Kuinka hallita tunteita

Helppoo olla nuori

Kaikki tai ei mitään 

Hei rock and roll

On helppoo tarttuu kiinni

Ja kohta päästää menemään

Hei, on niin helppoo olla onnellinen

Hei, ja tyytyy siihen mitä on

- Olavi Uusivirta

Kuten moni muukin psykologi, olen innostunut tosi kovasti HOTista, eli hyväksymis- ja omistautumisterapiasta. Se on Amerikasta tullut psykologian suuntaus, joka pohjaa mindfulnessiin sekä vaikeiden tunteiden hyväksymiseen. Yllä oleva lainaus Olavi Uusivirran biisistä On niin helppoo olla onnellinen tiivistää erittäin hyvin HOTin sanoman: lopeta taistelu vaikeita ajatuksia ja tunteita vastaan ja ala elää hetkessä. 

Tekstin otsikko, "Kuinka hallita tunteita" on kysymys, jota kuulen usein työssäni. Monta kertaa tämä liittyy ahdistukseen ja masennukseen. Ihmiset kuvailevat, että he ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan, he eivät saa tunteita kontrolliin vai joutuvat niiden valtaan. Juuri siitä haluan puhua: kontrollista pitäisi luopua kokonaan.

Kivikauden luolamiehellä ja nykyajan postmodernilla ihmisellä ei luulisi olevan paljon yhteyttä, mutta valitettavasti evoluutio on hidas toimija. Se tarkoittaa, että ihmisen aivot toimivat edelleen kovin samalla tavalla kuin tuhansia vuosia sitten. Aivojen tehtävä on pitää ihminen elossa. Niinpä ne luokittelevat asioita vaarallisiksi ja vaarattomiksi, uhkiksi ja mahdollisuuksiksi. Kun olet astumassa ryhmän eteen esiintymään, sydämesi hakkaa ja jalat puutuvat, koska aivosi valmistavat kehoasi pakenemaan. Ne ovat tulkinneet tilanteen vaaralliseksi. Ja niinhän se onkin, sillä ihmiselle on elintärkeää kuulua johonkin ryhmään ja olla hyväksytty ryhmän jäsen. Aivot tietävät, kuinka vaarallista on astua näyttämölle ja asettaa itsensä alttiiksi naurulle ja hylkäämiselle. Sen sijaan, että harmittelisit, kuinka kovasti sinua jännittää esiintyä, sinun pitäisi kiittää aivojasi ja kehoasi siitä, että ne osaavat varoittaa sinua uhkaavasta tilanteesta.

Sama pätee muihin tunteisiin: niillä on jokin tarkoitus. Usein niiden tarkoitus on saada sinut huomaamaan jotain, ymmärtämään jotain itsestäsi tai ympäristöstäsi. Tunteet tekevät mitä vain, että sinä huomaisit ne. Jos yrität sivuuttaa ne, ne vain kasvavat. Samalla tavalla kuin kuvasin ahdistusmöykyn kasvua sisälläni aiemmassa tekstissä Mitä kuuluu möykylle.

Meillä ihmisillä on kummallinen joukkoharha siitä, että tunteita voisi jotenkin kontrolloida. Että ihminen voisi tuntea sitä tunnetta, jota haluaa, ja olla tuntematta sitä, jota ei halua. Tämä ajatus näkyy hyvin niissä latteuksissa, joita auliisti jakelemme toisillemme: "Olisit vain iloinen", "mitä siinä murjotat, reipastu nyt", "Älä höpötä, ei tässä ole mitään pelättävää". 

Onnellisuusansa-kirjassa kuvataan pelon tunnetta seuraavalla ajatuskokeella: 

"Kuvittele, että joku osoittaa päätäsi ladatulla aseella ja kertoo, että et saa pelätä. Jos hiukankaan alat pelätä tai ahdistua, sinut ammutaan. Voisitko lakata tuntemasta pelkoa ja ahdistusta tilanteessa, vaikka elämäsi riippuisi siitä? (Toki voisit yrittää teeskennellä, mutta voisitko aidosti olla rauhallinen?)"

Se, että opimme jo aika varhain pidättelemään kyyneleitämme, ei tarkoita, että oikeasti osaisimme olla tuntematta surua, pettymystä, kateutta tai muitakaan hankalia tunteita. Me vain opimme peittämään ne. Niin muilta kuin itseltämmekin. Olen tavannut monia monia nuoria, jotka kärsivät ahdistuksesta. Ahdistus on jokaiselle yksilöllinen kokemus, mutta yksi asia on yhdistänyt näitä kaikkia nuoria: he luulevat, ettei kukaan muu ole ahdistunut. He luulevat niin siksi, koska kukaan muu ei näytä ahdistuneelta. He eivät ilmeisesti ymmärrä, etteivät he itsekään näytä ahdistuneilta. He ovat ihan yhtä taitavia peittämään tunteensa kuin me muutkin.

Emme voi juurikaan kontrolloida, mitä tunnemme, mutta voimme itse päättää, kuinka toimimme. Käyttäytyminen on tahdonalaista, toisin kuin tunteet. Niinpä ihminen voi esiintyä vaikka jännittää, lentää vaikka pelottaa, keskustella, vaikka vihastuttaa, ja vaikka tekisi mieli lyödä nyrkillä.

Minun on paljon helpompi olla aidosti iloinen ja kiitollinen, kun annan itselleni luvan olla myös vihainen, surullinen ja ahdistunut.

Tiivistetysti HOT siis väittää, että tunteiden välttäminen ja peittäminen on mahdotonta. Vaikeatkin tunteet pysyvät tiukasti meissä kiinni, vaikka kuinka pyristelisimme vastaan. Siksi siihen on turha käyttää energiaa. Siitä tulee vain paha mieli, väsy ja epäonnistunut fiilis. Miksi käyttäisit aikaa ja energiaa tunteiden kontrolloimiseen, kun voisit käyttää saman verran resursseja sinulle tärkeiden asioiden tekemiseen? Tunteita vastaan taisteleminen on nimenomaan tunteille periksi antamista, kun uhraat niihin rajallisia resurssejasi.

HOTin neuvo on opetella tunnistamaan ja kohtaamaan omat ajatukset ja tunteet, vaikeatkin. Tärkeä sääntö on, että tunteet kasvavat, kun niitä ei huomioi. Samalla tavalla tunteet pienenevät, kun niille antaa tilaa. Voit esimerkiksi kirjoittaa tuntemuksiasi ylös tai puhua niistä. Tärkeää on ymmärtää, ettei mikään tunne tai ajatus ole vaarallinen tai haitallinen. Ajatukset ovat vain sanoja ja tarinoita, meidän tulkintojamme todellisuudesta. Ajatuksista olen kirjoittanut pariinkiin otteeseen: 

Kun sisäinen kriitikko estää onnistumasta 

Sisäinen puhe - mitä se on?

Palaan varmasti tähän aiheeseen vielä myöhemminkin, mutta eiköhän tämä riitä HOTista tällä kertaa. Jos sytyit näistä ajatuksista samalla tavalla kuin minä, kannattaa tutustua erilaisiin oppaisiin. Tai sitten voit aloittaa yksinkertaisesti kuuntelemalla tunteitasi ja ajatuksiasi, antamalla niille vähän enemmän tilaa kuin ennen.

Lukuvinkkejä:

Steven C. Hayes: Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää (Hyväksymis- ja omistautusterapian avulla)

Russ Harris: Onnellisuusansa (Elinvoimaa hyväksymisen ja omistautumisen avulla)

Arto Pietikäisen haastattelu Helsingin Sanomissa 11.7.2019

Arto Pietikäinen: Joustava mieli (Vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen ylivallasta)

Piironen: Jälleen ehyeksi, jälleen (Hyväksymis- ja omistautumisterapiaan sekä tietoisuustaitoihin pohjautuva työkirja itsehoito-oppaaksi ja vertaistukiryhmille)

Sadeniemi, Häkkinen, Koivisto, Ryhänen ja Tsokkinen: Viisas mieli (Opas tunnesäätelyvaikeuksista kärsiville)

Mitä kuuluu möykylle

Tällä kertaa haluan kirjoittaa ahdistuksesta. Kutsun sitä möykyksi. Elämässäni on tapahtunut viime aikoina paljon kivoja juttuja, joista olen ollut kiitollinen. En kuitenkaan ole päässyt iloitsemaan täysillä, sillä päällimmäiseksi tunteeksi on monessa tilanteessa noussut ahdistus. Ahdistus on tuttua tietysti psykologin työstä mutta vielä enemmän ihan henkilökohtaisesta elämästä. Ahdistus on ollut luonani kauan, välillä hiljaisempana ja välillä koko elämäni vallaten.

Kirjasta Voimaa - Hyvän elämän alku:

Kuvitellaan möykkyä, joka sisältää elämäntilanteessa tällä hetkellä olevia paineita, huolia ja vaikeuksia. Joskus elämä tuntuu siltä, kuin olisi polvillaan huolten möykyn alla. Kun tilanne jatkuu pitkään tällaisena, kyse on selviytymisestä. Silloin elämä on kuin konttaamista päivästä toiseen möykky niskassa. Kontatessaan ei voi nähdä vaihtoehtoisia toimintamalleja tai tulevaisuutta, siinä asennossa kykenee vain raahautumaan eteenpäin.

Huomasin tässä vastikään, että elämä todella on ollut vain selviytymistä jo jonkin aikaa. Selviytyminen on tarkoittanut pakenemista, selän kääntämistä. Minulle ahdistus on samanlainen haamu kuin mitä Philipp Pullman kuvailee fantasiakirjassaan Salaperäinen veitsi: jos en suostu näkemään sitä, se ei voi hyökätä kimppuuni. Täytän elämäni ihan millä vain suorittamisella, johon voin upota sen sijaan, että kohtaisin ahdistukseni. Käännän sille selkäni, mutta silti tunnen koko ajan, kuinka se hengittää niskaani, vain odottaa, että vahingossa kääntäisin päätäni.

Olen ollut kesän töissä. Koulupsykologilla asiakkaita ei (luonnollisesti) ole mitenkään jonoksi asti. Rankan ja kiireisen lukuvuoden jälkeen olin ajatellut nauttivani hiljaisista hetkistä, mutta tekemisen puute onkin johtanut "möykyn" räjähdysmäiseen kasvuun. Kun en voi täyttää työpäivääni kiireellä, ahdistus saa minut kiinni. Se istuu rintani päällä ja tekee hengittämisestä vaikeaa. 

Miksi en sitten vain kohtaa ahdistustani? Miksi en mieti, mikä möykkyä kasvattaa? Miksi en tee niin kuin muitakin neuvon?

Oikea vastaus: Koska se pelottaa. Pelottaa, että tajuan itsestäni jotain, mitä en aiemmin tiennyt. Pelottaa, että tajuan eläneeni ihan väärin ja olen vain pettynyt itseeni. Pelottaa, että itsevarma ja tyyni ulkokuori murtuu. Pelottaa, että itken taas julkisesti ja romahdan, enkä pääse sängystä ylös. 

Joitakin vuosia sitten, lukiossa ja yliopistossa, kuvittelin, ettei ole mitään, mitä en voisi saavuttaa. Kuvittelin, ettei ole mitään, mitä en jaksaisi. Ei mitään, mihin en venyisi. Kuvittelin, että voisin hallita mieltä ja kehoani, tukahduttaa kaiken ja toimia kuin robotti. Tiedättekö mitä sitten kävi? Minä uuvuin täysin. Jäin sängyn pohjalle. En voinut kuin itkeä. Samaan aikaan alkoivat ihan mielettömät vatsakivut, jotka estivät minua nukkumasta. Sattui niin paljon, että pelkäsin sisäelinten pettävän. Toivoinkin niin, että kipu vain loppuisi. Ja tiedättekö, mikä minua huolestutti eniten? Tietenkin se, että vatsani oli niin turvonnut - näytin siis lihavalta. En voinut kontrolloida edes kehoani ja ulkonäköäni enää, kuinka nöyryyttävää. Harkitsin vakavasti jättäväni luentoja välistä, etteivät ihmiset näkisi isoa vatsaani ja luulisi, että olisin menettänyt itsekontrollin. Onneksi lopullinen romahdus viimein pakotti minut hakemaan apua ja päädyin psykoterapiaan. Siitä kirjoittamani teksti löytyy tästä.

Välillä haluaisin nousta tuon parikymppisen Roosan yläpuolelle, miettiä nenääni pitkin katsellen, kuinka paljon viisaampi olenkaan nyt. Mutta kai sitä pitää nöyrtyä ja tajuta, että olen taas tekemässä samat virheet. Olen taas kontrolloimassa tunteitani ja kääntämässä möykylle selkäni. Jo monta viikkoa olen ollut vihainen itselleni, kun en ole saanut ahdistusta kuriin. Kun ainoa keino saada ahdistus kuriin on antaa sille huomiota. Ainoa asia, mitä tarvitsisi tehdä, olisi maata pari päivää sohvalla möykyn kanssa. Puhua sen kanssa kaikista epäonnistumisista ja peloista, joita on. Ottaa möykky syliin ja silitellä sitä. Rutistaa ihan kunnolla. Siitä se tykkää, ja niin siitä tulee jälleen kaverini. 

En usko, että möykky koskaan katoaa elämästäni lopullisesti. Se tulee aina olemaan lähelläni, välillä isompana ja välillä pienempänä. Tulen aina olemaan ahdistukseen ja masennukseen taipuvainen ihminen, koska sellainen minä olen. Tulen aina tukahduttamaan tunteitani, kun ne meinaavat tulla suorittamisen tielle. Mutta jospa olisi kuitenkin mahdollista opetella ihan vähän aikaisemmin päästämään kontrolloinnista irti. Jospa möykyn voisi ottaa vähän useammin syliin, käyttää sitä vaikka lenkillä tai leffassa.

Puškinin ja Dostojevskin kaupungissa

Vietimme kesäkuussa toisen puoliskoni kanssa viisi päivää Pietarissa. Eihän siitä kauaa olekaan, kun kävin Riiassa, ja kirjoitin siitäkin blogiin (tässä linkki). Nyt olen kyllä matkustanut ihan urakalla ja näyttää vaarallisesti siltä, että blogista on tulossa todellinen matkablogi! No, kesän jälkeen ei ainakaan hetkeen ole luvassa uusia matkoja.

Päädyimme valitsemaan matkakohteeksi Pietarin, koska halusimme välttää lentämistä. Allegro-juna oli tosi helppo ja kiva tapa matkustaa. Se lähti ihan kodin vierestä, mikä tietenkin johti siihen, että juostiin paikalle ihan viime hetkellä :D Olen ollut Venäjällä kolmesti, kerran lapsena ja viimeksi pari vuotta sitten Kazanin kaupungissa. Kazanissa juuri kukaan ei osannut englantia, mikä toi vähän jännitystä myös tähän Pietarin-reissuun. Mutta kuten luvattiin, Pietari on kansainvälinen ja hyvin eurooppalaistyylinen kaupunki, jossa englannilla pärjää ihan hyvin. Matkan aikana leimahti kuitenkin jälleen kipinä venäjän kielen opiskeluun. Olisihan siitä hyötyä, jos osaisi sanoa muutakin kuin "terve" ja "kiitos". Pietarissa ihmiset ovat kohteliaita ja avuliaita, mutta erittäin ujoja puhumaan englantia.

Pietari on Pietari Suuren 1700-luvun alussa perustama kaupunki, joka on täynnä toinen toistaan upeampia palatseja ja kirkkoja. Omasta mielestäni upein kirkko oli aivan ehdottomasti Pyhän Nikolaoksen katedraali hieman kauempana keskustasta. Pietarissa viitsii jopa käydä katsomassa kirkkoja sisältä - Kazanissa naisten piti pukea kirkkoon sekä pitkä hame että hiukset peittävä huivi, kun taas Pietarissa sisään sai mennä ihan omana itsenään.

Upein kirkko oli ehdottamasti Pyhän Nikolaoksen katedraali ydinkeskustan ulkopuolella.

Kiersimme jonkun verran "pakollisia" nähtävyyksiä. Eremitaasi oli upea, mutta myös aivan täynnä aasialaisia turisteja.

Kauniit kanaalit halkovat keskustaa.

Vanhoissa rakennuksissa oli toinen toistaan upeampia yksityiskohtia.

Pietarin kaupunkia halkoo Neva-joki ja useita kanavia. Jokimaisemat ja vanhat rakennukset ovat upeita. Pietarista tekee kiehtovan se ristiriita, kun poikkeaa upeilta pääkaduilta sivukujille tai rakennusten sisäpihoille, joissa odottavat päällystämättömät tiet, lautakasat ja graffitit. Huomasimme pian, että opaskirjat ja julkisivut kertoivat ihan eri tarinaa kuin hämyiset kadut ja hipsteriravintolat. Parhaimmillaan Pietari esitteli Heinätorin alueella tyylikkäitä pitsa- ja burgerpaikkoja pienpanimo-oluineen ja industrial-sisustuksineen. Pahimmillaan Pietari oli liikenteen melua, ruuhkaa ja turistimassoissa jonottelua. Menimme aluksi kiltisti matkaoppaaseen merkittyihin tärkeisiin paikkoihin, mutta kyllä mielenkiintoisimmat jutut löytyivät ihan muualta kuin Eremitaasista ja Pietari-Paavalin linnoitukselta.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Viisi päivää Pietarissa takana! Miten erilainen maailma odottaakaan muutaman tunnin junamatkan päässä. Mukaan tarttui entistäkin suurempi kiinnostus Venäjän kulttuuriin, kasa kuvia kameraan sekä mahdollisesti jotain elävää: ainakin hotellihuoneesta löytyi eilen aamulla hyvän kokoinen torakka 😂 jos jotain saisin muistoista jättää pois, jättäisin sen torakan ja sivukadulla ruokailleet rotat. Pietari on pääkatuineen ja palatseineen todella mahtipontinen ja pramea kaupunki. Kuitenkin usein heti sisäpihalta tai nurkan takaa löytyy hilseileviä seiniä ja päällystämättömiä katuja. Itseäni kiinnostaa juuri tällainen rosoisuus, ja Helsingin Kalliota muistuttavia hipsteripaikkoja ja vaihtoehtokulttuuria löytyikin paljon.

Henkilön Pikseleitä ja Psykologiaa (@pikseleitajapsykologiaa) jakama julkaisu Kesä 16, 2019 kello 3.55 PDT

Prameiden palatsien takaa löytyi karuja maisemia ja hipsteripaikkoja.

Sitten vähän rahallisia faktoja: Pietariin pääsee erittäin kätevästi VR:n Allegro-junalla. Matka kesti Tikkurilasta vähän päälle kolme tuntia ja maksoi noin 30 euroa suuntaansa. Tähän päälle tuli vielä kertaviisumi, joka maksaa noin 60-100 euroa riippuen siitä, miten sen itselleen hankkii. Hotelli (joka ei ollut halvin mahdollinen, koska haluttiin joku kiva paikka) maksoi pari sataa per nenä neljältä yöltä. Paikan päällä Pietarissa käytimme molemmat vähän päälle sata euroa kaikkiin museoihin, ruokiin ja liikkumisiin. Pietari onkin todella edullinen kaupunki suomalaisen turistin näkökulmasta. Kaikki hinnat ovat noin kolmasosasta puoleen Suomen hinnoista.

Venäjä on maa täynnä nähtävää historian ja kulttuurin ystäville. Minä rakastan palatseja ja museoita ja viihdyinkin Pietarissa erittäin hyvin! Moni museo jäi vielä näkemättä, toisella kerralla haluaisin päästä ainakin Venäläiseen museoon ja Etnografiseen museoon. Tällä kertaa keskityttiin kirjallisuuteen ja Eremitaasin lisäksi vierailtiin niin Puškinin kuin Dostojevskin kotimuseoissa. Etenkin kansallisrunoilija Puškinin museo antoi jälleen hyvän muistutuksen siitä, miten fakta ja tunteet sekoittuvat usein helposti keskenään, kun puhutaan historiasta: Venäjällä Puškin on todella nostettu jalustalle täydellisen yli-ihmisen asemaan. Hänestä kerrottu sankaritarina nosti hymyn huulille tahattomalla komiikallaan.

Olen aina ajatellut, että Pohjoismaat muistuttavat kulttuuriltaan paljon toisiaan. Olen käynyt useita kertoja Tukholmassa, jossa olo tuntuu aina kotoisalta. Sama kotoinen olo valtasi minut kuitenkin myös Pietarissa. Jos Tukholmaa voisi verrata Helsinkiin, Pietari muistuttaa elävästi kotiseutuani Pohjois-Savoa: ihmiset olivat pidättyväisiä ja omissa porukoissaan viihtyviä, mutta toisaalta hyvin uteliaita. Meitä tuijotettiin avoimesti niin kadulla kuin ravintoloissa - ilmeisesti ulkonäkömme paljasti meidät ulkomaalaisiksi. Kanssakäyminen tehtiin naama peruslukemilla, hymyt säästettiin kavereille ja puolisoille. Pietarilaisista syntyi kuva ylpeinä mutta samalla kohteliaina ja kiinnostuneina.

Kokonaisuudessaan Pietari antoi hyvän kuvan itsestään. Kaupunki on niin iso, että paljon jäi vielä näkemättä. Saimme kuitenkin hyvän vilauksen siitä underground-kulttuurista, jota ei matkaoppaissa osata mainita. Aion mennä uudelleen Pietariin ja ottaa vielä paremmin selvää! :)

Julkinen liikenne oli Pietarissa toimiva ja selkeä. Testasimme niin ratikan, bussin kuin metronkin.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Pietarin-reissu on nyt puolessa välissä. Yllättävän hyvin ollaan selvitty ilman venäjän kielen ja kyrillisten aakkosten tuntemista. Jotain on tarttunut mukaankin, kuten että kuinka nimeni kirjoitetaan venäjäksi kahvimukiin 😄 Vaikka kaupunki on valtava, se on selkeä ja helppokulkuinen. Olen muutenkin yllättynyt siitä, kuinka paljon kulttuuri muistuttaa Suomea. Ehkä se johtuu siitä, että Pietari on hyvin eurooppalaistyylinen ja moderni kaupunki. Vielä on pari päivää aikaa tutustua paikkaan lisää ja lista kiinnostavista paikoista on pitkä! . . . #kahvi #instamatka #matkalla #pietari

Henkilön Pikseleitä ja Psykologiaa (@pikseleitajapsykologiaa) jakama julkaisu Kesä 13, 2019 kello 10.35 PDT

Kymmenen kuukauden opit

Työni kahdella ammattikoululla päättyi juuri hetki sitten. Syksyllä aloitan uuden lukuvuoden lukion ja nuorten peruspalvelujen psykologina.

Lukuvuosi ammattikoululla hujahti ohi nopeasti. Pidin työstä kovasti, mutta kymmeneen kuukauteen mahtui luonnollisesti niin iloja kuin suruja. En ollut aiemmin tehnyt töitä yksin vaan aina työparin kanssa. En myöskään ollut työskennellyt koulussa, enkä nuorten kanssa. Koen oppineeni paljon niin psykologin työstä kuin itsestäni ihmisenä. Niin kuin aina, haluan jakaa kokemukseni myös täällä! :)

Kirjoitin aiemmin helmikuussa työstäni ammattikoulun psykologina. Silloin kerroin työstä tarkemmin ja konkreettisemmin, mutta nyt haluaisin pohtia työtä yleisemmällä tasolla. Aiempi teksti, "Työstä ja ammatista", löytyy täältä.

Mitä siis olen oppinut?

1. Ei ole yhtä oikeaa tapaa auttaa

Totta puhuen en uskaltanut odottaa ammattikoulun psykologin työltä mitään. Hain kyseistä työtä, koska en viihtynyt edellisessä työpaikassani perheneuvolassa. Koin ilmapiirin todella ahdistavaksi ja voin huonosti. Hain koulupsykologiksi siksi, että toiveenani oli saada työskennellä yksin. Perheneuvolassa oli työyhteisö ja paljon muita psykologeja, mutta koin jääväni yksin. Työyhteisön koin enemmän kuormittavana kuin tukea antavana. Ajattelin, että koulussa saisin olla rauhassa. Koska muita psykologeja ei olisi, ei kukaan myöskään olisi kyseenalaistamassa tapaani olla ja tehdä työtä.

Tässä suhteessa sain mitä halusin: olin ainoa koulupsykologi kahdella koululla. Määrittelin oman työtapani ja asiakasmääräni. Päätin itse, miten käsittelin asioita opiskelijoiden kanssa. Tämä toi minulle paljon itsevarmuutta. Tajusin, että asioita voi tehdä monella tavalla, ja jokainen niistä tavoista voi olla yhtä oikein. Tärkein oppini tässä asiassa on ollut, ettei ole yhtä oikeaa tapaa auttaa. Autan parhaiten, kun olen oma itseni ja sanon ja teen asioita, joihin itse uskon.

Pääsin työskentelemään yksin ja huomasin, että se on vahvuuteni: toimin parhaiten silloin, kun en voi jättää asioita kenenkään muun hoidettavaksi. Minulla on selkeä käsitys siitä, miten haluan työskennellä, kun minun ei tarvitse miettiä, mitä muut psykologit siitä ajattelisivat. Toisaalta huomasin ilokseni, etten ole ollutkaan niin yksin, kuin etukäteen ajattelin: tapasimme muiden koulupsykologien kanssa säännöllisesti ja kokeneemmat kollegat olivat aina puhelinsoiton päässä. Myös esimieheni on ollut minun puolellani, luottanut minuun ja ottanut asioista tarvittaessa selvää. Haluan jakaa tämän kaikille nuorille psykologeille, jotka epäröivät hakeutua koulupsykologiksi yksinäisyyden pelossa: työyhteisö voi olla hyvä ja tiivis, vaikkeivat ihmiset työskentelisi fyysisesti samassa paikassa.

2. Nuoruus on ihanaa ja vaikeaa - kuten nuoretkin

Aiemmin työskentelin lasten kanssa ja pidin siitä todella paljon. Nyt olen työskennellyt nuorten kanssa ja rakastan tätä! Nuoruus on hieno vaihe elämässä, koska silloin on jonkin verran elämää takana mutta vielä enemmän edessä. Silloin jokainen voi itse miettiä, millainen ihminen haluaa olla. Usein valinnat myös ahdistavat.

Koin itse nuoruuden tosi vaikeaksi elämänvaiheeksi ja olin eksyksissä. En tiennyt, että koulusta voisi saada apua, eikä sitä tietysti silloin olisi saanutkaan, koska koulupsykologeja ei vielä silloin kouluissa juuri näkynyt. Oma kokemukseni on vaikuttanut siihen, että haluan auttaa nuoria. On ihan mielettömän hienoa saada olla se ihminen, jolle nuoret kertovat arjesta, parisuhteista, koulusta, iloista ja huolista. Tuntuu tosi hyvältä nähdä ja kuulla, että on voinut olla avuksi. 

Lasten kanssa saa todella töpätä pahasti, etteivät he pidä työntekijästään. Perheneuvolassa oli mukavaa olla aina suosittu ja toivottu leikki- ja keskustelukaveri. Ammattikoulussa olen saanut paljon hyvää palautetta, mutta lisäksi kyllä huonoakin. Olen saanut kuulla, että olen liian nuori, että en oikeasti välitä vaan teen työtä vain rahan takia, että en ole aito vaan sanon asioita, jotka on minulle opetettu. Kun oikeasti yrittää auttaa, tällainen tuntuu todella pahalta ja muutamaan otteeseen on päässyt itkukin. Onneksi on ihania työkavereita, joiden kanssa voi jakaa kokemuksia ja purkaa omaa hankalaa oloa. Tässä työssä on todella saanut kohdata oman rajallisuutensa ja hyväksyä, että aina en osaa auttaa, aina nuori ei ole valmis ottamaan apua vastaan ja joskus toinen vain haluaa purkaa pahan olonsa minuun. Hieman samaa aihetta käsittelin tekstissä Väritön, hajuton ja mauton (eli psykologi).

Olen myös oppinut, että kestän enemmän, kuin olisin arvannut. Esimerkiksi aiemmin luulin, etten ikinä olisi voinut työskennellä traumatisoituneiden ihmisten kanssa. Tässä työssä olen päässyt avaamaan moniakin traumoja perheväkivallasta sotamuistoihin. Olen nähnyt paniikkikohtauksia, itkua ja raivoa. Olen toiminut kriisityöntekijänä. Välillä ahdistaa, mutta toisaalta olen alkanut luottaa siihen, että kaikesta selviää. Olen oppinut, että osaan reagoida vaikeisiinkin asioihin aika hyvin. Osaan sanoa paljon järkeviä asioita ja vähän tyhmiä.

3. Koulu on monipuolinen työpaikka

Koulu on siitä mielenkiintoinen ympäristö, että kaikki ihmiset käyvät koulua. Psykologin työn kannalta koulu onkin erittäin monipuolinen työpaikka. Etenkin ammattikoulussa on kaiken ikäisiä ja vaikka minkälaisia ihmisiä. Suurin osa opiskelijoista ei tule suoraan peruskoulusta. Olen päässyt työskentelemään muun muassa suoraan peruskoulusta tulleiden, perheellisten kolmekymppisten, keski-ikäisten alanvaihtajien ja maahanmuuttajien kanssa. Opiskelijoilla on hyvin erilaisia taustoja, maailmankatsomuksia ja haasteita. Se tekee työstä erittäin mielenkiintoista ja toisaalta erittäin vaativaa. Koulupsykologin työssä onkin välillä raastavaa kohdata se vaatimus, että kaikesta pitäisi tietää kaikki: pitäisi tunnistaa mitä erilaisimpia mielenterveysongelmia, osata tarjota niihin kaikkiin apua, toisaalta tuntea kaikki lähiseudun kuntien tarjoamat erikoissairaanhoidon palvelut ja ohjata osa opiskelijoista sinne. 

Koen, että koulupsykologin työ on todella aliarvostettua sen vaativuuteen verrattuna. Koulutusta pitäisi olla tarjolla paljon enemmän. Valitettavasti olen kuullut useaan otteeseen sanottavan, että tällaista perustason työtä pitää pystyä tekemään psykologin peruskoulutuksella. Ei viiden vuoden koulutuksessa kuitenkaan ehditä kaikkea opettaa. Jotkut ilmiöt liittyvät vain tiettyihin asiakasryhmiin tai tiettyyn aikaan. Olen hankkinut itselleni lisätietoa muun muassa kehonkuvasta ja huumeidenkäytöstä keskustelemiseen.

Kokonaisuudessaan olen todella pitänyt ammattikoulussa työskentelemisestä. Olisin mielelläni jatkanut, mutta tällä kertaa minut siirretään lukiolle ja nuorten peruspalveluihin. Mielenkiinnolla odotan uusia haasteita!

Väritön, hajuton ja mauton (eli psykologi)

Olen viime aikoina tullut pohtineeksi paljon ammatillista identiteettiäni. Päällimmäisin kysymys lienee ollut "millainen psykologi minä olen". Toisekseen olen pohtinut useissa tilanteissa "olenko psykologi myös vapaa-ajalla".

Olen kokenut sopivani hyvin amispsykologiksi. Koen luonteeni sopivan hyvin tähän ympäristöön, sillä olen rento, maanläheinen ja käytännöllinen ihminen. En hätkähdä ihan pienistä, sillä elämässä on tullut vastaan kaikenlaista. Koen tässä työssä olevani oma itseni. Toisaalta olen ensimmäistä kertaa todella ymmärtänyt, että henkilökohtainen identiteettini on erilainen kuin psykologin identiteettini. Olen työssä harkitsevampi, kuuntelevampi ja miellyttävämpi. Vapaa-ajalla en juurikaan jaksa small talkia tai tuntemattomiin ihmisiin tutustumista: tämä työ vaatii jatkuvaa sosiaalisuutta, ja vapaa-ajalla haluan olla paljon yksin tai vain läheisimpien ystävieni kanssa. Halua uusiin ihmisiin tutustumiseen tai minkäänlaiseen minglailuun ei ole.

Nykyisessä työssä olen tullut useaan yllätetyksi henkilökohtaisilla kysymyksillä: missä asut, mitä harrastat, onko sinulla poikaystävää, onko sinulla ollut mielenterveysongelmia... Huomaan usein meneväni helposti lukkoon, jos en ole ehtinyt etukäteen miettiä, mitä kaikkea olen valmis itsestäni jakamaan. Osittain tiedostan, että olen ihmisenä varsin varautunut ja introvertti. Osittain uskon tämän liittyvän myös siihen, että auttamistyössä on ihan pakko pitää vähän välimatkaa. En halua ohjata asiakkaan ajattelua tai tuntemista omilla asenteillani. Psykologin kanssa puhumisen ei ole tarkoitus olla kaverillista jutustelua, kuulumisten vaihtamista tai kokemusten jakamista. Psykologin pitää tarjota erilaista keskustelua, sellaista, jossa ihminen oppii jotain itsestään eikä työntekijästään. Tavallista arkipäivän jutustelua voi harrastaa kenen kanssa tahansa, enkä näe mitään syytä tarjota sellaista. Kerron hyvin harvoin omia henkilökohtaisia mielipiteitäni, enkä pyri korjaamaan asiakkaiden arvomaailmaa tai moraalikäsityksiä, vaikka ne olisivat erilaisia kuin minun. Niin kuin eräs kaverini sanoi, psykologin pitää osata työssä päästää irti omista asenteistaan sen verran, että hän on "väritön, hajuton ja mauton".

Välillä saan etenkin nuorilta kritiikkiä tästä asiasta. Minulta on vaadittu, että olisin aidompi ja puhuisin niin kuin kaverille puhutaan. Minulta on vaadittu, että ottaisin yhteyttä myös vapaa-ajalla ja että tapaisin nuoria heidän omissa kodeissaan. Jotkut nuoret ovat yllättyneet tiedosta, että minulla on erikseen työpuhelin, eivätkä he saa tietoonsa henkilökohtaista puhelinnumeroani. Koska haluan tehdä työtä ihmisten kanssa ja auttaa, kielteinen palaute satuttaa. Muutaman kerran jälkeen olen kuitenkin oppinut käsittelemään asiaa. Olen tullut siihen tulokseen, että välitän aidosti näistä nuorista. Olen heistä ylpeä, jos he pääsevät eteenpäin, ja huolissani, jos asiat eivät suju. Työaikana näen vaivaa, että he saisivat tarvitsemaansa apua. En voi kuitenkaan 24/7 elää toisten elämässä ja toisten tunteissa, vaan tarvitsen aikaa omalle elämälleni. Olen itsekin vielä nuori ja etsin omaa identiteettiäni ja paikkaani maailmassa. Molemmat katoavat helposti, jos niille ei anna tarpeeksi tilaa. 

Joinakin viikkoina olen ihmetellyt, miksi minulla on mieliala niin matalalla. Silloin olen tajunnut, että olen tavannut paljon masennuksesta kärsiviä opiskelijoita. Vaikka olen "ammattiauttaja", olen silti ihminen, ja tämä työ on henkisesti kuormittavaa. Samalla tavalla kuin muita saattavat kuormittaa läheisten huolet ja ongelmat, minua kuormittavat joka päivä asiakkaiden vaikeat tarinat ja vaikeat tunteet. Niinpä joudun todella kiinnittämään huomiota vapaa-aikaani, jotta se on tarpeeksi palauttavaa ja rentouttavaa. Joskus vapaa-ajalla saatan miettiä asiakkaitteni ongelmia, vaikka pyrinkin välttämään sitä. Toisaalta olen huomannut, että vapaa-ajalla kaipaan ympärilleni hyvin tasapainoisia ihmisiä ja rauhoittavia asioita: kun töissä joutuu usein olemaan huolissaan, vapaalla haluaisi vain ottaa rennosti. En esimerkiksi jaksa katsoa dokumentteja sodasta tai tv-sarjoja syrjäytyneistä nuorista, kun samat asiat pyörivät mielessäni joka päivä töissä. En myöskään halua lukea ammattikirjallisuutta kotona. Vapaa-ajalla en halua olla psykologi. En halua olla ihminen, joka ymmärtää ja ymmärtää, kuuntelee ja kuuntelee. Vapaa-ajalla haluan olla tavallinen ihminen, joka kiukuttelee kun on nälkä, joka laukoo kärkkäitä kommentteja, joka nauraa liian kovaa ja väärään aikaan, joka puhuu vahingossa kaikkien päälle ja jota jännittää, kun pitää jonottaa kaupassa.

Elämän tärkein matka

Palasin juuri eilen illalla ulkomaanmatkalta, jonka tein ensimmäistä kertaa yksin. Vietin neljä päivää Latvian Riiassa vain itseni ja tuntemattomien hostellivieraiden kanssa.

Yksin matkustaminen taitaa olla yleisempää kuin olin ennen matkaani luullut. Minulle se ei todellakaan ollut mikään itsestäänselvä valinta: olen ihminen, joka pelkää jopa Vantaan sisäisessä bussissa eksyvänsä. En ikinä tajua ilmansuuntia. Hävitän tavaroitani sitä mukaa kuin löydän aiemmin hävinneitä. Meinaan kompastua jokaiseen vastaan tulevaan portaaseen. Ei siis voinut ottaa annettuna, että ylipäätään selviäisin Riian-reissusta hengissä. Mutta niinpä vaan selvisin!

Latvialaisnainen odottamassa junaa Kemerin asemalla.

Mikä sitten sai minut lähtemään reissuun yksin? Minulla on kyllä paljon tuttuja, jotka tykkäävät matkustella. Suurin syy olikin ehkä itseni voittaminen. Kirjoitin viime viikolla instagramiin poteneeni viime aikoina epämääräistä tyytymättömyyttä. Minusta tuntui, etten ole kellekään tärkeä. Syytin puolisoani siitä, ettei hän ole tarpeeksi kiinnostunut minusta. Mitkään vakuuttelut eivät riittäneet minulle. Yritin saada puolisoni vakuuttamaan, kuinka ihana ja tärkeä olen, jotta uskoisin siihen itsekin. Kun tajusin tämän, olin tosi pettynyt itseeni: en voi määritellä itseäni ja arvoani toisten ihmisten kautta. Minun on osattava itse viihtyä omassa seurassani, rakastettava ja arvostettava itseäni. Jotenkin itselleni vain on helpompaa jättää se muiden vastuulle. Tajusin jopa matkustaneeni aina toisten kanssa siksi, että ajattelin vain jaettujen muistojen olevan arvokkaita: jos joku ei olisi kokenut samoja asioita kanssani, kokemukset eivät olisi niin tärkeitä. Ihan naurettavaa!

Miltä siis tuntui neljä päivää omien ajatusteni, tunteideni ja vitsieni kanssa? Suoraan sanottuna aivan todella vapauttavalta. Etukäteen pelkäsin tulevani yksinäiseksi, mutta vielä mitä. Oli aivan ihanaa, kun ei tarvinnut miettiä, mitä paikkoja matkakumppani haluaisi nähdä tai jaksaako hän vielä kävellä. Kun minulla oli nälkä, menin syömään. Kun näin kivan puiston, menin sinne istumaan. Minulla oli mukavia keskusteluja niin oman pääni sisällä kuin toisten hostellivieraiden kanssa. Lähdinpä jopa päiväretkelle heidän kanssaan. Minä, joka olen aina hirveän varautunut ja epäsosiaalinen. Sain kyllä eräältä italialaismieheltä kommenttia siitä, että vaikutin aluksi ujolta ja kylmältä, mutta siltä tulen varmasti aina vaikuttamaan, jos italialaisiin vertaa :D

Riika on mielenkiintoinen sekoitus uutta ja vanhaa, hienoa ja kauheaa.

Talo Agenskalns-nimisessä kaupunginosassa, joka oli henkilökohtainen suosikkini.

Riika ja koko Latvia on ihan mieletön paikka, johon jokaisen suomalaisen pitäisi tutustua. Majoituin kolme yötä vanhassakaupungissa Naughty Squirrel -hostellissa, joka osoittautui nappivalinnaksi. Vanhakaupunki oli hyvin samanlainen kuin muutkin näkemäni eurooppalaiset vanhat kaupungit. Kauempaa löytyi hurjasti jugend-rakennuksia. Lempipaikkani olivat silti Agenskalns ja Kippsala Daugava-joen toisella puolella: päällystämättömiä hiekkateitä, hulppeita design-taloja, villiintyneitä puutarhoja ja hylättyjä hirsirakennuksia... Molemmat paikat olivat kuin unesta. Latvia on todella mielenkiintoinen yhdistelmä uutta ja vanhaa, designia ja röttelöä, Neuvostoliittoa ja Eurooppaa. Tällä kertaa ehdin tutustua maahan vain vilaukselta, ja aion todellakin mennä uudelleen.

On aina mielenkiintoista tutustua uuteen maahan ja kulttuuriin. Tällä matkalla tärkeimmät asiat opin kuitenkin itsestäni. Koko reissu antoi kipeästi kaipaamani muistutuksen: minä pystyn ihan mihin vain haluan. Voin luottaa siihen, että teen järkeviä päätöksiä. Voin luottaa siihen, että minulla on mukavaa itseni kanssa.  Minun ei tarvitse koko ajan kokea epävarmuutta ja suunnitella asioita loppuun saakka, vaan voin välillä ottaa rennosti. Ja reissun tärkein oppi: olen hyvä tyyppi, vaikka joku ei olisi koko ajan kertomassa sitä minulle. 

Tehtiin porukalla päiväretki Kemerin kansallispuistoon.

Kolme vuotta takana, loppuelämä edessä

Viime viikolla päättyi elämäni yksi tärkeimmistä jaksoista, kun kolme vuotta Kelan antamaa psykoterapia-tukea tuli täyteen. Kolmen vuoden ajan kävin joka viikko 45 minuutin psykoterapiaistunnolla. Kela korvasi noin 80 euron käynnistä lähes 60 euroa. Muutoin minulla ei olisi ollut psykoterapiaan varaa.

Päädyin psykoterapiaan, kun kolmantena opiskeluvuonna romahdin henkisesti. Kaikki alkoi siitä, kun tein kandintutkielmaani. Se, mitä nyt kuvailisin kolmenkymmenen sivun kevyeksi esseeksi, tuntui silloin elämän ja kuoleman asialta. Uuvutin itseni täysin kirjoittamisen parissa. Ei se itse työ minua uuvuttanut, vaan valtava stressi ja riittämättömyyden tunne. Pelkäsin, että yliopistossa viimein huomattaisiin, että olin liian tyhmä sinne. Pelkäsin ihan oikeasti, että minut potkittaisiin ulos, koska olin mielestäni niin huono. Olin niin ahdistunut, etten kestänyt enää. Ensin sain paniikkikohtauksia, sitten turruin ja menetin lähes kaikki tunteeni. Olin niin masentunut, etten uskonut koskaan selviäväni.

Opiskeluaikana kävin puolitoista vuotta psykoterapiassa. Keskityimme itsemyötätunnon ja armollisuuden opetteluun. Hiljalleen itseviha alkoi helpottaa ja halusin viimein tutustua itseeni. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pohdin, millaisista asioista nautin ja mikä oli minulle tärkeää. Ennen psykoterapiaa käytin kaiken tarmoni sen miettimiseen, miltä elämäni näyttää muiden silmissä ja riitänkö muille. Lopulta ymmärsin, että suurin haasteeni on riittää itselleni.

Noin kaksi vuotta sitten muutin pääkaupunkiseudulle ensin loppuharjoitteluun, sitten töihin. Jatkoin psykoterapiaa uuden psykoterapeutin kanssa. Kuten arvata saattaa, molemmat psykoterapeuttini olivat peruskoulutukseltaan psykologeja. Psykoterapeutti voi olla myös esimerkiksi sosiaalityöntekijä, sairaanhoitaja tai lääkäri. Toisen psykoterapeutin kanssa keskityimme paljon tunteisiin. Minun on todella vaikea tunnistaa omia tunteitani, koska tukahdutan niitä todella tehokkaasti. Olen pienestä asti ollut temperamenttinen, mutta pikku hiljaa olen oppinut pelkäämään omia voimakkaita reaktioitani. Ympäristöstäkään ei ollut apua, sillä luonnollisesti vihanpuuskista ja liian kovaa nauramisesta sai useimmiten vain toruja. Opin ajattelemaan, että tunteeni ovat vääränlaisia, eikä niitä kannata kokea tai näyttää muille. Lopulta se johtikin siihen, etten enää tiennyt yhtään, mitä tunsin, vaan sisälläni oli valtava tyhjyys.

Nyt kolmen vuoden psykoterapia on päättynyt. Päällimmäisenä tunteena on helpotus ja kiitollisuus. Kun katson kolme vuotta taaksepäin, on suoranainen ihme, että olen nyt tässä. Niin syvissä vesissä liikuin silloin. Toinen terapeuttini sanoi, että usein ihmiset ovat pettyneitä siihen, mitä terapia antaa: se ei tarjoa valmiita vastauksia, vaan ennemminkin lisää kysymyksiä pohdittavaksi. Minä olen terapiasta pelkästään kiitollinen. Pääsin pidemmälle kuin olisin osannut edes ajatella. Olen minä itsekin tehnyt ihan hurjasti töitä paranemiseni eteen, mutta en olisi pystynyt siihen ilman tukea.

Sain apua silloin kun tarvitsin. Ilman psykoterapiaa en olisi pystynyt jatkamaan opintoja, enkä olisi pystynyt menemään töihin. Nykyinen työni psykologina on henkisesti niin raskas, etten jaksaisi sitä ilman, että olen saanut apua omien tunteideni ja ajatusteni työstämiseen. Vaikka kolme vuotta ehkä kuulostaa pitkältä ajalta, paljon jäi vielä kesken. On vielä monia asioita, jotka mietityttävät, mutta onneksi niitä voi selvittää ilman psykoterapiaakin. Olen päässyt "henkisen kasvamisen" makuun, enkä ole vielä oppinut kaikkea! Olen kuitenkin oppinut pitämään itsestäni ja luottamaan siihen, että osaan pitää huolta itsestäni ja pärjään elämässä. Samaan aikaan olen oppinut, että voin myös luottaa läheisteni tukeen. Salasin psykoterapiani aika kauan, mutta jossain vaiheessa koin vain helpompana olla rehellinen. En häpeä sitä, että olin psykoterapiassa. Kenenkään ei pitäisi. Paljon huonompi asia on se, että voi huonosti, eikä tee mitään auttaakseen itseään. Olen ylpeä siitä, että hakeuduin opiskelijaterveydenhuoltoon ja pyysin apua. Muuten en olisi nyt tässä.

Toivottavasti tarinani kannustaa muitakin hakemaan itselleen tukea, jos sitä tarvitsee. Kerron mielelläni aiheesta lisääkin, jos se ihmisiä kiinnostaa. Aihe on aika henkilökohtainen, enkä kuitenkaan ole psykoterapiasta ihan hirveästi puhunut, vaikken sitä myöskään salaile. Vastaan tosi mielellään kysymyksiin, jos sellaisia haluaa esittää :)