Pari viikkoa takana, pari vielä edessä. Etukäteen kuukausi ulkomailla tuntui todella pitkältä ajalta ja epäilin, palaisinko itkien kotiin jo puolessä välissä (tiedetään, olen turhan nössö). Mutta täällä sitä vielä ollaan!
On ollut todella avartavaa viettää aikaa muista kulttuureista tulevien ihmisten kanssa ja keskustella heidän kanssaan maailman menosta. Täällä on paljon opiskelijoita Itä-Euroopasta, erityisesti Ukrainasta ja Balkanin alueelta. Koen olevani hyvin empatiakykyinen ja seuraavani maailman menoa tarkasti, mutta en ollut tiennyt esimerkiksi albaanien jakautuneen kolmeen valtioon: Albaniaan, Kosovoon ja johinkin osiin Serbiaa. Kosovolaiset eivät edes haluaisi omaa valtiota, koska he kokevat olevansa albaaneja. Suomen historian näkökulmasta tuntuu hassulta ajatella, että joku ei haluaisi itsenäisyyttä.
Myös Itä-Ukrainan sota konkretisoitui aivan eri tavalla, kun tutustuin tyttöön, joka on kyseiseltä alueelta kotoisin. Hän totesi potevansa syyllisyyttä siitä, että nauttii ajasta täällä Saksassa sillä aikaa, kun muut elävät sodan keskellä. Hänen suurin unelmansa on päästä pois kotimaastaan opiskelemaan tänne Saksaan, jossa kaikki on paremmin. Suurin osa kurssilaisista on tullut kurssille stipendin turvin, aivan kuten minäkin. Monille muille tämä on kuitenkin ainutkertainen mahdollisuus päästä näkemään maailmaa, koska muuten rahat eivät riitä matkusteluun. Olen useaan otteeseen tuntenut itseni niin tyhmäksi, kun en ole tajunnut, kuinka etuoikeutettua elämäni on.
Tulin Saksaan mukanani yksi matkalaukullinen tavaraa. Minulla on kaikki tarpeellinen, muttei mitään ylimääräistä. Kotona olen aivan mahdoton hamstraaja ja kämppä on aina täynnä tavaraa. Tuntuu aivan uskomattomalta ajatella, että kotoa löytyy jumalaton määrä huonekaluja, kenkiä, koruja, kun täällä olen pärjännyt aivan hyvin ilman niitä kaikkia. Kuinka puhdistavaa voi oikeasti olla omistaa vain muutama paita ja kahdet eri kengät! Marittaminen on saanut täällä aivan uuden merkityksen. Ainoa tavara, mitä todella olen kaivannut aivan hirveästi, on rakas keltainen Mocca Masterini. Sitä moikkaan kyllä ensimmäisenä kotiin päästyäni.
Moikka, ihmeellisestä näkökulmasta oot sitten saanut kuulla balkanin asioista... Albaaneja (äidinkieli albania) asuu tosiaan eniten Albaniassa(albanian albaabit) ja kosovossa (kosovon albaanit). Albania ja Serbia ovat kaikkien tunnustamia omia valtioita, kun taas Kosovon on tunnustanut vain suurin osa koska Serbia näkee Kosovon olevan vain sen autonominen alue(vertaa suomi venäjän vallan alla ennen v1917), kosovolaiset on aika isänmaallisia ja TODELLAKIN haluavat oman valtion ja pitävätkin kosovoa omana valtionaan (kuten monet muutkin). Liekö joku serbi sulle väittänyt näin puollustellakseen Kosovossa tekemiään etnisiä puhdistuksia ja miljoonan ihmisen karkottamista kotoaan? Suosittelen lukemaan ihan wikipedia-artikkelin "kosovon sota".
VastaaPoistaSulla on kiva blogi, pisti vaan silmään kun olit kirjottanut hassusti mun näkökulmasta kun läheinen on Kosovolainen. (Ps kirjoitan puhelimella joten anteeksi virheet)
Moikka! Kiitos kommentista! En todellakaan ole mikään Balkanin-asioiden asiantuntija ja tämä on kyllä sellainen aihe, mistä haluaisin lukea lisää. Tähän tekstiin kirjoittelin vain sellaisia ajatuksia, joita kuulin kurssin muilta osallistujilta. Ja tosiaan tämä Kosovon itsenäisyyteen liittyvä kommentti tuli erään kosovolaisen tytön suusta. Ymmärsin, että hän olisi toivonut Kosovon liittämistä Albaniaan.
Poista