Puškinin ja Dostojevskin kaupungissa

Vietimme kesäkuussa toisen puoliskoni kanssa viisi päivää Pietarissa. Eihän siitä kauaa olekaan, kun kävin Riiassa, ja kirjoitin siitäkin blogiin (tässä linkki). Nyt olen kyllä matkustanut ihan urakalla ja näyttää vaarallisesti siltä, että blogista on tulossa todellinen matkablogi! No, kesän jälkeen ei ainakaan hetkeen ole luvassa uusia matkoja.

Päädyimme valitsemaan matkakohteeksi Pietarin, koska halusimme välttää lentämistä. Allegro-juna oli tosi helppo ja kiva tapa matkustaa. Se lähti ihan kodin vierestä, mikä tietenkin johti siihen, että juostiin paikalle ihan viime hetkellä :D Olen ollut Venäjällä kolmesti, kerran lapsena ja viimeksi pari vuotta sitten Kazanin kaupungissa. Kazanissa juuri kukaan ei osannut englantia, mikä toi vähän jännitystä myös tähän Pietarin-reissuun. Mutta kuten luvattiin, Pietari on kansainvälinen ja hyvin eurooppalaistyylinen kaupunki, jossa englannilla pärjää ihan hyvin. Matkan aikana leimahti kuitenkin jälleen kipinä venäjän kielen opiskeluun. Olisihan siitä hyötyä, jos osaisi sanoa muutakin kuin "terve" ja "kiitos". Pietarissa ihmiset ovat kohteliaita ja avuliaita, mutta erittäin ujoja puhumaan englantia.

Pietari on Pietari Suuren 1700-luvun alussa perustama kaupunki, joka on täynnä toinen toistaan upeampia palatseja ja kirkkoja. Omasta mielestäni upein kirkko oli aivan ehdottomasti Pyhän Nikolaoksen katedraali hieman kauempana keskustasta. Pietarissa viitsii jopa käydä katsomassa kirkkoja sisältä - Kazanissa naisten piti pukea kirkkoon sekä pitkä hame että hiukset peittävä huivi, kun taas Pietarissa sisään sai mennä ihan omana itsenään.

Upein kirkko oli ehdottamasti Pyhän Nikolaoksen katedraali ydinkeskustan ulkopuolella.

Kiersimme jonkun verran "pakollisia" nähtävyyksiä. Eremitaasi oli upea, mutta myös aivan täynnä aasialaisia turisteja.

Kauniit kanaalit halkovat keskustaa.

Vanhoissa rakennuksissa oli toinen toistaan upeampia yksityiskohtia.

Pietarin kaupunkia halkoo Neva-joki ja useita kanavia. Jokimaisemat ja vanhat rakennukset ovat upeita. Pietarista tekee kiehtovan se ristiriita, kun poikkeaa upeilta pääkaduilta sivukujille tai rakennusten sisäpihoille, joissa odottavat päällystämättömät tiet, lautakasat ja graffitit. Huomasimme pian, että opaskirjat ja julkisivut kertoivat ihan eri tarinaa kuin hämyiset kadut ja hipsteriravintolat. Parhaimmillaan Pietari esitteli Heinätorin alueella tyylikkäitä pitsa- ja burgerpaikkoja pienpanimo-oluineen ja industrial-sisustuksineen. Pahimmillaan Pietari oli liikenteen melua, ruuhkaa ja turistimassoissa jonottelua. Menimme aluksi kiltisti matkaoppaaseen merkittyihin tärkeisiin paikkoihin, mutta kyllä mielenkiintoisimmat jutut löytyivät ihan muualta kuin Eremitaasista ja Pietari-Paavalin linnoitukselta.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Viisi päivää Pietarissa takana! Miten erilainen maailma odottaakaan muutaman tunnin junamatkan päässä. Mukaan tarttui entistäkin suurempi kiinnostus Venäjän kulttuuriin, kasa kuvia kameraan sekä mahdollisesti jotain elävää: ainakin hotellihuoneesta löytyi eilen aamulla hyvän kokoinen torakka 😂 jos jotain saisin muistoista jättää pois, jättäisin sen torakan ja sivukadulla ruokailleet rotat. Pietari on pääkatuineen ja palatseineen todella mahtipontinen ja pramea kaupunki. Kuitenkin usein heti sisäpihalta tai nurkan takaa löytyy hilseileviä seiniä ja päällystämättömiä katuja. Itseäni kiinnostaa juuri tällainen rosoisuus, ja Helsingin Kalliota muistuttavia hipsteripaikkoja ja vaihtoehtokulttuuria löytyikin paljon.

Henkilön Pikseleitä ja Psykologiaa (@pikseleitajapsykologiaa) jakama julkaisu Kesä 16, 2019 kello 3.55 PDT

Prameiden palatsien takaa löytyi karuja maisemia ja hipsteripaikkoja.

Sitten vähän rahallisia faktoja: Pietariin pääsee erittäin kätevästi VR:n Allegro-junalla. Matka kesti Tikkurilasta vähän päälle kolme tuntia ja maksoi noin 30 euroa suuntaansa. Tähän päälle tuli vielä kertaviisumi, joka maksaa noin 60-100 euroa riippuen siitä, miten sen itselleen hankkii. Hotelli (joka ei ollut halvin mahdollinen, koska haluttiin joku kiva paikka) maksoi pari sataa per nenä neljältä yöltä. Paikan päällä Pietarissa käytimme molemmat vähän päälle sata euroa kaikkiin museoihin, ruokiin ja liikkumisiin. Pietari onkin todella edullinen kaupunki suomalaisen turistin näkökulmasta. Kaikki hinnat ovat noin kolmasosasta puoleen Suomen hinnoista.

Venäjä on maa täynnä nähtävää historian ja kulttuurin ystäville. Minä rakastan palatseja ja museoita ja viihdyinkin Pietarissa erittäin hyvin! Moni museo jäi vielä näkemättä, toisella kerralla haluaisin päästä ainakin Venäläiseen museoon ja Etnografiseen museoon. Tällä kertaa keskityttiin kirjallisuuteen ja Eremitaasin lisäksi vierailtiin niin Puškinin kuin Dostojevskin kotimuseoissa. Etenkin kansallisrunoilija Puškinin museo antoi jälleen hyvän muistutuksen siitä, miten fakta ja tunteet sekoittuvat usein helposti keskenään, kun puhutaan historiasta: Venäjällä Puškin on todella nostettu jalustalle täydellisen yli-ihmisen asemaan. Hänestä kerrottu sankaritarina nosti hymyn huulille tahattomalla komiikallaan.

Olen aina ajatellut, että Pohjoismaat muistuttavat kulttuuriltaan paljon toisiaan. Olen käynyt useita kertoja Tukholmassa, jossa olo tuntuu aina kotoisalta. Sama kotoinen olo valtasi minut kuitenkin myös Pietarissa. Jos Tukholmaa voisi verrata Helsinkiin, Pietari muistuttaa elävästi kotiseutuani Pohjois-Savoa: ihmiset olivat pidättyväisiä ja omissa porukoissaan viihtyviä, mutta toisaalta hyvin uteliaita. Meitä tuijotettiin avoimesti niin kadulla kuin ravintoloissa - ilmeisesti ulkonäkömme paljasti meidät ulkomaalaisiksi. Kanssakäyminen tehtiin naama peruslukemilla, hymyt säästettiin kavereille ja puolisoille. Pietarilaisista syntyi kuva ylpeinä mutta samalla kohteliaina ja kiinnostuneina.

Kokonaisuudessaan Pietari antoi hyvän kuvan itsestään. Kaupunki on niin iso, että paljon jäi vielä näkemättä. Saimme kuitenkin hyvän vilauksen siitä underground-kulttuurista, jota ei matkaoppaissa osata mainita. Aion mennä uudelleen Pietariin ja ottaa vielä paremmin selvää! :)

Julkinen liikenne oli Pietarissa toimiva ja selkeä. Testasimme niin ratikan, bussin kuin metronkin.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Pietarin-reissu on nyt puolessa välissä. Yllättävän hyvin ollaan selvitty ilman venäjän kielen ja kyrillisten aakkosten tuntemista. Jotain on tarttunut mukaankin, kuten että kuinka nimeni kirjoitetaan venäjäksi kahvimukiin 😄 Vaikka kaupunki on valtava, se on selkeä ja helppokulkuinen. Olen muutenkin yllättynyt siitä, kuinka paljon kulttuuri muistuttaa Suomea. Ehkä se johtuu siitä, että Pietari on hyvin eurooppalaistyylinen ja moderni kaupunki. Vielä on pari päivää aikaa tutustua paikkaan lisää ja lista kiinnostavista paikoista on pitkä! . . . #kahvi #instamatka #matkalla #pietari

Henkilön Pikseleitä ja Psykologiaa (@pikseleitajapsykologiaa) jakama julkaisu Kesä 13, 2019 kello 10.35 PDT

Kymmenen kuukauden opit

Työni kahdella ammattikoululla päättyi juuri hetki sitten. Syksyllä aloitan uuden lukuvuoden lukion ja nuorten peruspalvelujen psykologina.

Lukuvuosi ammattikoululla hujahti ohi nopeasti. Pidin työstä kovasti, mutta kymmeneen kuukauteen mahtui luonnollisesti niin iloja kuin suruja. En ollut aiemmin tehnyt töitä yksin vaan aina työparin kanssa. En myöskään ollut työskennellyt koulussa, enkä nuorten kanssa. Koen oppineeni paljon niin psykologin työstä kuin itsestäni ihmisenä. Niin kuin aina, haluan jakaa kokemukseni myös täällä! :)

Kirjoitin aiemmin helmikuussa työstäni ammattikoulun psykologina. Silloin kerroin työstä tarkemmin ja konkreettisemmin, mutta nyt haluaisin pohtia työtä yleisemmällä tasolla. Aiempi teksti, "Työstä ja ammatista", löytyy täältä.

Mitä siis olen oppinut?

1. Ei ole yhtä oikeaa tapaa auttaa

Totta puhuen en uskaltanut odottaa ammattikoulun psykologin työltä mitään. Hain kyseistä työtä, koska en viihtynyt edellisessä työpaikassani perheneuvolassa. Koin ilmapiirin todella ahdistavaksi ja voin huonosti. Hain koulupsykologiksi siksi, että toiveenani oli saada työskennellä yksin. Perheneuvolassa oli työyhteisö ja paljon muita psykologeja, mutta koin jääväni yksin. Työyhteisön koin enemmän kuormittavana kuin tukea antavana. Ajattelin, että koulussa saisin olla rauhassa. Koska muita psykologeja ei olisi, ei kukaan myöskään olisi kyseenalaistamassa tapaani olla ja tehdä työtä.

Tässä suhteessa sain mitä halusin: olin ainoa koulupsykologi kahdella koululla. Määrittelin oman työtapani ja asiakasmääräni. Päätin itse, miten käsittelin asioita opiskelijoiden kanssa. Tämä toi minulle paljon itsevarmuutta. Tajusin, että asioita voi tehdä monella tavalla, ja jokainen niistä tavoista voi olla yhtä oikein. Tärkein oppini tässä asiassa on ollut, ettei ole yhtä oikeaa tapaa auttaa. Autan parhaiten, kun olen oma itseni ja sanon ja teen asioita, joihin itse uskon.

Pääsin työskentelemään yksin ja huomasin, että se on vahvuuteni: toimin parhaiten silloin, kun en voi jättää asioita kenenkään muun hoidettavaksi. Minulla on selkeä käsitys siitä, miten haluan työskennellä, kun minun ei tarvitse miettiä, mitä muut psykologit siitä ajattelisivat. Toisaalta huomasin ilokseni, etten ole ollutkaan niin yksin, kuin etukäteen ajattelin: tapasimme muiden koulupsykologien kanssa säännöllisesti ja kokeneemmat kollegat olivat aina puhelinsoiton päässä. Myös esimieheni on ollut minun puolellani, luottanut minuun ja ottanut asioista tarvittaessa selvää. Haluan jakaa tämän kaikille nuorille psykologeille, jotka epäröivät hakeutua koulupsykologiksi yksinäisyyden pelossa: työyhteisö voi olla hyvä ja tiivis, vaikkeivat ihmiset työskentelisi fyysisesti samassa paikassa.

2. Nuoruus on ihanaa ja vaikeaa - kuten nuoretkin

Aiemmin työskentelin lasten kanssa ja pidin siitä todella paljon. Nyt olen työskennellyt nuorten kanssa ja rakastan tätä! Nuoruus on hieno vaihe elämässä, koska silloin on jonkin verran elämää takana mutta vielä enemmän edessä. Silloin jokainen voi itse miettiä, millainen ihminen haluaa olla. Usein valinnat myös ahdistavat.

Koin itse nuoruuden tosi vaikeaksi elämänvaiheeksi ja olin eksyksissä. En tiennyt, että koulusta voisi saada apua, eikä sitä tietysti silloin olisi saanutkaan, koska koulupsykologeja ei vielä silloin kouluissa juuri näkynyt. Oma kokemukseni on vaikuttanut siihen, että haluan auttaa nuoria. On ihan mielettömän hienoa saada olla se ihminen, jolle nuoret kertovat arjesta, parisuhteista, koulusta, iloista ja huolista. Tuntuu tosi hyvältä nähdä ja kuulla, että on voinut olla avuksi. 

Lasten kanssa saa todella töpätä pahasti, etteivät he pidä työntekijästään. Perheneuvolassa oli mukavaa olla aina suosittu ja toivottu leikki- ja keskustelukaveri. Ammattikoulussa olen saanut paljon hyvää palautetta, mutta lisäksi kyllä huonoakin. Olen saanut kuulla, että olen liian nuori, että en oikeasti välitä vaan teen työtä vain rahan takia, että en ole aito vaan sanon asioita, jotka on minulle opetettu. Kun oikeasti yrittää auttaa, tällainen tuntuu todella pahalta ja muutamaan otteeseen on päässyt itkukin. Onneksi on ihania työkavereita, joiden kanssa voi jakaa kokemuksia ja purkaa omaa hankalaa oloa. Tässä työssä on todella saanut kohdata oman rajallisuutensa ja hyväksyä, että aina en osaa auttaa, aina nuori ei ole valmis ottamaan apua vastaan ja joskus toinen vain haluaa purkaa pahan olonsa minuun. Hieman samaa aihetta käsittelin tekstissä Väritön, hajuton ja mauton (eli psykologi).

Olen myös oppinut, että kestän enemmän, kuin olisin arvannut. Esimerkiksi aiemmin luulin, etten ikinä olisi voinut työskennellä traumatisoituneiden ihmisten kanssa. Tässä työssä olen päässyt avaamaan moniakin traumoja perheväkivallasta sotamuistoihin. Olen nähnyt paniikkikohtauksia, itkua ja raivoa. Olen toiminut kriisityöntekijänä. Välillä ahdistaa, mutta toisaalta olen alkanut luottaa siihen, että kaikesta selviää. Olen oppinut, että osaan reagoida vaikeisiinkin asioihin aika hyvin. Osaan sanoa paljon järkeviä asioita ja vähän tyhmiä.

3. Koulu on monipuolinen työpaikka

Koulu on siitä mielenkiintoinen ympäristö, että kaikki ihmiset käyvät koulua. Psykologin työn kannalta koulu onkin erittäin monipuolinen työpaikka. Etenkin ammattikoulussa on kaiken ikäisiä ja vaikka minkälaisia ihmisiä. Suurin osa opiskelijoista ei tule suoraan peruskoulusta. Olen päässyt työskentelemään muun muassa suoraan peruskoulusta tulleiden, perheellisten kolmekymppisten, keski-ikäisten alanvaihtajien ja maahanmuuttajien kanssa. Opiskelijoilla on hyvin erilaisia taustoja, maailmankatsomuksia ja haasteita. Se tekee työstä erittäin mielenkiintoista ja toisaalta erittäin vaativaa. Koulupsykologin työssä onkin välillä raastavaa kohdata se vaatimus, että kaikesta pitäisi tietää kaikki: pitäisi tunnistaa mitä erilaisimpia mielenterveysongelmia, osata tarjota niihin kaikkiin apua, toisaalta tuntea kaikki lähiseudun kuntien tarjoamat erikoissairaanhoidon palvelut ja ohjata osa opiskelijoista sinne. 

Koen, että koulupsykologin työ on todella aliarvostettua sen vaativuuteen verrattuna. Koulutusta pitäisi olla tarjolla paljon enemmän. Valitettavasti olen kuullut useaan otteeseen sanottavan, että tällaista perustason työtä pitää pystyä tekemään psykologin peruskoulutuksella. Ei viiden vuoden koulutuksessa kuitenkaan ehditä kaikkea opettaa. Jotkut ilmiöt liittyvät vain tiettyihin asiakasryhmiin tai tiettyyn aikaan. Olen hankkinut itselleni lisätietoa muun muassa kehonkuvasta ja huumeidenkäytöstä keskustelemiseen.

Kokonaisuudessaan olen todella pitänyt ammattikoulussa työskentelemisestä. Olisin mielelläni jatkanut, mutta tällä kertaa minut siirretään lukiolle ja nuorten peruspalveluihin. Mielenkiinnolla odotan uusia haasteita!

Väritön, hajuton ja mauton (eli psykologi)

Olen viime aikoina tullut pohtineeksi paljon ammatillista identiteettiäni. Päällimmäisin kysymys lienee ollut "millainen psykologi minä olen". Toisekseen olen pohtinut useissa tilanteissa "olenko psykologi myös vapaa-ajalla".

Olen kokenut sopivani hyvin amispsykologiksi. Koen luonteeni sopivan hyvin tähän ympäristöön, sillä olen rento, maanläheinen ja käytännöllinen ihminen. En hätkähdä ihan pienistä, sillä elämässä on tullut vastaan kaikenlaista. Koen tässä työssä olevani oma itseni. Toisaalta olen ensimmäistä kertaa todella ymmärtänyt, että henkilökohtainen identiteettini on erilainen kuin psykologin identiteettini. Olen työssä harkitsevampi, kuuntelevampi ja miellyttävämpi. Vapaa-ajalla en juurikaan jaksa small talkia tai tuntemattomiin ihmisiin tutustumista: tämä työ vaatii jatkuvaa sosiaalisuutta, ja vapaa-ajalla haluan olla paljon yksin tai vain läheisimpien ystävieni kanssa. Halua uusiin ihmisiin tutustumiseen tai minkäänlaiseen minglailuun ei ole.

Nykyisessä työssä olen tullut useaan yllätetyksi henkilökohtaisilla kysymyksillä: missä asut, mitä harrastat, onko sinulla poikaystävää, onko sinulla ollut mielenterveysongelmia... Huomaan usein meneväni helposti lukkoon, jos en ole ehtinyt etukäteen miettiä, mitä kaikkea olen valmis itsestäni jakamaan. Osittain tiedostan, että olen ihmisenä varsin varautunut ja introvertti. Osittain uskon tämän liittyvän myös siihen, että auttamistyössä on ihan pakko pitää vähän välimatkaa. En halua ohjata asiakkaan ajattelua tai tuntemista omilla asenteillani. Psykologin kanssa puhumisen ei ole tarkoitus olla kaverillista jutustelua, kuulumisten vaihtamista tai kokemusten jakamista. Psykologin pitää tarjota erilaista keskustelua, sellaista, jossa ihminen oppii jotain itsestään eikä työntekijästään. Tavallista arkipäivän jutustelua voi harrastaa kenen kanssa tahansa, enkä näe mitään syytä tarjota sellaista. Kerron hyvin harvoin omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, enkä pyri korjaamaan asiakkaiden arvomaailmaa tai moraalikäsityksiä, vaikka ne olisivat erilaisia kuin minun. Niin kuin eräs kaverini sanoi, psykologin pitää osata työssä päästää irti omista asenteistaan sen verran, että hän on "väritön, hajuton ja mauton".

Välillä saan etenkin nuorilta kritiikkiä tästä asiasta. Minulta on vaadittu, että olisin aidompi ja puhuisin niin kuin kaverille puhutaan. Minulta on vaadittu, että ottaisin yhteyttä myös vapaa-ajalla ja että tapaisin nuoria heidän omissa kodeissaan. Jotkut nuoret ovat yllättyneet tiedosta, että minulla on erikseen työpuhelin, eivätkä he saa tietoonsa henkilökohtaista puhelinnumeroani. Koska haluan tehdä työtä ihmisten kanssa ja auttaa, kielteinen palaute satuttaa. Muutaman kerran jälkeen olen kuitenkin oppinut käsittelemään asiaa. Olen tullut siihen tulokseen, että välitän aidosti näistä nuorista. Olen heistä ylpeä, jos he pääsevät eteenpäin, ja huolissani, jos asiat eivät suju. Työaikana näen vaivaa, että he saisivat tarvitsemaansa apua. En voi kuitenkaan 24/7 elää toisten elämässä ja toisten tunteissa, vaan tarvitsen aikaa omalle elämälleni. Olen itsekin vielä nuori ja etsin omaa identiteettiäni ja paikkaani maailmassa. Molemmat katoavat helposti, jos niille ei anna tarpeeksi tilaa. 

Joinakin viikkoina olen ihmetellyt, miksi minulla on mieliala niin matalalla. Silloin olen tajunnut, että olen tavannut paljon masennuksesta kärsiviä opiskelijoita. Vaikka olen "ammattiauttaja", olen silti ihminen, ja tämä työ on henkisesti kuormittavaa. Samalla tavalla kuin muita saattavat kuormittaa läheisten huolet ja ongelmat, minua kuormittavat joka päivä asiakkaiden vaikeat tarinat ja vaikeat tunteet. Niinpä joudun todella kiinnittämään huomiota vapaa-aikaani, jotta se on tarpeeksi palauttavaa ja rentouttavaa. Joskus vapaa-ajalla saatan miettiä asiakkaitteni ongelmia, vaikka pyrinkin välttämään sitä. Toisaalta olen huomannut, että vapaa-ajalla kaipaan ympärilleni hyvin tasapainoisia ihmisiä ja rauhoittavia asioita: kun töissä joutuu usein olemaan huolissaan, vapaalla haluaisi vain ottaa rennosti. En esimerkiksi jaksa katsoa dokumentteja sodasta tai tv-sarjoja syrjäytyneistä nuorista, kun samat asiat pyörivät mielessäni joka päivä töissä. En myöskään halua lukea ammattikirjallisuutta kotona. Vapaa-ajalla en halua olla psykologi. En halua olla ihminen, joka ymmärtää ja ymmärtää, kuuntelee ja kuuntelee. Vapaa-ajalla haluan olla tavallinen ihminen, joka kiukuttelee kun on nälkä, joka laukoo kärkkäitä kommentteja, joka nauraa liian kovaa ja väärään aikaan, joka puhuu vahingossa kaikkien päälle ja jota jännittää, kun pitää jonottaa kaupassa.

Elämän tärkein matka

Palasin juuri eilen illalla ulkomaanmatkalta, jonka tein ensimmäistä kertaa yksin. Vietin neljä päivää Latvian Riiassa vain itseni ja tuntemattomien hostellivieraiden kanssa.

Yksin matkustaminen taitaa olla yleisempää kuin olin ennen matkaani luullut. Minulle se ei todellakaan ollut mikään itsestäänselvä valinta: olen ihminen, joka pelkää jopa Vantaan sisäisessä bussissa eksyvänsä. En ikinä tajua ilmansuuntia. Hävitän tavaroitani sitä mukaa kuin löydän aiemmin hävinneitä. Meinaan kompastua jokaiseen vastaan tulevaan portaaseen. Ei siis voinut ottaa annettuna, että ylipäätään selviäisin Riian-reissusta hengissä. Mutta niinpä vaan selvisin!

Latvialaisnainen odottamassa junaa Kemerin asemalla.

Mikä sitten sai minut lähtemään reissuun yksin? Minulla on kyllä paljon tuttuja, jotka tykkäävät matkustella. Suurin syy olikin ehkä itseni voittaminen. Kirjoitin viime viikolla instagramiin poteneeni viime aikoina epämääräistä tyytymättömyyttä. Minusta tuntui, etten ole kellekään tärkeä. Syytin puolisoani siitä, ettei hän ole tarpeeksi kiinnostunut minusta. Mitkään vakuuttelut eivät riittäneet minulle. Yritin saada puolisoni vakuuttamaan, kuinka ihana ja tärkeä olen, jotta uskoisin siihen itsekin. Kun tajusin tämän, olin tosi pettynyt itseeni: en voi määritellä itseäni ja arvoani toisten ihmisten kautta. Minun on osattava itse viihtyä omassa seurassani, rakastettava ja arvostettava itseäni. Jotenkin itselleni vain on helpompaa jättää se muiden vastuulle. Tajusin jopa matkustaneeni aina toisten kanssa siksi, että ajattelin vain jaettujen muistojen olevan arvokkaita: jos joku ei olisi kokenut samoja asioita kanssani, kokemukset eivät olisi niin tärkeitä. Ihan naurettavaa!

Miltä siis tuntui neljä päivää omien ajatusteni, tunteideni ja vitsieni kanssa? Suoraan sanottuna aivan todella vapauttavalta. Etukäteen pelkäsin tulevani yksinäiseksi, mutta vielä mitä. Oli aivan ihanaa, kun ei tarvinnut miettiä, mitä paikkoja matkakumppani haluaisi nähdä tai jaksaako hän vielä kävellä. Kun minulla oli nälkä, menin syömään. Kun näin kivan puiston, menin sinne istumaan. Minulla oli mukavia keskusteluja niin oman pääni sisällä kuin toisten hostellivieraiden kanssa. Lähdinpä jopa päiväretkelle heidän kanssaan. Minä, joka olen aina hirveän varautunut ja epäsosiaalinen. Sain kyllä eräältä italialaismieheltä kommenttia siitä, että vaikutin aluksi ujolta ja kylmältä, mutta siltä tulen varmasti aina vaikuttamaan, jos italialaisiin vertaa :D

Riika on mielenkiintoinen sekoitus uutta ja vanhaa, hienoa ja kauheaa.

Talo Agenskalns-nimisessä kaupunginosassa, joka oli henkilökohtainen suosikkini.

Riika ja koko Latvia on ihan mieletön paikka, johon jokaisen suomalaisen pitäisi tutustua. Majoituin kolme yötä vanhassakaupungissa Naughty Squirrel -hostellissa, joka osoittautui nappivalinnaksi. Vanhakaupunki oli hyvin samanlainen kuin muutkin näkemäni eurooppalaiset vanhat kaupungit. Kauempaa löytyi hurjasti jugend-rakennuksia. Lempipaikkani olivat silti Agenskalns ja Kippsala Daugava-joen toisella puolella: päällystämättömiä hiekkateitä, hulppeita design-taloja, villiintyneitä puutarhoja ja hylättyjä hirsirakennuksia... Molemmat paikat olivat kuin unesta. Latvia on todella mielenkiintoinen yhdistelmä uutta ja vanhaa, designia ja röttelöä, Neuvostoliittoa ja Eurooppaa. Tällä kertaa ehdin tutustua maahan vain vilaukselta, ja aion todellakin mennä uudelleen.

On aina mielenkiintoista tutustua uuteen maahan ja kulttuuriin. Tällä matkalla tärkeimmät asiat opin kuitenkin itsestäni. Koko reissu antoi kipeästi kaipaamani muistutuksen: minä pystyn ihan mihin vain haluan. Voin luottaa siihen, että teen järkeviä päätöksiä. Voin luottaa siihen, että minulla on mukavaa itseni kanssa.  Minun ei tarvitse koko ajan kokea epävarmuutta ja suunnitella asioita loppuun saakka, vaan voin välillä ottaa rennosti. Ja reissun tärkein oppi: olen hyvä tyyppi, vaikka joku ei olisi koko ajan kertomassa sitä minulle. 

Tehtiin porukalla päiväretki Kemerin kansallispuistoon.

Kolme vuotta takana, loppuelämä edessä

Viime viikolla päättyi elämäni yksi tärkeimmistä jaksoista, kun kolme vuotta Kelan antamaa psykoterapia-tukea tuli täyteen. Kolmen vuoden ajan kävin joka viikko 45 minuutin psykoterapiaistunnolla. Kela korvasi noin 80 euron käynnistä lähes 60 euroa. Muutoin minulla ei olisi ollut psykoterapiaan varaa.

Päädyin psykoterapiaan, kun kolmantena opiskeluvuonna romahdin henkisesti. Kaikki alkoi siitä, kun tein kandintutkielmaani. Se, mitä nyt kuvailisin kolmenkymmenen sivun kevyeksi esseeksi, tuntui silloin elämän ja kuoleman asialta. Uuvutin itseni täysin kirjoittamisen parissa. Ei se itse työ minua uuvuttanut, vaan valtava stressi ja riittämättömyyden tunne. Pelkäsin, että yliopistossa viimein huomattaisiin, että olin liian tyhmä sinne. Pelkäsin ihan oikeasti, että minut potkittaisiin ulos, koska olin mielestäni niin huono. Olin niin ahdistunut, etten kestänyt enää. Ensin sain paniikkikohtauksia, sitten turruin ja menetin lähes kaikki tunteeni. Olin niin masentunut, etten uskonut koskaan selviäväni.

Opiskeluaikana kävin puolitoista vuotta psykoterapiassa. Keskityimme itsemyötätunnon ja armollisuuden opetteluun. Hiljalleen itseviha alkoi helpottaa ja halusin viimein tutustua itseeni. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pohdin, millaisista asioista nautin ja mikä oli minulle tärkeää. Ennen psykoterapiaa käytin kaiken tarmoni sen miettimiseen, miltä elämäni näyttää muiden silmissä ja riitänkö muille. Lopulta ymmärsin, että suurin haasteeni on riittää itselleni.

Noin kaksi vuotta sitten muutin pääkaupunkiseudulle ensin loppuharjoitteluun, sitten töihin. Jatkoin psykoterapiaa uuden psykoterapeutin kanssa. Kuten arvata saattaa, molemmat psykoterapeuttini olivat peruskoulutukseltaan psykologeja. Psykoterapeutti voi olla myös esimerkiksi sosiaalityöntekijä, sairaanhoitaja tai lääkäri. Toisen psykoterapeutin kanssa keskityimme paljon tunteisiin. Minun on todella vaikea tunnistaa omia tunteitani, koska tukahdutan niitä todella tehokkaasti. Olen pienestä asti ollut temperamenttinen, mutta pikku hiljaa olen oppinut pelkäämään omia voimakkaita reaktioitani. Ympäristöstäkään ei ollut apua, sillä luonnollisesti vihanpuuskista ja liian kovaa nauramisesta sai useimmiten vain toruja. Opin ajattelemaan, että tunteeni ovat vääränlaisia, eikä niitä kannata kokea tai näyttää muille. Lopulta se johtikin siihen, etten enää tiennyt yhtään, mitä tunsin, vaan sisälläni oli valtava tyhjyys.

Nyt kolmen vuoden psykoterapia on päättynyt. Päällimmäisenä tunteena on helpotus ja kiitollisuus. Kun katson kolme vuotta taaksepäin, on suoranainen ihme, että olen nyt tässä. Niin syvissä vesissä liikuin silloin. Toinen terapeuttini sanoi, että usein ihmiset ovat pettyneitä siihen, mitä terapia antaa: se ei tarjoa valmiita vastauksia, vaan ennemminkin lisää kysymyksiä pohdittavaksi. Minä olen terapiasta pelkästään kiitollinen. Pääsin pidemmälle kuin olisin osannut edes ajatella. Olen minä itsekin tehnyt ihan hurjasti töitä paranemiseni eteen, mutta en olisi pystynyt siihen ilman tukea.

Sain apua silloin kun tarvitsin. Ilman psykoterapiaa en olisi pystynyt jatkamaan opintoja, enkä olisi pystynyt menemään töihin. Nykyinen työni psykologina on henkisesti niin raskas, etten jaksaisi sitä ilman, että olen saanut apua omien tunteideni ja ajatusteni työstämiseen. Vaikka kolme vuotta ehkä kuulostaa pitkältä ajalta, paljon jäi vielä kesken. On vielä monia asioita, jotka mietityttävät, mutta onneksi niitä voi selvittää ilman psykoterapiaakin. Olen päässyt "henkisen kasvamisen" makuun, enkä ole vielä oppinut kaikkea! Olen kuitenkin oppinut pitämään itsestäni ja luottamaan siihen, että osaan pitää huolta itsestäni ja pärjään elämässä. Samaan aikaan olen oppinut, että voin myös luottaa läheisteni tukeen. Salasin psykoterapiani aika kauan, mutta jossain vaiheessa koin vain helpompana olla rehellinen. En häpeä sitä, että olin psykoterapiassa. Kenenkään ei pitäisi. Paljon huonompi asia on se, että voi huonosti, eikä tee mitään auttaakseen itseään. Olen ylpeä siitä, että hakeuduin opiskelijaterveydenhuoltoon ja pyysin apua. Muuten en olisi nyt tässä.

Toivottavasti tarinani kannustaa muitakin hakemaan itselleen tukea, jos sitä tarvitsee. Kerron mielelläni aiheesta lisääkin, jos se ihmisiä kiinnostaa. Aihe on aika henkilökohtainen, enkä kuitenkaan ole psykoterapiasta ihan hirveästi puhunut, vaikken sitä myöskään salaile. Vastaan tosi mielellään kysymyksiin, jos sellaisia haluaa esittää :)

Sisäinen puhe - mitä se on?

"Be nice to yourself. It's hard to be happy  

when someone is mean to you all the time."

Olen jo parissa tekstissä pohtinut liiallista vaativuutta, perfektionismia ja negatiivista sisäistä puhetta. Nyt ajattelin pohtia vähän tarkemmin, mitä se negatiivinen sisäinen puhe oikein on.

Me kaikki puhumme itsellemme mielessämme. Ehkä jotkut (kuten minä) puhuvat itselleen myös ääneen. Oletko koskaan kiinnittänyt tarkempaa huomiota siihen, miten kommentoit omaa tekemistäsi? Tehdään ajatusleikki, joka voi auttaa sinua saamaan kiinni sisäisestä puheestasi. 

Kuvitellaan tilanne, jossa olet laittamassa ruokaa. Tarvitset siihen kananmunia. Otat kananmunapaketin rivakasti pöydältä - ja se lipsahtaa vahingossa lattialle. Useampi kananmuna rikkoutuu. 

Mieti hetki, mitä sanot mielessäsi itsellesi. Keksi vuorosanat mielessäsi tai kirjoita ne ylös.

En nyt aio valehdella: minulle tulee ensimmäisenä mieleen kirosana. Vuorosanani menisivät suurin piirtein näin: "V*ttu! Miksi tiputin kananmunat? Kuka voi olla näin s*atanan tyhmä! Millainen ihminen ei osaa edes olla rikkomatta kananmunia?"

       Yleensä tällaisen ensireaktion jälkeen alan tyynnytellä itseäni: "Oho, kävipä köpelösti. Näin olisi voinut käydä kelle tahansa. No, onneksi kaikki munat eivät hajonneet. Ja voinhan minä nyt käyttää nämä, jotka vähän halkesivat. Ei hätää!"

       Kuulostavatko tällaiset puheet tutulta?

Seuraava taulukko on kirjasta Omannäköinen elämä (Herlevi, M. ja Ståhlberg, L., 2017). Taulukko perustuu Edmund J. Bournen (2000) luokitteluun negatiivisesta sisäisestä puheesta. Tunnistatko mitään itsessäsi - oletko kriitikko, täydellisyydentavoittelija, huolestuja tai uhri? Eräs tuttuni tunnisti itsessään ihan jokaisen, eli sekin on ihan mahdollista :D Itselleni eniten kolahtaa "kriitikko", koska olen pahin itseni arvostelija.

En usko, että kovin pian saan muutettua kielteistä ensireaktiotani epäonnistumisiin. Se on ja pysyy ainakin vielä toiset 26 vuotta. Mutta kovasti harjoittelemalla olen oppinut myös toisenlaisen, myönteisen, reaktion. Aiemmin en osannut ajatella mitään muuta kuin itseni huonoutta. Jäin sättimään itseäni ja olin pettynyt ja vihainen tuntikausia, ehkä jopa loppupäivän. Puhuin itselleni niin kuin kiusaaja puhuu kiusatulle: painoin alas ja sain itseni uskomaan, etten ole minkään arvoinen, vaan onneton luuseri. Olenkin onnellinen siitä, että harjoittelemisen myötä olen oppinut myös tuota jälkimmäistä lempeää puhetta.

Itsensä kannustaminen auttaa huomattavasti enemmän selviämään hankalista tilanteista kuin itseruoskinta. Periaatteeni on, että yritän olla itselleni yhtä lempeä ja mukava kuin kavereilleni, mutta kyllä se vain on huomattavasti vaikeampaa olla myötätuntoinen itseään kohtaan! Myönteinen sisäinen puhe vaatiikin harjoittelua, mutta alkaa pian tuottaa hyvinvointia. Sitä kannattaa treenata usein, sillä myönteisyys ei tule itsestään, ihan kuten eivät muutkaan tulokset.

Olen tuonut blogin ja Instagramin teksteissä esiin näitä asioita, jotka vaikuttavat henkiseen hyvinvointiin. Olen saanut useita viestejä ja kommentteja, että ihmiset tunnistavat itsessään esimerkiksi itsensä piiskaamista, liiallista tunnollisuutta ja uupumusta. Samalla useat ovat kysyneet, kuinka asiasta pääsee eteenpäin ja kuinka omaa oloa voi helpottaa. Vastaus ei todellakaan ole yksiselitteinen. Uskon, että jokainen voi löytää oman tapansa kehittyä. Tärkeintä on oma motivaatio ja usko siihen, että muutos on mahdollista. Koska se on! 

Ei ole yhtä oikeaa tapaa päästä irti suorittamisesta ja alkaa nauttia elämästä enemmän. Omassa elämässäni on toiminut parhaiten se, että olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten ajattelen ja tunnen. Olen nähnyt vaivaa sen eteen, että olen oikeasti kuunnellut itseäni: mitä juuri nyt tarvitsen, kuinka paljon jaksan, mistä saan iloa ja voimaa. Olen oppinut arvostamaan itseäni ja pitämään itsestäni. Haluan kohdella mieltäni ja kehoani kuin parasta ystävääni - rakkaudella, lempeydellä ja huumorilla. Samalla tietysti suuntaan kohti niitä tavoittteita, joita pidän tärkeinä. En yritä olla kaikessa paras, vaan haluan kehittyä niissä jutuissa, joista saan iloa. Tällä hetkellä ne ovat pääasiassa ratsastaminen, säästäminen ja psykologin työ. Muuhun ei minulla rahkeet riitä, eikä välillä riitä noihin kolmeenkaan. Elämä on kuitenkin projekti, eikä sen tarvitse olla heti valmis.

Kun sisäinen kriitikko estää onnistumasta

Olen työssäni tavannut paljon erilaisia ihmisiä. Kaikilla on ainutkertainen oma tarinansa, mutta samanlaisia piirteitäkin usein löytyy. Jo jonkin aikaa olen havainnut käynneillä yhden tietynlaisen tarinatyypin. Aluksi olin hyvin hämmentynyt, enkä tiennyt, miten voisin auttaa. Kun olin kuullut samankaltaisen tarinan usean opiskelijan suusta, päässäni alkoi raksuttaa kovasti.

Tarina kertoo opiskelijasta, jolla on vaikeuksia käydä koulua. Hänen on vaikea lähteä aamuisin kotoa, vaikka hän olisi ulkovaatteissa, käsi oven kahvalla, valmiina astumaan kynnyksen yli. Hän ei saa tehtäviä palautettua ajoissa. Koepäivinä hän usein nukkuu pommiin tai on kipeä. Rästejäkin saattaa kertyä ja kurssit jäädä kesken. Vapaa-ajan harrastuksia ei juuri ole ja kavereita hän näkee harvoin, jos sellaisia edes on.

Mieti hetki, miten sinä kuvailisit tällaista ihmistä? Mitä sanoja käyttäisit?

Ihmiset, joilla on tällainen tarina, kuvailevat itseään sanoilla laiska, saamaton, ahdistunut, epäonnistunut tai huono ihminen. He puhuvat siitä, kuinka he aiheuttavat häpeää perheelleen. Kuinka he ovat perheensä mustia lampaita. Kuinka vanhemmat rakastavat enemmän heidän sisaruksiaan, jotka pärjäävät elämässä. Kuinka heitä nolottaa taas joutua selittämään opettajalle poissaolojaan, joille ei löydy mitään selkeää syytä.

Nämä ovat ihmisiä, jotka ovat itse pettyneitä ja turhautuneita itseensä. He saattavat ajatella, etteivät ansaitse elää, koska eivät pysty elämään normaalia elämää. Häpeä ja itseinho ovat käsinkosketeltavia. Ehkä sinäkin äsken kuvailit heitä jollakin sanalla, joka kuvaa heidän epäonnistumistaan elämässä?

Tässä päästään minun mielestäni ongelman ytimeen. Kun kuuntelen näitä ihmisiä, kuulen heidän puhuvan itselleen ilkeämmin, kuin minä puhuisin pahimmalle vihamiehellenikään. He eivät todellakaan vähät välitä muiden mielipiteistä, vaan tiedostavat paremmin kuin hyvin, kuinka heihin ollaan pettyneitä. Mutta kukaan ei ole heihin yhtä pettynyt kuin he itse.

Kyse ei ole siitä, etteivätkö he haluaisi elää normaalia elämää ja olla samanlaisia kuin muutkin. Kyllä he haluaisivat käydä koulussa tai töissä. Olen tullut siihen tulokseen, että ongelma on siinä, että heidän rimansa on niin korkealla, etteivät he pysty edes aloittamaan. Tai kuten yksi nuori sitä kuvasi: "Yritän astua kynnyksen yli, mutta se kynnys tuntuu hirveän korkealta." Kun nuori on esimerkiksi viikon ajan ollut vain kotona kykenemättä tulemaan kouluun, saatan ehdottaa, että seuraavalla viikolla hän tulisi ainakin yhtenä tai kahtena päivänä. Usein nämä nuoret ovat kuitenkin päättäneet, että seuraavalla viikolla heidän pitää tulla joka päivä, tai he ovat epäonnistuneet. Aika todennäköisesti käy niin, että seuraavalla viikolla he eivät taas tule kertaakaan.

Kun vaatimustaso on liian korkea, ei ole muuta mahdollisuutta kuin epäonnistua. Liian korkeat vaatimukset ovatkin kuopan kaivamista itselle. Kun koko ajan vaatii liikaa, koko ajan epäonnistuu ja käsitys itsestä muuttuu yhä negatiivisemmaksi. Kun itseään vihaa oikein kunnolla, sitä lamaantuu: ei uskalla tehdä enää mitään, ettei tulisi haukutuksi. Ettei itse haukkuisi itseään. Ettei isä tai äiti haukkuisi. Parempi olla tekemättä mitään kuin epäonnistua, eikö niin?

Liian korkeat vaatimukset ja itsensä sättiminen ovat hyvin yleisiä tapoja kaivaa kuoppaa itselleen. Tätä harrastavat niin nuoret ammattikoululaiset kuin työssäkäyvät korkeakoulutetut. Tuntuu ehkä turvalliselta haukkua itseään ennen kuin muut ehtivät. Kun ei odota mitään, ei voi myöskään pettyä, tavataan sanoa. Mutta mitä jos mietitään tosissaan, mitä haittaa itsensä haukkumisesta voi olla? Koska mitään hyötyä siitä ei todellakaan ole, sen voin kertoa ihan suoraan!

Jos jatkuvasti sätit itseäsi tehdyistä tai tulevista virheistä...

... et ole koskaan tyytyväinen.

... odotat pahinta ja näet joka suunnassa katastrofeja. 

... tunnet häpeää itsestäsi ja tekemisistäsi. 

... olosi on toivoton, ahdistunut ja masentunut. 

... olet väsynyt ja uupunut.  

... aloittaminen on vaikeaa ja koet, ettet saa mitään aikaiseksi.

Itsensä haukkuminen eli negatiivinen sisäinen puhe on loputon suo, jossa rämpiä. Siitä kannattaa ehdottomasti pyrkiä pois, jos haluat tuntea meneväsi eteenpäin elämässä. Aloita kuuntelemalla sisäistä puhettasi. Millaisia ajatuksia tunnistat? Kun huomaat negatiivisen kommentin, mieti, mitä voisit sanoa sitä vastaan. Mitä sanoisit esimerkiksi parhaalle kaverillesi?

Sinun tehtäväsi on olla itsesi paras kaveri. Paras kaveri on lempeä ja kannustava, parhaan kaverin kanssa voi kilpailla leikkimielisesti siitä, kumpi voittaa pienen kisan. Paras kaveri ei kuitenkaan nimittele sinua, kun epäonnistut, vaan kehottaa yrittämään uudelleen.

Sisäinen puhe on yksi lempiaiheistani. Ehkä tekstistä huomasikin pientä tunteen paloa :D olen todennut sisäisen puheen vaikuttavan huomattavasti mielenterveyteen ja jaksamiseen. Jos tunnistat yllä olevia oireita, suosittelen ehdottomasti kiinnittämään enemmän huomiota tapaan, jolla puhut itsellesi. Koska yhdessä tekstissä ei voi kuitenkaan kertoa ihan kaikkea, jatkan tästä aiheesta vielä myöhemmin!