään kyllä, että opetustilat aiheuttavat ensi lukuvuonna yhä enemmän ongelmia: suuren sisäänottomäärän takia kurssien ryhmäkoot kasvavat ja opetusta joudutaan hajauttamaan kampuksen muihin rakennuksiin. Toivoisin kovasti, että opiskelijoilla olisi yksi kiintopiste yliopistolla, jossa me voisimme törmätä ja viettää aikaa, mutta sellainen ei valitettavasti toteudu ainakaan lähitulevaisuudessa.

Joka tapauksessa Joensuun psykologia on mielestäni menossa hyvään suuntaan. Henkilökunnan kanssa jutellessani olen tuntenut, että meistä opiskelijoista pidetään kyllä hyvää huolta. Joensuusta voi saada parhaat mahdolliset eväät psykologin uralle niin nyt kuin tulevaisuudessa.

P.S. Viime aikoina olen päässyt kuvailemaan vähän joka paikkaan, eli kohta on taas vuorossa kuvauspostaus, kunhan saan otokset muokattua!

Joensuun psykologian pääsykokeet

Oidipus tarjosi Carelian aulassa karkkia. Luulimme ehtivämme jutella pääsykokelaisten kanssa, mutta
aamupäivä olikin todella kiireinen.

Torstaina kevät huipentui valintakokeilla, joissa toimin avustajana yli kymmenen muun opiskelijan kanssa. Pääsykoepäivä ei ole mikään pikkujuttu: ilmoittautuneita oli 1000 ja heistä odotettiin saapuvan paikalle noin 500. Lopullinen luku oli kuitenkin noin 600, joka taitaa kyllä olla Joensuun ennätys. Henkilökunta oli valmistellut pääsykoepäivää jo kauan aikaa, ja nyt ensi kertaa tarvittiin paikalle myös opiskelijoita auttamaan käytännön asioissa, kuten kokeen valvomisessa ja koepapereiden toimittamisessa saleihin. Minä rekrytoin vapaaehtoiset ja yllätyin positiivisesti innokkaiden avustajien määrästä.

Päivä oli varmasti todella jännittävä pääsykokeeseen osallistuville. Muistan, kun itse ajoin kolme vuotta sitten Varkaudesta kauheissa tärinöissä ja jännitin koetta aivan hirveästi. Se tuntui silloin elämän ja kuoleman asialta. Silloin kaikki osallistujat mahtuivat Joensuun kampuksen päärakennukselle Carelialle. Sen sijaan tänä vuonna osallistujat jaettiin aakkosjärjestyksen mukaan kuuteen eri saliin. Heitä oli pyydetty saapumaan paikalle puoli kahdeltatoista, sillä me avustajat aloimme johdattaa heitä oikeisiin saleihin eri puolille kampusta noin varttia vaille kaksitoista. Viimeiset kokeeseen tulijat ohjasimme oikeisiin saleihin vielä puoli yhden aikaan.

Osallistujat saivat pitää koekysymykset, joten minunkaan ei ollut vaikea saada niitä käsiini. Kysymykset vaikuttivat hyvin valituilta: ne olivat tarpeeksi spesifejä erotellakseen hyvin ja huonosti lukeneet hakijat, mutta eivät kuitenkaan mitään mahdottomia kompia. Viimeinen kysymys eli laaja essee oli kyllä todellakin laaja! Pelkästään siihen vastaamiseen on kyllä saanut varata paljon aikaa.

Toivottavasti kysymykset olivat sellaisia, mihin hakijat osasivat varautua! Hakijoita on joka vuosi yhä enemmän, eli kilpailu sen kun kovenee ja hakijoiden täytyy osata pääsykoekirjat yhä paremmin ulkoa erottuakseen muista, sadoista hakijoista. Siksi yhä useampi turvautuu valmennuskurssin tarjoamaan apuun. Ymmärrettävästi hakijat haluavat hyödyntää kaikki mahdolliset keinot päästäkseen sisään. Kannattaa kuitenkin muistaa, että valintakokeessa lopulta vain omalla osaamisella on merkitystä: niin luku-urakassa kuin itse koetilanteessa tärkeintä on oma motivaatio ja sitkeys.

Kysymykset olivat tänä vuonna:

1. Metsäpelto & Feldt: Meitä on moneksi.
Kuvaa Bussin ja Plominin temperamenttia koskeva lapsiteoria.
(Pisteet 0-17)

2. Pietarinen & Poutanen: Etiikan teorioita.
Preskriptivismin tunnetuin edustaja on Richard M. Hare. Millaisia aidot moraaliväitteet ovat luonteeltaan Haren mukaan? Kuvaile myös lyhyesti, miten Haren luonndehdintaa on kritisoitu. (Pisteet 0-17)

3. Laaja essee.
Kuvaa Lazaruksen ja Folkmanin määrittelemät selviytymiskeinot, viisi suurta persoonallisuuden piirrettä sekä identiteettistatukset. Sijoita ne McAdamsin persoonallisuusmallin tasoille. Kuvaa näiden kolmen sijoitetun teorian suhde tilannesidonnaisuuteen.
(Pisteet 0-22)

P.S. Ensi vuonna pääsykoe järjestetään 19. toukokuuta kello 13-17. Eli ei kun henkisesti valmistautumaan!

Kohti lomalaitumia

Äitienpäivänä koko perhe tuli käymään luonani Joensuussa, joten pistin Joonaksen kuvaamaan!

Huh, jälleen yhdestä lukuvuodesta selvitty! Viime torstaina tein kevään viimeiset tentit, jotka tietysti sitten osuivat samalle päivälle peräjälkeen, jee :D Mutta nyt voin ilolla sanoa, että kaikki pänttääminen on ohi ja saan levähtää pari viikkoa ennen kesätöiden alkamista.

Huom! Nyt seuraa opintojen herättämiä todellisia tunteita. Jos haluat lukea vain pumpulitarinoita, jätä seuraava teksti väliin.

Lepo tuleekin tarpeeseen, koska nyt olen aivan loppuunpalanut. Kulunut vuosi on ehdottomasti ollut yksi elämäni rankimmista. Olen ollut koko ajan niin järkyttävän kiireinen ja stressaantunut, että mieliala on heitellyt laidasta laitaan ja välillä on iskenyt paniikki siitä, etten mitenkään ehdi tehdä kaikkea, mitä pitäisi. Hirveä kiire ja paine on saanut kaiken tuntumaan pakkopullalta ja motivaatio on ollut niin opiskelujen kuin kaiken muunkin suhteen aivan nollissa. Joskus aamuisin olen joutunut pakottamaan itseni sängystä sillä ajatuksella, että jospa se päivä kohta olisi jo ohi. Kiinnostus opiskelua kohtaan on ollut niin pohjamudissa, että olen alkanut tuntea syyllisyyttä: moni tekisi mitä vain päästäkseen opiskelemaan psykologiaa, mutta minä vain valitan kaikesta. Olenhan minä toki kiitollinen saamastani opiskelupaikasta, mutta silti, liika on liikaa! Onneksi päädyin viime viikolla juttelemaan fiiliksistäni erään samaan aikaan opiskelut aloittaneen kaverini kanssa. Hän tuntui käyneen läpi yhtä raskaan vuoden kuin minäkin ja lisäksi kertoi, että muutkin olivat kertoneet aivan samaa. Kai se kiire vain on omiaan tukahduttamaan sisäistä motivaatiota. Kolmen vuoden opiskeluaikanani olen kokenut, että minuun kohdistetaan koko ajan korkeampia odotuksia ja kovempia paineita. Koko ajan pitäisi saada vitosia, paukuttaa opintopisteitä niin paljon kuin ikinä ehtii ja valmistua neljässä vuodessa, vaikka tutkinto oikeasti on suunniteltu viiden ja puolen vuoden pituiseksi. On sellainen olo, että hukkuu opiskeluun, mutta kuitenkin tekee aina liian vähän, liian hitaasti.

Mutta se siitä avautumisesta ja takaisin positiiviseen. Olen alkaneesta kesälomasta todella innoissani! Nyt aion ihan oikeasti antaa itselleni kerrankin aikaa rentoutua. Olen suunnitellut kesäni hyvinkin "tarkasti": teen gradua, jos jaksan (eli tuskin), olen muutaman tunnin päivästä töissä ja loput ajastani aion lukea Anna Kareninaa (jonka lukemiseen meneekin varmasti koko kesä) ja harrastaa viimeinkin niin paljon liikuntaa kuin aina haluaisin, mutta koskaan ei ole aikaa. Aion esimerkiksi mennä ratsastusleirille ensimmäistä kertaa vuosiin. Toivottavasti ei tule koti-ikävä, kun pitää hurjat kolme yötä nukkua vieraassa paikassa!

Jospa sitä kesän aikana saisi kerättyä voimia syksyllä alkaviin maisteriopintoihin. Vähän kyllä hirvittää ajatus siitä, että kahden ja puolen vuoden päästä sitä sitten pitäisi olla valmis psykologi. Miten tässä näin kävi?? Tuntuu, että vasta on alkanut tottua yliopistoon ja kohta pitäisi jo siirtyä eteenpäin. Mutta ei auta vielä hoppuilla, vaan mennä päivä kerrallaan :)

Ihanaa kesää kaikille! Mukavaa lomaa tai tsemppiä viimeiseen rutistukseen :)

Vapusta selvitty!

Nyt alkaa vappuviikonloppu olla ohi ja viimeisetkin bailaajat  pääsevät (toivottavasti) rauhoittumaan. Itselleni riitti torstai-illan juhliminen, mutta Joensuun katukuvassa näkyi vielä eilenkin hyvä joukko vapun sankareita :D

Olimme etukäteen suunnitelleet isoja vappupirskeitä monen ainejärjestön voimin ja kaikki olivat yhteistyöstä todella innoissaan. Lopulta kävi kuitenkin niin, että muutama viikko ennen vappua yliopistolta ilmoitettiin, ettei mitään tiloja annettaisi vappuna opiskelijoiden käyttöön. Niinpä oidipuslaiset meinasivat hetken ajan jäädä ilman yhteistä iltaa, mutta onneksi sitten keksittiin varata sama tila kuin mikä SPOSissa oli ollut käytössä.

Emme hirveästi suunnitelleet iltaa muuten kuin tarjoilujen osalta. Oman kokemukseni mukaan mitä vähemmän suunnittelee ja stressaa etukäteen, sen mukavampi ilta lopulta tulee. Ja niin tälläkin kertaa! Ihmiset söivät, juttelivat ja pelailivat keskenään, ja oli todella mukava nähdä, kun vanhemmat ja uudemmat opiskelijat tutustuivat toisiinsa.

Kuulin fuksien puhuvan haikeasti kuluneesta ensimmäisestä yliopistovuodesta. Monet viettävät kesän kotiseudullaan ja palaavat vasta syksyllä. Voin kuitenkin luvata, että sama elämä se sitten odottaa täällä taas syksyllä: eivät ne kaverit mihinkään häviä tai unohdu. Onneksi. Itse olen kyllä todella iloinen, kun saan asustaa koko kesän Joensuussa. Kaupungista on kolmessa vuodessa tullut enemmän koti kuin Varkaudesta.

Kaikki muut olivat muistaneet ylioppilaslakin paitsi minä!

Pojat olivat vissiin innoissaan tarjolla olleesta boolista...

Illan aikana pelattiin muun muassa beer pongia.

Seuraavana aamuna olisi tehnyt mieli jäädä sänkyyn makaamaan, mutta Joonas halusi välttämättä lähteä kaupungille. Torilla ja Ilosaaressa oli hirveästi porukkaa! Hetken kiertelyn jälkeen päädyimme syömään hampurilaiset. Ei niin terveellistä mutta niin hyvää! Namnamnam.

Lisää vappukuvia löytyy tietenkin Facebookista!

Joonas näytti vihaiselta aina siihen asti kun ruoka tuli pöytään :D

En sitten ollut tylsistynyt vaan väsynyt!