Miksi kannattaisi vaihtaa näkökulmaa?

Koska tulisit tyytyväisemmäksi.

Näkökulman vaihtamisen taitoa tarvitaan jatkuvasti. Näkökulman vaihtaminen auttaa löytämään uusia ratkaisuja ongelmiin, luomaan uutta ja ymmärtämään sekä itseä että toisia ihmisiä. Keskustelussa tulee osata asettua toisen asemaan ja tavoittaa hänen näkökulmansa. Antti S. Mattila on kirjoittanut aiheesta mielenkiintoisen teoksen Näkökulman vaihtamisen taito. Tuo kirja innostu minutkin pohtimaan aihetta tekstin muodossa: miten näkökulman vaihtaminen näkyy psykologin ja psyykkisen valmentajan työssä? Tekstin lopussa kerron vinkkejä siihen, kuinka näkökulman vaihtamista voi harjoitella.

Kyky ymmärtää sekä omaa että toisten näkökulmaa ja tarvittaessa vaihtaa näkökulmaa on erityisen tärkeä ihmistyössä. Taitoa tarvitaan varsinkin silloin, kun pyritään lisäämään ihmisen ymmärrystä omasta käytöksestään ja mielensä sisäisestä toiminnasta. Antti S. Mattilan kirjaa lukiessani totesin, että olen käyttänyt näkökulman vaihtamista psykologin työssä jo paljon. Olen itse tykästynyt paljon Ben Furmanin Suomeen tuomaan ratkaisukeskeiseen ajattelutapaan sekä kognitiivisen psykoterapian uuteen suuntaukseen, hyväksymis- ja omistautumisterapiaan. Siitä olen kirjoittanut teksteissä Kuinka hallita tunteita ja Ajatukset soivat kuin podcast taustalla. Molemmat ovat tuoneet itselleni paljon uutta näkökulmaa niin omaan elämään kuin auttamistyöhön. Psykologian saralla uutta näkökulmaa on tuonut näkökulman vaihtaminen ongelma- ja oireajattelusta ongelmien ennaltaehkäisyyn, vahvuuksiin ja onnellisuuteen.

Auttamistyössä näkökulman vaihtamisen taito on jatkuvasti läsnä. Psykologi pyrkii ymmärtämään asiakkaan näkökulmaa, tämän kokemusta asioista. Samaan aikaan psykologin tehtävä on auttaa asiakasta ymmärtämään, että tämän näkökulma on vain yksi tulkinta tilanteesta. Se ei ole totuus, vaan kokemus. Psykologi voi auttaa asiakasta huomaamaan, että samaan tapahtumaan tai kokemukseen voi olla useita eri näkökulmia.

Kerran juttelin erään nuoren, "Laurin" kanssa, jonka unelma oli päästä yliopistoon arvostetulle alalle opiskelemaan. Kun Lauri kertoi unelmasta kaverilleen, kaveri totesi, ettei voi kuvitella häntä yliopistossa ja arvostetussa asemassa, koska ei häntä voi ottaa tosissaan. Lauri otti keskustelun todisteena siitä, etteivät hänen kaverinsa ymmärrä häntä eivätkä ole kiinnostuneita hänen asioistaan. Lauri uskoi, että kaveri tosiaan ajatteli, ettei hän voisi päästä yliopistoon. Seurauksena oli pettymys ja epäluottamus kavereihin.

Kun kysyin Laurilta, miksi hän ajatteli kaverin sanoneen niin ilkeästi, Lauri ei osannut sanoa. Hän arveli kaverin halunneen loukata. Totesin siihen, että usein ihmiset haluavat loukata, jos heillä itsellään on paha olla: voisiko kaveri kenties olla kateellinen? Voisiko olla, että kaveri ei itse on jättänyt koulut lyhyeen, että hän ei halua nähdä kaverien pääsevän yliopistoon, ettei joutuisi itse kohtaamaan sitä, ettei ole yrittänyt opiskella pidemmälle? Totuus on, etten tuntenut tätä kaveria ollenkaan enkä voinut tietää, mitä tämä ajatteli. Kuitenkin oli hyvä, että Lauri sai tilaisuuden nähdä, kuinka näkökulmaa vaihtamalla tilanteelle voi löytyä ihan uusia selityksiä.

Mattila totea kirjassaan, että jotta ihminen pystyy vaihtamaan näkökulmaa ja määrittelemään tilanteita uudelleen, toisen täytyy ensin aidosti kuunnella ja ymmärtää hänen tilannettaan: uudelleenmäärittelyn täytyy lähteä ihmisen omasta näkökulmasta, eikä sitä voida tarjota valmiina. Olen itsekin huomannut, että asiakkaat kaipaavat ensin tilaisuutta kertoa kokemuksistaan ja saada ymmärrystä osakseen. Vasta sen jälkeen kokemuksia päästään oikeasti työstämään. Tätä prosessia ei juurikaan voi kiirehtiä, vaan jokainen asiakas etenee omassa tahdissaan ja työntekijän on sitä kunnioitettava. Asiakkaalle ei tule olemaan hyötyä siitä, jos psykologi pyrkii neuvomaan ja pätemään omalla osaamisellaan. Tällainen toiminta on omiaan rikkomaan luottamuksen, jolloin asiakas menee enemmän kuoreensa, eikä lähde avoimesti työskentelemään. Esimerkiksi tilanteessa, jossa nuori on juuri epäonnistunut tärkeässä kokeessa, psykologin tehtävä on ottaa vaikeat tunteet vastaan. Silloin ei ole oikea aika kehottaa ajattelemaan positiivisesti. Kyky vaihtaa näkökulmaa tulee vasta vähän myöhemmin, kun vaikeaa tilannetta voi katsoa taaksepäin, eivätkä tunteet ole niin pinnalla. 

Vaihtoehtoisten tulkintojen löytämiseksi tarvitaan henkistä joustavuutta, jota on toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Psykologin tuleekin olla erityisen joustava, hyvin sensitiivinen, ja kuulostella, millä tasolla asiakas on valmis keskustelemaan omista kokemuksistaan. Psykologin työssä olen todennut, että ihmisillä on hyvin eritasoiset valmiudet näkökulman vaihtamiseen. Toiset ovat hyvin taitavia reflektoimaan niin omia kuin muiden ihmisten kokemuksia. Toisten kanssa on jo kovan työn takana, että he osaavat nimetä ääneen omia ajatuksiaan ja uskomuksiaan.

Näkökulman vaihtamisen taito on tärkeää ihan kaikessa työssä, johon kuuluu vuorovaikutusta. Esimerkiksi itse toimin psykologin lisäksi psyykkisenä  valmentajana urheilijoille. Keskustelussa asiakkaan kanssa pyrin ensin saamaan esille asiakkaan kokemuksen. Asiakkaan kanssa käydään läpi, millaisia tunteita, ajatuksia ja uskomuksia tilanteen kokemiseen liittyy. Asiakas saa pohtia, miten hän tulkitsi tapahtumia ja miksi juuri niin. Esimerkiksi urheilijan kanssa voitaisiin puhua siitä, että urheilija kokee suorittaneensa huonosti parin viime viikon ajan. Tällöin kysyisin, mistä hän päättelee suorittaneensa huonosti. Mitkä asiat tuntuvat menneen pieleen? Urheilija voisi kertoa huomanneensa myös valmentajan turhautuneen urheilijan jatkuvaan epäonnistumiseen. Tällöin kysyisin, mistä urheilija on voinut päätellä valmentajan turhautumisen. Onko se varmasti tosiasia, että valmentaja on turhautunut – vai voiko hän olla jossain aivan toisessa tunnetilassa. Pyrkisin siis lisäämään urheilijan ymmärrystä omasta ajattelutavastaan. Kun urheilija osaisi tulkita omaa ajattelu- ja tunneprosessiaan, voisin lempeästi alkaa haastaa sitä.

Kuinka voit itse vaihtaa näkökulmaa? 

Mattila kutsuu egosentrismiksi sitä, että ihminen olettaa kaikkien ajattelevan ja kokevan samoin kuin hän. "Itsekeskeisen" ihmisen on vaikea reflektoida omia kokemuksiaan, koska hän pitää niitä totena, ei kokemuksina. Näkökulman vaihtamista harjoittelemalla jokainen voi oppia tunnistamaan oman näkökulmansa ja ymmärtämään, että se voi olla eri kuin toisten näkökulma. Kun ihminen ymmärtää toisten näkökulmaa, hänen on helpompi kokea myötätuntoa. Silloin tulee vähemmän pettymyksen ja katkeruuden kokemuksia ihmissuhteista.

Jokaisen kannattaisi opetella näkökulman vaihtamista. Harjoitteluun ei välttämättä tarvita psykologia tai muuta asiantuntijaa, vaan oma kiinnostus riittää. Kun harjoittelet ahkerasti, voit oppia päästämään irti hankalista tunteista ja sosiaaliset tilanteet tuntuvat helpommilta.

Seuraavan kerran, kun tunnistat hankalien tunteiden heräävän, pysähdy hetkeksi. 

1. Mieti, mitä tilanteessa tapahtui: mitkä tapahtumat edelsivät sitä, että tunteesi heräsivät. Mitä tunteita tunsit? (esim. pettymys, häpeä, ahdistus, turhautuminen, pelko, viha.)
2. Seuraavaksi mieti tätä ajatusta: tunteet ja ajatukset syntyvät sinun omasta tulkinnastasi tilanteesta. Ne ovat sinun kokemuksiasi, eivät totta. Mieti siis, miten tulkitsit tilanteen? Mitä ajattelit keskustelukumppanisi ajattelevan, sanovan ja tarkoittavan? Miten keskustelukumppanisi tulkitsi tilanteen?
3. Lopuksi mieti, voisiko tilanteen tulkita jotenkin toisin. Miten esimerkiksi ystäväsi tai puolisosi tulkitsisi tilanteen? Mikä olisi sellainen tulkinta, joka ei herättäisi sinussa hankalia tunteita?

Lisälukemista: 

Mattila, A.S. (2006). Näkökulman vaihtamisen taito. Juva: WSOY.

Kohti uutta vuosikymmentä

Nyt on taas yksi vuosi ohi, ja aikamoinen vuosi se olikin! Niin paljon on tapahtunut ja muuttunut, ettei pää meinaa kestää mukana. Kuluva vuosi on ollut todella raskas. Tunteet ovat seilanneet laidasta laitaan, on ollut paljon iloja ja suruja. Jos jotain saisin ensi vuodelta toivoa, se olisi tasaisuutta, rauhaa ja pysyvyyttä. Uuden vuoden lupauksena itselleni on pysähtymisen taidon harjoittelu.

Kuten totesin, vuosi 2019 on ollut todella vauhdikas ja täynnä muutoksia. Tässä muutamia juttuja, jotka ovat päällimmäisenä mielessä:

Matkat

Haluaisin siis kehittyä pysähtymisessä ja rauhoittumisessa. Toisaalta tänä vuonna on nimenomaan ollut tosi hienoja pysähtymisen hetkiä. Kesällä tein elämäni hienoimman reissun, kun lähdin avomiehen kanssa toista kertaa Ruotsin Lappiin Kungsleden-nimiselle vaellusreitille. Vaelsimme viisi päivää, mutta olisin voinut jäädä sinne vuorten keskelle vaikka kahdeksi viikoksi! Vitsi mikä fiilis tulee, kun on vain yhdet vaatteet valittavana, ruoka on laskettu juuri riittäväksi ja pakattu valmiiksi, ei tarvitse meikata tai laittaa hiuksia, eikä huolehtia yhtää mistään. Voi vain kävellä ja keittää välillä kahvia. Sitten illalla pystytetään teltta ja mennään nukkumaan. 

Toukokuussa kävin myös ensimmäistä kertaa yksin ulkomaanmatkalla, kun lähdin ex tempore Riikaan. Minun piti päästä olemaan yksin, tutustumaan itseeni. Kun olin koko ajan jossain työn ja vaikeiden ihmissuhteiden pyörremyrskyssä, tuntui kuin olisin kadottanut itseni. Matkasta kerroin tekstissä Elämän tärkein matka. 

Ennen kärsin tosi matalasta mielialasta ulkomaanmatkojen jälkeen. Minua ahdisti palata kotiin, ahdisti palata arkeen ja todellisuuteen. Minulla saattoi mennä viikko tai kaksikin siinä, että "alistuin" taas elämään tavallista elämääni. Nykyään huomaan, että rakastan olla reissussa, mutta odotan myös kotiinpaluuta. Kodista on tullut turvallinen paikka ja arjesta mukavaa. Hyvä muutos siis! :)

Psykoterapia

Huhtikuussa päättyi kolmen vuoden psykoterapia. Se päättyi todella huonoon saumaan, koska juuri silloin elämä tuntui hajoavan käsiin ja olin ihan eksyksissä. Mutta oli aika pärjätä omillaan ja katsoa, mitä kaikkea oli tullut vuosien aikaan opittua. Kun katson taaksepäin, en voi uskoa, miten paljon olen kasvanut. Matkastani psykoterapiaan kerroin tekstissä Kolme vuotta takana, loppuelämä edessä.

Ihmissuhteet

Yhteys toisiin ihmisiin on minulle hankala asia. Minun on todella vaikea luottaa toisiin ja olla rehellinen tunteistani ja ajatuksistani. Samaan aikaan parisuhteessa vaadin, että yhteys puolisoon on täysin saumaton. Se on tietenkin ihan älytön vaatimus, joka johtaa usein pettymyksiin. Olen joutunut kamppailemaan paitsi luottamuksen myös itsenäisyyden kanssa: puoliso ei ole vastuussa minun tunteistani tai jaksamisestani. Hän voi olla tukena ja auttaa, mutta lopulta minun on itse kannettava vastuu. Toinen psykoterapeuttini sanoi aina "jokainen on vastuussa omista tunteistaan".

Harrastukset

Olen panostanut jo parin vuoden ajan ratsastukseen. Siihen kuluu paljon rahaa ja aikaa, mutta se antaa kaiken moninkertaisesti takaisin. En todellakaan saa mistään sellaisia kiksejä ja flow-kokemuksia kuin hevosten kanssa. Tänä vuonna löysin uusin vuokrahevosen, Myssy-tamman, johon ihastuin ensi silmäyksellä. Myssy on täysin minulle sopiva kaveri: hermostunut, reaktiivinen ja vaativa. Se todella saa minut keskittymään vain itseensä! Ollaan kehitytty Myssyn kanssa ratsukkona todella paljon, joten jokainen tallilla vietetty tunti on ollut tärkeä.

Työ 

Kuten aiemmin kirjoitin tekstissä Minusta ei tullut koulupsykologia, olen vaihtanut tosi usein työpaikkaa, osittain omasta halusta ja osittain itsestä riippumattomista syistä. Jatkuva muutos on ollut tosi raskasta. Huomaan, että levottomuuden tunne on jäänyt päälle. Onkin yllättävän vaikeaa lopettaa avoimien työpaikkojen selaaminen ja parempien vaihtoehtojen etsiminen. Tuntuu, että koko ajan tarjolla olisi vaikka minkälaisia mahdollisuuksia, joihin kaikkiin pitäisi osata tarttua. Kuulin vastikään termistä fear of better options eli fobo. Huomaan oikeasti kärsiväni siitä työelämässä, vaikka termi on ilmeisesti kehitetty kuvaamaan parisuhteita :D

Samaan aikaan, kun olen murehtinut uraani psykologina, olen kiinnostunut psyykkisestä valmennuksesta. Sportfocuksen psyykkisen valmentajan koulutus on tuonut tosi paljon energiaa ja uusia mielenkiintoisia ihmisiä elämääni. Olen todella tyytyväinen, että lähdin hommaan mukaan. Psyykkinen valmennus on hyvää vastapainoa psykologin työlle, jossa pääpaino on usein ongelmissa, masennuksessa ja ahdistuksessa. Välillä on todella kiva orientoitua vahvuuksiin ja motivaatioon. Samaan aikaan psykologin koulutuksesta on tietysti todella paljon hyötyä, kun vuorovaikutus ja ihmisten kuunteleminen on tuttua.

Olen todellakin valmis vuoteen 2020! 

Minusta ei tullut koulupsykologia

(ainakaan vielä)

Niinhän siinä sitten kävi, että työelämäni vaihtoi suuntaa. Ehdin olla yhden lukuvuoden ammattikoulussa ja noin puoli vuotta lukiossa koulupsykologina. Sitten sainkin vakityön lastensuojelussa noin kuukausi sitten. Mietin pitkään, haluanko vaihtaa. Koulu ja lastensuojelu ovat kaksi täysin eri ympäristöä. Joudun siis aloittamaan ihan nollasta tietämättä mistään mitään.

Olen valmistunut psykologiksi pari vuotta sitten ja olen nyt jo neljännessä työpaikassa. Alan huomata itsestäni, etten jaksaisi enää jatkuvaa muutosta, oppimista ja sopeutumista. Olisi kiva ottaa jotakin haltuun kunnolla ja löytää oma paikkani työelämässä. Tähän mennessä olen ollut "vain sijainen", jonka odotetaan hetkeksi jatkavan jonkun toisen työtä, ja mielellään ihan samalla tavalla kuin se "oikea psykologi" on työtä tehnyt.

Nyt olo on aika ristiriitainen. Olen helpottunut, että löysin kiinnostavan paikan, jossa voin työskennellä niin kauan kuin haluan. Toisaalta on harmi, etten oppinut nauttimaan määräaikaisista työsuhteista. Valmistuessani psykologiksi ajattelin, että voisin olla villi ja vapaa, kokeilla kaikenlaisia töitä ja vaihtaa paikkaa kuin sukkia. Voisin matkustella työsoppareiden välissä, tehdä ihan mitä vaan. Mutta todellisuus olikin erilainen kuin ajattelin. Todellisuus on, että asun pääkaupunkiseudulla ja joudun maksamaan valtavaa vuokraa (joskin puoliksi). Harrastan ratsastusta, jonka väitän olevan yksi kalleimmista ja aikaavievimmistä mahdollisista tavoista viettää vapaa-aikaa. Minulla on avomies ja ystäviä, joiden kanssa haluan kerätä yhteisiä muistoja. En siis ole ollenkaan niin vapaa lähtemään kuin luulin. Enkä ollenkaan niin halukas. Niinpä aloin hiljalleen etsiä vakituista työpaikkaa ja nyt löysinkin sellaisen. Toivon kovasti, että viihtyisin lastensuojelussa. Mutta eihän sitä tiedä kuin vain kokeilemalla.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Olen aina ollut rauhaton sielu. Unelmoin siitä, että voisin keskittyä elämässä yhteen asiaan kerrallaan, ja silti kasaan aina hirveästi tekemistä ja menemistä itselleni. Minua vaivaa usein tunne, että pitäisi jo olla jossakin: pitäisi jo olla suunta elämälle, pitäisi jo olla hieno ura, pitäisi jo omistaa oma hevonen, oma talo. Pysähtyminen tuntuu pelottavalta. Mitä jos silloin menetänkin kaiken kunnianhimoni? Mitä jos ohitan vahingossa hienoja mahdollisuuksia päästä eteenpäin? Mitä jos olisinkin tosi hyvä jossakin, jota en ole vielä kokeillut? Elämäni on jonkin aikaa ollut jatkuvassa muutoksessa. Olen luopunut opiskeluista ja rakkaasta Joensuusta, muuttanut pääkaupunkiseudulle, tutustunut uusiin ihmisiin, kokeillut kolmea eri työtä ja vaihtanut tallilta toiselle. Välillä tuntuu, että avomies on ainoa asia, joka on säilynyt samana jo pidemmän aikaa 😄 Niinpä olen päättänyt, että nyt haluan pysähtyä ja hengähtää. Haluan keskittyä nyt johonkin asiaan ja ottaa sen haltuun. 🍂 Tämä jokin asia on työ. Olen kyllästynyt sijaisuuksien jatkuvaan epävarmuuteen. Niinpä olen hakenut vakinaisia psykologin paikkoja, joskin olen ajatellut, että tuskin minua valitaan, kun kokemusta on niin vähän. Mutta lopulta kävi toisin! Löysin paikan, joka varmasti haastaa mutta toivottavasti myös palkitsee. Olen pitkään miettinyt, millaista olisi työskennellä lastensuojelussa. Nyt se selviää, kun aloitan marraskuun puolivälissä sijoitettujen lasten hoitotiimissä Vantaalla. Jännittää, pelottaa ja innostaa ihan hirveästi! . . . #syksy #autumn

Henkilön Pikseleitä ja Psykologiaa (@pikseleitajapsykologiaa) jakama julkaisu Loka 15, 2019 kello 11.53 PDT

Millaista psykologin työ on tähän mennessä ollut?

Koska monia tuntuu kiinnostavan, millaista psykologin työ on, ajattelin nyt kertoa vähän edellisistä työpaikoistani. Psykologin ammatti on siinä mielessä mahtava, että työkenttä on todella monipuolinen. Tästä kentästä olen aiemmin kirjoittanut tekstissä "Mitä se psykologi oikeastaan tekee?". Itse olen aloittanut perhepalveluista perheneuvolasta, jatkanut opiskeluhuoltoon ja nyt siirtynyt lastensuojeluun. Ja tämä on vain murto-osa niistä sovellusaloista, joita psykologeille on tarjolla.

Aloitin urani perheneuvolassa 3-18 -vuotiaiden lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä parissa. Perheneuvolassa tehtiin pääasiassa työparityötä. Psykologi oli lapsen ja sosiaalityöntekijä vanhempien työntekijä. Pidin kovasti lasten kanssa työskentelystä, johon kuului pelaamista ja leikkimistä sekä tunteiden ja kokemusten käsittelyä. Lapsilla oli usein ahdistusoireita kuten pelkoja tai käytösongelmia, kuten raivokohtauksia tai tottelemattomuutta. Tukikäyntien lisäksi tein kognitiivisia ja tunne-elämän tutkimuksia. Myös vanhempien kanssa pääsi keskustelemaan lapsen mielenmaailmasta ja esimerkiksi huonosta käytöksestä. Jonkin verran olin mukana myös lapsen ja vanhemman vuorovaikutuksen arvionnissa. Perheneuvola oli työpaikkana monipuolinen ja moniammatillinen. Harvoin pääsee työpaikkaan, jossa on yli kymmenen psykologia työkavereina. Perheneuvola on perinteikäs ja arvostettu insituutio, jossa työntekijät ovat todella koulutettuja ja taitavia. Toisaalta pidin perheneuvolaa jollakin tapaa vanhanaikaisena ja joustamattomana. Uskoisin, että asiat ovat muuttuneet ja joka työpaikalla kehitetään paljon.

Seuraavaksi siirryin yhdeksi lukuvuodeksi ammattikouluun. Halusin taukoa tiimeistä ja tehdä työtä ihan vain itsekseni. Koulupsykologin työ ei ole yksinäistä, mutta vaatii kyllä itseohjautuvuutta. Sain aina tarvittaessa apua muilta koulupsykologeilta ja koulun terveydenhoitajalta. Ammattikoulussa asiakkaiden ikä vaihtelee nuoresta vanhaan. Ammattikoulussa noin puolet tulevat peruskoulusta ja puolet työelämästä, eli asiakkuudet ovat todella monipuolisia. Teemat vaihtelivat peliriippuvuudesta ahdistukseen, masennukseen ja traumoihin. Asiakkaat ohjautuivat psykologille usein opettajan, kuraattorin tai terveydenhoitajan kautta. Usein koulupsykologi oli vasta "viimeinen vaihtoehto" ja oireilu oli jo aika vakavaa. Esimerkiksi itsemurhariskiä jouduin usein arvioimaan yhdessä kouluterveydenhoitajan ja koululääkärin kanssa. Myös etsivän nuorisotyön ja psykiatrian kanssa tuli tehtyä yhteistyötä. Maahanmuuttajia oli paljon ja opin työskentelemään tulkin kanssa. Ammattikoulu oli ehdottomasti lempityöpaikkani, jossa olisin halunnut jatkaa, mutta minut siirrettiin seuraavaksi lukioon. Amispsykologin työstä kerroin myös teksteissä Työstä ja ammatista sekä Kymmenen kuukauden opit.

Lukio on työpaikkana hyvin erilainen kuin ammattikoulu. Kaikki asiakkaat ovat nuoria, 15-19 -vuotiaita. Lukiolaiset ovat itse aktiivisia ja hakeutuvat matalalla kynnyksellä psykologille, joten ongelmat eivät usein olleet niin monimutkaisia ja pitkäaikaisia kuin ammattikoulussa. Lukiolaiset ovat pääsääntöisesti kiinnostuneita koulusta, hyvinvoinnistaan ja tulevaisuudestaan ja työskentelevät aktiivisesti löytääkseen tasapainon elämään. Usein puhuttiin stressistä, uupumuksesta ja vaativuudesta itseään kohtaan. Asiakkaiden oma aktiivisuus vapautti minulta henkisiä resursseja, ja päädyin esimerkiksi pitämään oppitunteja psykologian kursseilla. Kuraattorin kanssa suunnittelimme myös ryhmää jännityksestä, stressistä ja ahdistuksesta kärsiville, mutta se ei ehtinyt alkaa ennen lähtöäni.

Tällä hetkellä olen ensimmäistä kuukautta töissä lastensuojelun kuntouttavassa sijaishuollossa. En osaa vielä sanoa muuta kuin että työ vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Psykologien määrä lastensuojelussa on edelleen vähäinen ja työnkuvaa rakennetaan jatkuvasti. Psykologiliitto ajaa lastensuojelulain muuttamista niin, että lastensuojeluun saataisiin riittävästi psykologisia resursseja (tässä linkki Psykologiliiton kannanottoon). Tällä hetkellä psykologien tehtävänkuvaa ei määritellä laissa lainkaan. Lastensuojelupsykologien työstä kirjoitettiin vuoden alussa myös Psykologi-lehdessä.

Ajatukset soivat kuin podcast taustalla

Usein toitotetaan, että ihmisten on hyvä opetella tunnistamaan omia ajatuksia ja hallitsemaan niitä. Esimerkiksi masentuneita ihmisiä opetetaan ajattelemaan ei-masentuneesti.  Monissa itsehoito-oppaissa ajatus on, että jos on huono päivä, yritä kuvitella, että olisi hyvä päivä. Minusta tämä on aina tuntunut vähän kummalliselta. Ainakaan minun mielenvoimani ei riittänyt ajatusten ja tunteiden muuttamiseen.

Hyväksymis- ja omistautumisterapia (HOT) pohjautuu ajatukselle, ettemme voi hallita mieltämme. Ajatuksena on, että on turha kamppailla hankalia tunteita, ajatuksia ja mielikuvia vastaan, kun emme kuitenkaan voi saada niitä pois mielestämme. Nimenomaan tällainen kamppailu ja ajatusten vastustaminen antaa mielelle vain enemmän valtaa. Oletko nimittäin huomannut, että ajattelet aina juuri sitä, mitä yrität olla ajattelematta? Jos sinun tekee mieli syödä herkkuja ja yrität olla ajattelematta niitä, ajattelet niitä vain enemmän.

Niinpä ratkaisu hankaliin tunteisiin ja ajatuksiin ei ole kontrolli, vaan hyväksyminen: voit hyväksyä, että sinun tekee mieli herkkuja. Itselläni hyväksymisen opettelu on auttanut eniten jännittämiseen. Jännitän julkisilla kulkemista, etenkin bussilla, ja etenkin uusia reittejä. Ennen häpesin tätä ja käytin hirveästi energiaa jännityksen peittelemiseen ja itseni sättimiseen, kun en saanut jännitystä kuriin. Nykyään huomaan jännityksen edelleen, mutta se ei ota minusta valtaa. Kun tajuan sydämen hakkaavan ja käsien hikoilevan, hymyilen itsekseni ja totean, että "jaaha, sieltä se jännitys taas tuli". Huomaan tunteen, mutten kiinnitä siihen enempää huomiota. Koska eihän siitä oikeastaan ole minulle haittaakaan, ei se vaikuta elämääni mitenkään. 

Oman hyvinvoinnin kannalta onkin hyvä opetella erottamaan hyödylliset ajatukset hyödyttömistä. Pelkoni siitä, että ajan bussin kyydissä liian pitkälle ohi pysäkkini, on oikeastaan aika hyödytön, koska tottakai teen kaikkeni, että jäisin oikealla pysäkillä pois. Eikä olisi kovin vaarallista, vaikka jäisin vasta seuraavalla. Niinpä minun on turha kiinnittää tähän pelkoon enempää huomiota.

Varsin hyvä taito hankaliin tunteisiin ja ajatuksiin on eriyttäminen. 

ERIYTTÄMINEN tarkoittaa sitä, että 

a) kiinnität huomiota ajatuksiin, jotka ovat hyödyllisiä: on esimerkiksi hyödyllistä tajuta olevansa lähellä suojatietä ja katsoa oikealle ja vasemmalle ennen kuin ylittää tien

b) et kiinnitä huomiota ajatuksiin, jotka eivät ole hyödyllisiä: esimerkiksi useimpien mieli tuottaa kauhuskenaarioita ennen esiintymistilannetta ja mielessä vilisee mielikuvia siitä, mitä kaikkea voi mennä pieleen. Jos nämä estävät sinua menemästä lavalle, ne eivät ole hyödyllisiä.

Tunteiden, ajatusten ja mielikuvien eriyttäminen on vähän niin kuin musiikin tai podcastin soittaminen taustalla: siellä se menee koko ajan eteenpäin, ja välillä tulee kiinnitettyä huomiota joihinkin kohtiin, mutta kaikki jutut eivät ole kiinnostavia tai tärkeitä. 

Eriyttäminen auttaa tunnistamaan, että ajatukset ovat vain ajatuksia, eivät todellisuutta. Nämä kun menevät helposti sekaisin. Varsinkin käsitys itsestä tuntuu usein liiankin todelta. Esimerkiksi minä inhosin lapsena kotitöitä (ja kukapa ei!). Inhosin tiskien laittamista ja tavaroiden järjestelyä ja välttelin niitä parhaani mukaan. Kun perheessä hermostuttiin tähän, minulle saatettiin tiuskaista, että olen laiska tai saamaton. Nämä sanat jäivät mieleeni pitkäksi aikaa ja muuttuivat käsityksesi itsestäni. Syntyi pelko, että olen laiska. Tämä ydinpelko alkoi ohjata elämääni. Aloin vältellä tätä pelkoa kaikin keinoin olemalla ihan hirveän ahkera ja välttämällä lepäämistä, joka olisi todiste laiskuudesta. Mentiin siis yhdestä ääripäästä toiseen, epämiellyttävyyden välttämisestä ylisuorittamiseen, vain siksi, että ajatuksissani olin laiska. Koska todellisuushan on, että saan hirveästi aikaan, kun vain haluan. Samaan aikaan olen lahjakas lököttelijä. Ajatus ei siis ollut lainkaan totta, eikä se ollut lainkaan hyödyllinen! Se vain ajoi minut uupumuksen partaalle.

Toinen ydinpelkoni on, että olen fyysisesti heikko, että voimani loppuvat. Pelkään heikkoutta niin paljon, että olen käyttänyt elämässäni ihan hirveästi energiaa sen todisteluun, etten ole, mutta pelko on vain pahentunut. Pelko on helpottanut vasta, kun olen opetellut eriyttämään sen itsestäni: se on vain pelko, vain ajatus. En minä oikeasti ole ollenkaan heikko, olen itse asiassa fyysisesti elämäni kunnossa. Kun olin viiden päivän vaelluksella Ruotsin Lapissa, mieleeni tuli usein ajatus, etten jaksa metriäkään enempää. Että kroppani on niin heikko, ettei se kestä. Pääsin tästä ajatuksesta irti vasta sitten, kun mieheni tiuskaisi (kaiken valitukseni jälkeen), että "kyllä sinä jaksat!".  Ensin suutuin, koska en halunnut uskoa sitä todeksi. Vasta sitten tajusin, että en oikeastaan edes ollut niin väsynyt, kuin olin luullut, vaan jaksoin kävellä vielä useita tunteja. Olin siis joutunut niin kovasti oman mielikuvani valtaan, etten todellisuudessa pystynyt huomaamaan, että jaksoin ihan hyvin. Lopulta onnistuin päästämään irti heikkouden ajatuksesta.

Kirjasuosituksena edelleen Russ Harrisin Onnellisuusansa (Duodecim 2007).

Mieleni piti minua vallassaan, kun luulin pelkoni olevan totta:
todellisuudessa jaksoin vaeltaa 105 kilometriä viiteen päivään.

Asenne kuntoon!

Minua on välillä kuvattu ihmiseksi, jolla on hyvä itsetunto. Olen yllättynyt kommenteista joka kerta ja pysähtynyt pohtimaan, onko näin. Mistä sen tietää, onko oma itsetunto hyvä vai huono?

Itsetunto ei ole ihan yksinkertainen asia. Ihmiset tarkoittava sillä eri asioita ja ymmärtävät sen omalla tavallaan. Väestöliiton mukaan itsetunto tarkoittaa "jokaisen omaa arvioita ja käsitystä itsestä". Hyvä itsetunto tarkoittaa, että ihmisellä on käsitys omista vahvuuksista ja heikkouksista, eikä käsitys itsestä muserru vastoinkäymisistä tai virheistä. Se tarkoittaa, että ihminen suhtautuu itseensä positiivisesti.

Minäpystyvyys kuvaa uskoa omiin kykyihin. Sitä sanotaan myös kyvykkyyden tunteeksi. Toisten minäpystyvyys on korkeampi kuin toisten, mutta sitä voi kasvattaa asettamalla tavoitteita ja kiinnittämällä huomiota omiin onnistumisiin.

Monilla ihmisillä tuntuu olevan käsitys, että luottamus omiin kykyihin on synnynnäistä. Ajatellaan, että ihmisellä on luonnostaan hyvä tai huono itsetunto. Mutta kuulkaapa nyt, ei se niin ole! Luottamus omaan tekemiseen syntyy tekemällä. Hyvään itseluottamukseen on kolme yksinkertaista vaihetta: 

1) Tee sinulle tärkeitä asioita, aseta tavoitteita, kokeile opetella ja kehittyä. 

2) Kiitä ja palkitse itseäsi onnistumisista ja kehityksestä. 

3) Suhtaudu virheisiin ja epäonnistumisiin mahdollisuutena oppia.

Psykologi Satu Pihlaja puhuu osuvasti "kasvun asenteesta", joka tarkoittaa haastavien tilanteiden näkemistä mahdollisuutena oppia ja epäonnistumisten näkemistä mahdollisuutena kehittyä. Kasvun asenne tarkoittaa ajatusta siitä, ettei ihminen ole koskaan valmis, vaan voi aina kehittyä ja oppia uutta. Niinpä mikään virhe ei tunnu lopulliselta - aina voi yrittää uudelleen.

Kasvun asennetta voi ja kannattaa opetella. Aloita kysymällä itseltäsi seuraavat kysymykset (minun vastaukseni ovat perässä kursiivilla): 

• Milloin olen oppinut harjoittelemalla uusia taitoja?    Olen muutaman vuoden sisällä kokeillut useita uusia urheilulajeja, kuten joogaa, puistojumppaa, tennistä, frisbeegolfia ja seikkailupuistossa kiipeämistä. Töissä olen kokeillut nuorten kanssa uusia lähestymistapoja ja tekniikoita.

• Milloin olen yrittänyt epäonnistumisen jälkeen uudelleen? Pelkään kovasti vettä. Kesällä kaverin mökillä kävin useita kertoja peräkkäin uimassa, vaikken kertaakaan uskaltanut päästää irti laiturista. 
• Lisäkysymyksiä: millaisia tunteita epäonnistumiseen liittyi? Mitä opit tätstä epäonnistumisesta? Mitä hyviä ja huonoja puolia näet?

• Milloin olen saanut kritiikkiä, joka auttoi seuraavalla kerralla? Viime lukuvuonna yksi nuori haukkui minut pystyyn ensimmäisellä tapaamisella. Aluksi olin valmis lopettamaan koko psykologin uran, mutta sitten löysin omasta asenteestani korjattavaa.

Näiden pohdintojen jälkeen voin todeta, että joissakin elämän alueissa minulla on enemmän kasvun asenne kuin toisissa. Minulla on kiva kasvun asenne omaan henkiseen kasvuun ja työhön. Ajattelen yleensä, että olen kehittynyt paljon, mutta voin oppia vielä paljon. Urheilussa kasvun asenne on helpompi kadottaa. Mielessä välähtää välillä edelleen lapsuuden koululiikunta ja huonommuuden tunne. Välillä ajattelen, että olen ihan huono, ja vältän kokeilemasta uusia juttuja. Mutta kun oikein mietin, olen nykyään hyvin urheilullinen ja opin aika nopeasti - kunhan en hermostu itselleni virheistä. Joskus on nimittäin saattanut hermostuksissaan tennismaila lentää...

Olen tehnyt ja kokenut elämässä kaikenlaista ja oppinut, missä olen hyvä ja missä vähän heikompi. Kuitenkin perimmiltään uskon, että oppisin mitä vain, jos vain tekisin kovasti töitä. Minäpystyvyyteni on siis aika hyvä. Ainoa poikkeus on matematiikka: siinä olen niin surkea, etten näe mitään syytä koskaan panostaa laskujen opetteluun :D

Kaiken kaikkiaan itsetuntoni on tosiaan aika hyvä, niin kuin minulle on sanottukin. Ei se tarkoita sitä, että olisin aina hirveän itsevarma. Olen usein epävarma ja ahdistunut, mutta silti aina ajattelen, että kyllä minä tästä selviän. Monesti minua jännittää, mutta ajattelen sen kuuluvan asiaan. Minulle hyvä itsetunto on sitä, että pidän itsestäni sellaisena kuin olen ja hyväksyn sekä vahvuudet että heikkoudet itsessäni. En esitä muuta kuin olen, sillä uskon kelpaavani tällaisenakin.

Lukuvinkkejä:

Satu Pihlaja: Aikaansaamisen taika - Työkirja (2019)
Suomen Mielenterveysseura: Hyvä itsetunto on optimistista realismia

Kuinka hallita tunteita

Helppoo olla nuori

Kaikki tai ei mitään 

Hei rock and roll

On helppoo tarttuu kiinni

Ja kohta päästää menemään

Hei, on niin helppoo olla onnellinen

Hei, ja tyytyy siihen mitä on

- Olavi Uusivirta

Kuten moni muukin psykologi, olen innostunut tosi kovasti HOTista, eli hyväksymis- ja omistautumisterapiasta. Se on Amerikasta tullut psykologian suuntaus, joka pohjaa mindfulnessiin sekä vaikeiden tunteiden hyväksymiseen. Yllä oleva lainaus Olavi Uusivirran biisistä On niin helppoo olla onnellinen tiivistää erittäin hyvin HOTin sanoman: lopeta taistelu vaikeita ajatuksia ja tunteita vastaan ja ala elää hetkessä. 

Tekstin otsikko, "Kuinka hallita tunteita" on kysymys, jota kuulen usein työssäni. Monta kertaa tämä liittyy ahdistukseen ja masennukseen. Ihmiset kuvailevat, että he ovat huonoja hallitsemaan tunteitaan, he eivät saa tunteita kontrolliin vai joutuvat niiden valtaan. Juuri siitä haluan puhua: kontrollista pitäisi luopua kokonaan.

Kivikauden luolamiehellä ja nykyajan postmodernilla ihmisellä ei luulisi olevan paljon yhteyttä, mutta valitettavasti evoluutio on hidas toimija. Se tarkoittaa, että ihmisen aivot toimivat edelleen kovin samalla tavalla kuin tuhansia vuosia sitten. Aivojen tehtävä on pitää ihminen elossa. Niinpä ne luokittelevat asioita vaarallisiksi ja vaarattomiksi, uhkiksi ja mahdollisuuksiksi. Kun olet astumassa ryhmän eteen esiintymään, sydämesi hakkaa ja jalat puutuvat, koska aivosi valmistavat kehoasi pakenemaan. Ne ovat tulkinneet tilanteen vaaralliseksi. Ja niinhän se onkin, sillä ihmiselle on elintärkeää kuulua johonkin ryhmään ja olla hyväksytty ryhmän jäsen. Aivot tietävät, kuinka vaarallista on astua näyttämölle ja asettaa itsensä alttiiksi naurulle ja hylkäämiselle. Sen sijaan, että harmittelisit, kuinka kovasti sinua jännittää esiintyä, sinun pitäisi kiittää aivojasi ja kehoasi siitä, että ne osaavat varoittaa sinua uhkaavasta tilanteesta.

Sama pätee muihin tunteisiin: niillä on jokin tarkoitus. Usein niiden tarkoitus on saada sinut huomaamaan jotain, ymmärtämään jotain itsestäsi tai ympäristöstäsi. Tunteet tekevät mitä vain, että sinä huomaisit ne. Jos yrität sivuuttaa ne, ne vain kasvavat. Samalla tavalla kuin kuvasin ahdistusmöykyn kasvua sisälläni aiemmassa tekstissä Mitä kuuluu möykylle.

Meillä ihmisillä on kummallinen joukkoharha siitä, että tunteita voisi jotenkin kontrolloida. Että ihminen voisi tuntea sitä tunnetta, jota haluaa, ja olla tuntematta sitä, jota ei halua. Tämä ajatus näkyy hyvin niissä latteuksissa, joita auliisti jakelemme toisillemme: "Olisit vain iloinen", "mitä siinä murjotat, reipastu nyt", "Älä höpötä, ei tässä ole mitään pelättävää". 

Onnellisuusansa-kirjassa kuvataan pelon tunnetta seuraavalla ajatuskokeella: 

"Kuvittele, että joku osoittaa päätäsi ladatulla aseella ja kertoo, että et saa pelätä. Jos hiukankaan alat pelätä tai ahdistua, sinut ammutaan. Voisitko lakata tuntemasta pelkoa ja ahdistusta tilanteessa, vaikka elämäsi riippuisi siitä? (Toki voisit yrittää teeskennellä, mutta voisitko aidosti olla rauhallinen?)"

Se, että opimme jo aika varhain pidättelemään kyyneleitämme, ei tarkoita, että oikeasti osaisimme olla tuntematta surua, pettymystä, kateutta tai muitakaan hankalia tunteita. Me vain opimme peittämään ne. Niin muilta kuin itseltämmekin. Olen tavannut monia monia nuoria, jotka kärsivät ahdistuksesta. Ahdistus on jokaiselle yksilöllinen kokemus, mutta yksi asia on yhdistänyt näitä kaikkia nuoria: he luulevat, ettei kukaan muu ole ahdistunut. He luulevat niin siksi, koska kukaan muu ei näytä ahdistuneelta. He eivät ilmeisesti ymmärrä, etteivät he itsekään näytä ahdistuneilta. He ovat ihan yhtä taitavia peittämään tunteensa kuin me muutkin.

Emme voi juurikaan kontrolloida, mitä tunnemme, mutta voimme itse päättää, kuinka toimimme. Käyttäytyminen on tahdonalaista, toisin kuin tunteet. Niinpä ihminen voi esiintyä vaikka jännittää, lentää vaikka pelottaa, keskustella, vaikka vihastuttaa, ja vaikka tekisi mieli lyödä nyrkillä.

Minun on paljon helpompi olla aidosti iloinen ja kiitollinen, kun annan itselleni luvan olla myös vihainen, surullinen ja ahdistunut.

Tiivistetysti HOT siis väittää, että tunteiden välttäminen ja peittäminen on mahdotonta. Vaikeatkin tunteet pysyvät tiukasti meissä kiinni, vaikka kuinka pyristelisimme vastaan. Siksi siihen on turha käyttää energiaa. Siitä tulee vain paha mieli, väsy ja epäonnistunut fiilis. Miksi käyttäisit aikaa ja energiaa tunteiden kontrolloimiseen, kun voisit käyttää saman verran resursseja sinulle tärkeiden asioiden tekemiseen? Tunteita vastaan taisteleminen on nimenomaan tunteille periksi antamista, kun uhraat niihin rajallisia resurssejasi.

HOTin neuvo on opetella tunnistamaan ja kohtaamaan omat ajatukset ja tunteet, vaikeatkin. Tärkeä sääntö on, että tunteet kasvavat, kun niitä ei huomioi. Samalla tavalla tunteet pienenevät, kun niille antaa tilaa. Voit esimerkiksi kirjoittaa tuntemuksiasi ylös tai puhua niistä. Tärkeää on ymmärtää, ettei mikään tunne tai ajatus ole vaarallinen tai haitallinen. Ajatukset ovat vain sanoja ja tarinoita, meidän tulkintojamme todellisuudesta. Ajatuksista olen kirjoittanut pariinkiin otteeseen: 

Kun sisäinen kriitikko estää onnistumasta 

Sisäinen puhe - mitä se on?

Palaan varmasti tähän aiheeseen vielä myöhemminkin, mutta eiköhän tämä riitä HOTista tällä kertaa. Jos sytyit näistä ajatuksista samalla tavalla kuin minä, kannattaa tutustua erilaisiin oppaisiin. Tai sitten voit aloittaa yksinkertaisesti kuuntelemalla tunteitasi ja ajatuksiasi, antamalla niille vähän enemmän tilaa kuin ennen.

Lukuvinkkejä:

Steven C. Hayes: Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää (Hyväksymis- ja omistautusterapian avulla)

Russ Harris: Onnellisuusansa (Elinvoimaa hyväksymisen ja omistautumisen avulla)

Arto Pietikäisen haastattelu Helsingin Sanomissa 11.7.2019

Arto Pietikäinen: Joustava mieli (Vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen ylivallasta)

Piironen: Jälleen ehyeksi, jälleen (Hyväksymis- ja omistautumisterapiaan sekä tietoisuustaitoihin pohjautuva työkirja itsehoito-oppaaksi ja vertaistukiryhmille)

Sadeniemi, Häkkinen, Koivisto, Ryhänen ja Tsokkinen: Viisas mieli (Opas tunnesäätelyvaikeuksista kärsiville)

Mitä kuuluu möykylle

Tällä kertaa haluan kirjoittaa ahdistuksesta. Kutsun sitä möykyksi. Elämässäni on tapahtunut viime aikoina paljon kivoja juttuja, joista olen ollut kiitollinen. En kuitenkaan ole päässyt iloitsemaan täysillä, sillä päällimmäiseksi tunteeksi on monessa tilanteessa noussut ahdistus. Ahdistus on tuttua tietysti psykologin työstä mutta vielä enemmän ihan henkilökohtaisesta elämästä. Ahdistus on ollut luonani kauan, välillä hiljaisempana ja välillä koko elämäni vallaten.

Kirjasta Voimaa - Hyvän elämän alku:

Kuvitellaan möykkyä, joka sisältää elämäntilanteessa tällä hetkellä olevia paineita, huolia ja vaikeuksia. Joskus elämä tuntuu siltä, kuin olisi polvillaan huolten möykyn alla. Kun tilanne jatkuu pitkään tällaisena, kyse on selviytymisestä. Silloin elämä on kuin konttaamista päivästä toiseen möykky niskassa. Kontatessaan ei voi nähdä vaihtoehtoisia toimintamalleja tai tulevaisuutta, siinä asennossa kykenee vain raahautumaan eteenpäin.

Huomasin tässä vastikään, että elämä todella on ollut vain selviytymistä jo jonkin aikaa. Selviytyminen on tarkoittanut pakenemista, selän kääntämistä. Minulle ahdistus on samanlainen haamu kuin mitä Philipp Pullman kuvailee fantasiakirjassaan Salaperäinen veitsi: jos en suostu näkemään sitä, se ei voi hyökätä kimppuuni. Täytän elämäni ihan millä vain suorittamisella, johon voin upota sen sijaan, että kohtaisin ahdistukseni. Käännän sille selkäni, mutta silti tunnen koko ajan, kuinka se hengittää niskaani, vain odottaa, että vahingossa kääntäisin päätäni.

Olen ollut kesän töissä. Koulupsykologilla asiakkaita ei (luonnollisesti) ole mitenkään jonoksi asti. Rankan ja kiireisen lukuvuoden jälkeen olin ajatellut nauttivani hiljaisista hetkistä, mutta tekemisen puute onkin johtanut "möykyn" räjähdysmäiseen kasvuun. Kun en voi täyttää työpäivääni kiireellä, ahdistus saa minut kiinni. Se istuu rintani päällä ja tekee hengittämisestä vaikeaa. 

Miksi en sitten vain kohtaa ahdistustani? Miksi en mieti, mikä möykkyä kasvattaa? Miksi en tee niin kuin muitakin neuvon?

Oikea vastaus: Koska se pelottaa. Pelottaa, että tajuan itsestäni jotain, mitä en aiemmin tiennyt. Pelottaa, että tajuan eläneeni ihan väärin ja olen vain pettynyt itseeni. Pelottaa, että itsevarma ja tyyni ulkokuori murtuu. Pelottaa, että itken taas julkisesti ja romahdan, enkä pääse sängystä ylös. 

Joitakin vuosia sitten, lukiossa ja yliopistossa, kuvittelin, ettei ole mitään, mitä en voisi saavuttaa. Kuvittelin, ettei ole mitään, mitä en jaksaisi. Ei mitään, mihin en venyisi. Kuvittelin, että voisin hallita mieltä ja kehoani, tukahduttaa kaiken ja toimia kuin robotti. Tiedättekö mitä sitten kävi? Minä uuvuin täysin. Jäin sängyn pohjalle. En voinut kuin itkeä. Samaan aikaan alkoivat ihan mielettömät vatsakivut, jotka estivät minua nukkumasta. Sattui niin paljon, että pelkäsin sisäelinten pettävän. Toivoinkin niin, että kipu vain loppuisi. Ja tiedättekö, mikä minua huolestutti eniten? Tietenkin se, että vatsani oli niin turvonnut - näytin siis lihavalta. En voinut kontrolloida edes kehoani ja ulkonäköäni enää, kuinka nöyryyttävää. Harkitsin vakavasti jättäväni luentoja välistä, etteivät ihmiset näkisi isoa vatsaani ja luulisi, että olisin menettänyt itsekontrollin. Onneksi lopullinen romahdus viimein pakotti minut hakemaan apua ja päädyin psykoterapiaan. Siitä kirjoittamani teksti löytyy tästä.

Välillä haluaisin nousta tuon parikymppisen Roosan yläpuolelle, miettiä nenääni pitkin katsellen, kuinka paljon viisaampi olenkaan nyt. Mutta kai sitä pitää nöyrtyä ja tajuta, että olen taas tekemässä samat virheet. Olen taas kontrolloimassa tunteitani ja kääntämässä möykylle selkäni. Jo monta viikkoa olen ollut vihainen itselleni, kun en ole saanut ahdistusta kuriin. Kun ainoa keino saada ahdistus kuriin on antaa sille huomiota. Ainoa asia, mitä tarvitsisi tehdä, olisi maata pari päivää sohvalla möykyn kanssa. Puhua sen kanssa kaikista epäonnistumisista ja peloista, joita on. Ottaa möykky syliin ja silitellä sitä. Rutistaa ihan kunnolla. Siitä se tykkää, ja niin siitä tulee jälleen kaverini. 

En usko, että möykky koskaan katoaa elämästäni lopullisesti. Se tulee aina olemaan lähelläni, välillä isompana ja välillä pienempänä. Tulen aina olemaan ahdistukseen ja masennukseen taipuvainen ihminen, koska sellainen minä olen. Tulen aina tukahduttamaan tunteitani, kun ne meinaavat tulla suorittamisen tielle. Mutta jospa olisi kuitenkin mahdollista opetella ihan vähän aikaisemmin päästämään kontrolloinnista irti. Jospa möykyn voisi ottaa vähän useammin syliin, käyttää sitä vaikka lenkillä tai leffassa.