"Oletko valmis aikuiseksi?"

Olen siinä elämäntilanteessa, että valmistun pian. Kursseja on jäljellä alle vuoden ajaksi, joten seuraavaksi minun pitäisikin suunnata katseeni harjoitteluun. Niin kuin olen jo tehnytkin, kyselemällä Joensuusta ja pääkaupunkiseudulta eri psykologian alan toimijoilta. Haluaisin pysyä asiassa positiivisena, mutta pakko kyllä kertoa, että useimmista paikoista vastaus on ollut A) Ei ole rahaa, vaikka haluaisimme harjoittelijan, tai B) Kyllähän me harjoittelijoita otamme. Yhden vuodessa. Ja hakijoita on viisikymmentä. Että ei kun vain ansioluetteloa tulemaan.

Työnsarkaa siis riittää, kun yrittää kaivella kiven alta edes jonkun paikan itselleen. Psykologian sisäänottomäärien nosto näkyy selvästi jo tässä vaiheessa, enkä edes uskalla kuvitella, mitä esimerkiksi neljän vuoden kuluttua tapahtuu. Opiskelijoiden täytyy varmasti olla valmiita muuttamaan yhä kauemmas pohjoiseen tai muille syrjäseuduille tai vaihtoehtoisesti karruttaa cv:tään superahkerasti heti ensimmäisestä opiskeluvuodesta lähtien. Itse olen sellainen kotihiiri, joka ei varmasti pärjäisi lähes puolta vuotta yksin tuntemattomassa kaupungissa. Tietenkin jos on kovin seikkailunhaluinen, saa kyllä helposti mahdollisuuden lähteä vaikka kuinka kauas.

Kuten aiemmasta tekstistä voikin jo päätellä, psykologian opintoihin kuuluu opintojen lopuksi tehtävä harjoittelu. Se kestää viisi kuukautta ja siitä saa palkkaa. Harjoittelun tarkoitus on kokeilla omia siipiään oikeana psykologina, eli harjoittelija tekee samoja töitä kuin jo valmistuneet psykologit. Erona on, että harjoittelija saa säännöllistä ohjausta ja käy myös yliopistossa jakamassa kokemuksiaan toisille harjoitteluaan samaan aikaan suorittaville opiskelijoille. Psykologiharjoittelu ei niin ollen ole mitään hengailua, vaan totisinta totta, kun töihin joutuu ihan oikeasti.

Kesän ensimmäinen jäätelöpallo vappuna maistui niin hyvältä...

Eräs kaverini kysyi minulta äskettäin, olenko nyt valmis olemaan aikuinen. Olen itsekin pohtinut tuota kysymystä kovasti. Jos samaa olisi kysytty tämän lukuvuoden alussa, olisin vuodattanut kaiken ahdistukseni valmistumisen ajatuksesta: en halua menettää opiskelijaelämää, en halua muuttaa pois Joensuusta, en halua kokoaikatyöhön... Yllättävän paljon voi kuitenkin mieli muuttua alle vuodessa, sillä nyt olen saanut miettiä asiaa toden teolla. Olen pohtinut paljon elämääni ja sen tulevaa suuntaa. Nyt vastasinkin kaverilleni, että kyllä olen valmis. Rakastan Joensuuta yli kaiken. Viimeiset neljä vuotta olen ollut onnellisempi kuin koskaan ennen. Silti olen pikku hiljaa alkanut hyväksyä sen, että alkaa olla aika siirtyä eteenpäin ja aloittaa jälleen uusi vaihe elämässä. On ollut hauska sekoilla bileissä ja kehittää aivan oma vuorokausirytmi irrallaan yhteiskunnan vaatimuksista, mutta olisi se myös hauskaa olla oikeissa töissä ja tehdä kaikkea vastuullista ja vakavaa, kuten ostaa oma koti tai liittyä työttömyyskassaan. Olen sitä mieltä, että kaikelle on aikansa: minun aikani psykologian opiskelijana on pian ohi. Parempi lopettaa, kun tuntuu vielä hyvältä.

Tältä en sitten enää aikuisena näytäkään: väsyneeltä, krapulaiselta, hiukset
kolmatta päivää samoilla kiharoilla. Hyvästi opiskelijavaput!