Mitä järkeä on tutkia?

Olen aiemminkin kirjoittanut tänne gradustani, joka on edelleen työn alla. Tutkin siis Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamaan Tasa-arvohankkeeseen osallistuneiden opettajien kokemuksia konsultatiivisesta yhteistyötä koulupsykologien kanssa. Toisin sanoen hankkeessa pyrittiin muuttamaan koulupsykologin työnkuvaa yksilötyöskentelystä kuten oppilaiden testaamisesta konsultaatioksi, jossa psykologi työskentelisi lasten sijaan opettajien kanssa ja auttaisivat heitä ratkomaan lasten ongelmia luokassa. En tiedä, miltä tämä teistä kuulostaa, mutta minun mielestäni aihe on luonnollisesti maailman mielenkiintoisin :D

Olen päätynyt kertomaan graduni aiheesta toisille psykologianopiskelijoille useaan otteeseen ja saanut mitä erilaisimpia reaktioita. Yksi niistä oli pettyneen oloinen "sä et siis keksi mitään uutta teoriaa?" Tuo olisi saattanut olla minunkin reaktioni ennen tutkimukseni aloittamista. Silloin luulin voivani tutkia Tasa-arvohankkeesta aivan kaiken taivaan ja maan väliltä ja selvittää ihmismielestä jotakin sellaista, mitä kukaan ei ole aiemmin keksinyt. Gradun edetessä törmäsin kuitenkin nopeasti todellisuuteen: tutkimusta tehdessä pientenkin oivallusten syntymiseen on nähtävä valtava määrä vaivaa. Yksikään lause ei synny ilman pitkää pohdiskelua ja useiden lähteiden läpi kahlaamista. Mitään ei voi sanoa kevyesti ilman perusteluja. Muutaman kymmenen sivun mittaisessa gradussa ei mahdu olemaan yhtään turhaa sanaa, jolla ei ole lopputuloksen kannalta merkitystä.

Olen kuullut kauhutarinoita opiskelijoista, joiden valmistuminen tyssää siihen, etteivät he saa gradua valmiiksi. Etukäteen odotinkin gradun olevan päättymätön painajainen, joka ei etene mihinkään kaikista ponnisteluistani huolimatta. Enhän ole koskaan kuvitellut olevani mikään tutkijatyyppi, joka istuu yksin pienessä työhuoneessaan päivät pitkät. Mutta kas kummaa, nyt olen vääntänyt graduani vuoden päivät ihan täpinöissäni. Tutkimus onkin mielenkiintoisinta, mitä yliopistossa voi olla. Koko projekti on vaatinut niin hirveän määrän itsenäisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja aivonystyröiden rasvailua, että tunnen jopa kasvaneeni ihmisenä samalla. Tiedän nyt koulupsykologiasta ja opettajien ja psykologien välisestä suhteesta enemmän, kuin mikään kurssi olisi voinut opettaa. Gradusta on tullut minulle lapsi, jonka en halua kasvavan aikuiseksi. En tiedä, miten voin lopulta ojentaa sen ohjaajalleni ja altistaa sen raa'an arvioinnin kohteeksi.

Minun pro gradu -tutkimukseni ei tule olemaan mikään maailmoja mullistava klassikkoteos, jota opiskelijat tenttivät vielä sadan vuoden kuluttua. Se on kuitenkin tutkimus, johon Tasa-arvohankkeen psykologit viittaavat Opetus- ja kulttuuriministeriölle esittämässään raportissa. Tutkimuksestani on käytännön hyötyä pyrkimyksille kehittää koulupsykologian näkökulmia. Se on tilaustutkimus, joka on lähtenyt liikkeelle käytännön tarpeesta. Ja mikä tärkeintä, se on minun graduni, johon olen kuluttanut enemmän aikaa, vaivaa ja kyyneleitä kuin olisi tarpeellista tai ainakaan järkevää.

Graduprojektiini pääsee sisälle lukemalla näitä aiempia tekstejä.

P.S. Yritän palauttaa graduni alkukeväästä, ettei työn etenemisestä jauhaminen
ehdi kyllästyttää kaikkia kuoliaiksi!